Kasvurauha lapselle

Vaeltelen lastenvaatekaupassa, hipelöin värikkäitä vaatteita ja yritän päättää minkä vaatteen ostaisin veljeni vastasyntyneelle lapselle lahjaksi.

Esikoinen ja Kuopus pyörivät kaupan leikkipisteellä ja välillä vilkaisevat mitä minä teen.

Kun saan valittua vihreän autokuosisen vaatteen, Kuopus tulee luokseni ja alkaa hinkuamaan vaatetta itselleen. Hetken pohdittuani sanon että voin ostaa hänelle samanlaisen t-paidan.
Pyydän myyjää avuksi antamaan minulle paidan ylähyllyltä.
Paita ei kelpaa lapselle vaan hän haluaisi ehdottomasti samanlaisen potkupuvun kuin vauvalla.
Hengitän syvään ja pohdin onko tämä se hetki ja aihe josta haluan tapella uhmaikäisen kanssa. Ei, ei ole.

Myyjä katsoo meitä myötätuntoisesti ja toteaa sitten “ On meillä myös tuolla samalla kuosilla olevia mekkoja”
Hämmennyn hetkeksi, pohdin mitä vastaisin.
Tiedän, että lapsemme aiheuttavat usein hämmenystä siitä kumpaa sukupuolta he edustavat. En siltikään suostu ahdistumaan siitä lainkaan.

Lopulta sanon “jaa, no ei noi meidän pojat ole vielä kyselleet mekkojen perään että kyllä nämä t-paidat on ihan hyvät.”
Nähdessäni myyjän nolostumisen kadun samantein sanavalintaani.
Ei minulla ollut tarkoitus nolata toista ihmistä. Olisin vain voinut sanoa että ei kiitos, kyllä nämä kelpaavat.

Korjailen sanomisiani, kerron että tiedän lasten pitkien hiusten ja värikkäiden vaatteiden usein aiheuttavan hämmennystä. Selittelen vaikken oikein itsekään tiedä miksi selittelen.
Minulta on kysytty enemmän kuin kerran, enkö koe että lapseni saattavat hämmentyä omasta sukupuolestaan jos heille ei opeteta pienestä pitäen ympäröivän kulttuurin normia siitä millainen ihminen edustaa tiettyä sukupuolta.  Enkö pelkää, että lapsiamme kiusataan jos he poikkeavat normista?

Minä tiedän, että moni leikkaa poikalasten hiukset lyhyeksi. Minä tiedän, että moni ei käytä pojilla muita värejä kuin sinistä, vihreää, harmaata tai ruskeaa. Minä tiedän, että lelut ovat kaupoissa eri ostastoilla, jaettuna tyttöjen ja poikien leluihin. Minä tiedän, että vaatteissakin eritellään tyttömäiset vaatteet ja poikamaiset vaatteet.

Mutta onko tämä oikeasti se maailma jossa me haluamme elää?

Elämme vuotta 2017. Ja silti kasvatamme lapsiamme kuin eläisimme vuodessa 1950.
Tytöille tyttöjen jutut, pojille poikien jutut.

Minulla itselläni on vain poikia.
Minä en tiedä miten kasvattaisin tyttölapsia. Voin vain hypoteettisesti olettaa että tekisin sen samalla tavalla kuin nyt kasvatan poikalapsiamme.
Meillä pojat saavat olla poikia. Mutta mitään valmista mallia heille en ole pojista/miehistä luonut.

Vaatteissa puen heidät niihin väreihin ja kuoseihin joista itse pidän ja joihin he itse tykästyvät. Esikoinen ei oikeasti välitä kamalasti vaatteistaan, Kuopus sitäkin ennemmän. Ja Kuopus on se joka pitää vaaleanpunaisesta. En minä.

Esikoinen pukee prinsessamekkoja ylleen ystäviensä luona leikkiessään prinsessaleikkejä. Kuitenkaan hän ei ole koskaan pyytänyt saada sellaista kotiin.

Lapsemme leikkivät mieluiten dinosauruksilla, legoilla ja pikkuautoilla. Ilman että olemme asiaa ohjailleet tai juuri näitä leluja heille tuputtaneet.

Kuitenkin he valitsevat vesiväripaletista tai kukkakaupasta myös ne hempeät värit.

Olen jo aikaisemminkin sanonut että minä en hae sukupuolineutraalia kasvatusta. Minä haen sukupuolten välistä tasa-arvoa arjessa.

Minä en usko että meidän tulisi kasvattaa lapsiamme siihen että ei ole sukupuolia, vaan siihen että meitä on erilaisia ihmisiä. On miehiä, on naisia, on muita.

On laaja kirjo erilaisia ihmisiä. Minä uskon että meidän tulisi opettaa lapsillemme sitä että he saavat olla omia itsejään katsomatta siihen minkä ulkoisen sukupuolen he ovat syntyessään saaneet. Kuitenkin, ja tätä minä haluan painottaa, tässä tasa-arvossa ei saa unohtaa, että halutessaan lapseni saa olla juuri niin poika kuin hän kokee. Samalla tavalla kuin hän saa olla jotain muuta jos hän niin kokee.

Sukupuolikeskustelussa unohdetaan usein myös se että moni poikalapsi (puhun nyt poikalapsista, koska tyttölapsista minulla ei ole kokemusta) haluaa ihan rehellisesti olla niiden muka-normien mukainen poika. Pukeutua siniseen, leikkiä vain riehumis- ja autoleikkejä, leikkauttaa hiuksensa lyhyeksi, tykätä tytöistä ja ajaa nopeilla autoilla. Eikä tässäkään ole mitään väärää. Ei, jos se on ihmisen oma valinta.

