Kannattaisi varmaan nukkua öisin

Maanantaiaamu.
Aurinko paistaa kuumana jo ennen kello yhdeksää.
Lapset istuvat ruokapöydän ääressä ja piirtävät.

Kuopus saa hermoromahduksen kun meteoriitti jonka hän piirtää onkin pitkulainen eikä pyöreä.
Selitän hänelle, että se voi ihan hyvin olla sikarimeteoriitti, ne ovat tuon mallisia. Lapsi mutristaa jos suuta valmiina nairsevaan huutoon. Huokaan syvään ja selaan puhelimesta esiin sikarimeteoriitin kuvan. Kuin ihmeen kaupalla selitys kelpaa ja lapsi jatkaa piirtämistä.
Koitan muistella oliko elämä Esikoisen kanssa yhtä raskasta tuossa iässä.
Hermostuiko hän ihan kaikesta ja olinko minä silloinkin niin totaalisen kypsä lapsen vinisevään ääneen joka alkoi heti kun jokin asia ei ollut juuri niin kuin hän pienessä päässään ajatteli sen olevan.

Kohautan olkapäitäni, todennäköisesti oli.
Vaihe, tämäkin lienee vain vaihe. Vaihe, jonka ohmenemisen huomaa vasta, kun jokin uusi vaihe on jo alkanut.
Jään tuijottamaan eteeni tyhjä katse silmissäni.

Esikoinen havahduttaa minut nykyhetkeen kysymällä olenko minä väsynyt.
Nyökkään ja kohautan samalla olkapäitäni naurahtaen. “Vähän.” “Kannattaisi varmaan nukkua öisin” lapsi toteaa pikkuvanhana ja jatkaa piirtämistä.
Naurahdan ja katson Esikoisen pään ylitse ulos ikkunasta, kolibri pyrähtää miljoonakelloamppelin kimppuun ja käy kukkasia systemaattisesti läpi.

Niin.
Se nukkuminen. Mitähän siihen sanoisi.
Varmaan kannattaisikin nukkua öisin.

Kun saimme toisen lapsen, otin itsestäänselvyytenä että rikkonaiset yöt jatkuvat. Ajattelin sen kuitenkin kestävän vain noin vuoden. Maksimissaan kaksi. Koska tutkimusten mukaanhan yleensä lapsen pitäisi nukkua viimeistään kaksivuotiaan yöt läpi. Ja ainahan jaksetaan kertoa niistä ranskalaislapsista, jotka nukkuvat jo kolmen kuukauden iässä yöt läpeensä. 

Meillä herätään edelleen, joka yö.
Vähintään kerran, yleensä kaksi.
Esikoinen nukuu 90% öistä putkeen ja omassa sängyssään. Vain jos hän näkee painajaista tai hänellä on kasvukipuja herää hän ja vaatii meidän vanhempien läsnäoloa.

Kuopus taas… niin, no, tavallaan hän nukkuu nykyään hyvin.
Lähtötilanne Kuopuksen kanssa oli se 25 herätystä yössä, refluksin takia.
Puolentoista vuoden iässä refluksi alkoi hellittää ja yöherätykset tippuivat 2-5, ja sen jälkeen ne ovat hitaasti vähentyneet tuohon 1-2.

Ja kyllä, meillä on yritetty kaikki mahdolliset unikoulut.
Kaikki mihin me olemme jaksaneet ryhtyä.
Lapsella ei ole mitään ongelmia nukahtaa. Hän nukataa iltaisin nopeasti ja helposti.
Hän nukahtaa myös öisin nopeasti ja helposti. Ei vaadi silityksiä, ei vaadi välttämättä edes vierelläoloa.

Mutta hän herää. Ja vaatii aikuisen huomion.
Milloin sattuu jalkoihin, milloin pelottaa, milloin on jano, milloin vessahätä, milloin syy on täysin tuntematon, mutta huutoa kestää tunnin. Välillä refluksi nostaa taas päätään ihan tyhjästä, jostain nurkan takaa se taas palaa vaivaamaan, vain kadotakseen taas heti kun kaikki mahdollinen ärsyke on käyty läpi eikä mitään poikkeavaa löydy.
Mutta joka yö lapsi herää. Tai ei edes aina kunnolla herää, mutta minä herään.
Joka kerta.

Voin laskea kahden käden sormella ne yöt kun Kuopus on nukkunut herättämättä meitä.
Niitä ei ole montaa.
Jos yö on helppo, hän vain tulee kello 2-4 välillä meidän huoneeseemme, seilittää haluavansa pissalle ja sitten kömpii meidän väliimme ja nukahtaa.
Mutta arvatkaa kuka silloin jää makaamaan pimeyteen ja kuuntelemaan vaimentunutta kaskaiden soittoa ja tuulen liikehdintää puutarhan puissa?

Minä makaan valveilla, yrittäen rauhoittaa itseäni takaisin syvään uneen, mutta liian usein huomaan ajan liusuvan käsistäni ja aamun sarastavan jo verhojen takana ennen kuin mieleni palaa takaisin tuohon siniseen unimaailman josta Kuopus minut vienolla äänellään ja kätensä pehmeäll kosketuksella nosti pois. 

Ja sitten on niitä sellaisia öitä kuten viime yö.
Kuopus heräsi jo kello 23, kasvukipuihin. Annoin lääkettä ja pyysin Puolison valvomaan lapsen vieressä kun kerta valvoi muutoinkin vielä, minä halusin nukkua.
Univerhon läpi kuulin kuinka lapsi jatkoi itkeskelyä omassa huonesssa, lopulta saattaen itsensä sellaiseen raivotilaan missä itkussa ei ollut