Vaikeaksi en koe kasvatustehtävässäni omien lasteni kasvattamista sukupuolten välisen tasa-arvon normeihin, vaan yhteiskunnan ympärillämme.

Kuinka paljon teemme valintoja, sopiaksemme yhteiskuntaan?

Kuinka paljon vaikuttaa tapaamme kasvattaa lapsia se millaisesta perheestä itse tulemme? Millaisia ystävämme ovat?
Kuinka paljon opetamme asioita normeina, sääntöinä lapsillemme, koska pelkäämme heidän muutoin erottuvan, leimautuvan?

Onko tyttölapsilla helpompaa? Minä en oikein tiedä? Kyseenalaistetaanko tyttölapsen lyhyitä hiuksia, rakkautta autoihin, housujen käyttöä mekkojen sijaan yhtä paljon kuin poikalasten muka-normeista poikkeavia piirteitä?

Minä en ole varma.
Minä en tiedä.
Minulla ei ole tyttölasta.

Mutta omien lasteni vaatetusta, hiuksia ja ulkonäkö minä olen viimeisen 4 vuoden aikana joutunut selittelemään omasta mielestäni yllättävän usein.

Heli Vaaranen peräänkuulutti kolumnissaan vanhempia opettamaan lapsilleen tasa-arvoisesti kaikkia kotitöitä, että aikuisena miehetkin osaisivat tiskata ja pestä pyykkiä.

Että he eivät jäisi naisten jalkoihin.
Tämänkin kaltainen tasa-arvo on tärkeää, kuitenkaan en ole varma onko tämä se oikea ja ainoa ratkaisu.

Toki olen sitä mieltä että meidän tulisi opettaa lapsillemme, sukupuoleen katsomatta, kodin perustyöt, makaronilaatikosta auton renkaiden vaihtoon.

Mutta vielä enemmän minä peräänkuulutan että koko maailma ympärillämme, yhteiskunta, muuttuisi enemmän tasa-arvoiseen suuntaan.
Että nainen, joka tekee fyysisesti raskasta työtä ei ole “miehekäs”. Että mies, joka puhuu kauniisti ja käy pedikyyrissä ei ole “naisellinen”. Että me kaikki olemme vain ihmisiä.

Että me kaikki osaamme olla toisillemme kohteliaita.

Että me kaikki avaamme toisillemme oven.

Se ei tarkoita etteikö illallispöytään sattuessa mies saisi kaataa naiselle viiniä. Silloin kun hän itse kokee sen tehtäväkseen miehenä. Ja silloin kun nainen itse kokee sen tavaksi jolla häntä voidaan miellyttää.
Se ei myöskään tarkoita ettei mies avaa naiselle ovea, ihan vain periaatteesta, koska ei halua avata vain siksi että hän on mies.

Minä peräänkuulutan yhteiskuntaamme poistamaan kaikki jaottelut kahden sukupuolen välillä. Ettei olisi erilaista kohtelua tyttölapselle ja poikalapselle. Ettei olisi olemassa mitään muka-normia jonka mukaan lapsen tulisi toimia ja kasvaa.
Että pitkät hiukset pojalla eivät aiheuta ensimmäistä reaktiota tytöstä, että värikkäät ja hempeät värit vaatteissa eivät tarkoita että lapsi on tyttö, tai että lapsi on tyttömäinen poika.

Minä haluaisin, että me oppisimme näkemään itsemme ja toisemme ihmisinä.
Ihmisinä joilla on ulkoinen sukupuoli. Ihmisinä, jotka saavat olla juuri sitä miksi he itsensä kokevat. Eikä yksikään niistä sukupuolista ole tosta parempi tai huonompi.

Ettei yksikään niistä sukupuolista ole rauhallisempi tai viisaampi.
Mutta tämä ei koske vain vanhempia. Tämä koskee jokaikistä jäsentä tässä yhteiskunnassa.

Tämä koskee opettajia, tämä koskee vaatekaupan myyjiä, tämä koskee kampaajia, tämä koskee terveydenhoitoalan työntekijöitä.
Tämä koskee meitä kaikkia.

Jos me haluamme rakentaa lapsillemme maailman, jossa he saavat olla juuri sitä mitä he haluavat,  maailman jossa he saavat olla kaikki tasa-arvoisia keskenään, on meidän joka ikisen katsottava peiliin. On meidän joka ikisen pohdittava miten me ajatuksiamme sanoitamme.

Meidän on annettava kasvurauha, omille ja muiden lapsille.

Uskallatko sinä laittaa lapsesi alttiiksi sille että häntä kiusataan? Kysyi myyjä kassalla, ystävällisesti, enemmän uteliaisuudella kuin tuomiten.

Jäin hetkeksi miettimään vastausta.
Katselin lapsiamme jotka leikkivät saamillaan ilmapalloilla.
Katselin poikia joilla on molemmilla pitkät hiukset, Esikoisen hiuksissa vaaleanpunaiset ponnarilenkit (koska muuta kuin vaaleanpunaisia ja pastellinvärisiä ei saanut kaupoista!), Kuopuksella vaaleanpunainen koalakuosinen paita ja legginsit jotka ostin Lindexin tyttöjen osastolla, koska niissä olevat pantterit ovat vaaleanpunaisia, siis tyttöjenvaatteita.

Katselen heitä ja käännyn sitten takaisin kohti kassaa.
“Uskallan. Uskallan koska luotan siihen, että heidän itsetuntonsa on niin vahva että he tietävät keitä he ovat.”

Kaupasta poistuessani mietin vielä että uskallan, koska haluan uskoa että tämä maailma on nyt valmis tähän.

Uskallan koska haluan uskoa, että en ole yksin.

ps. suosittelen myös lukemaan Kiikkuva Kirjapylly blogin Maijan kirjoituksen sukupuolten välisestä tasa-arvosta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com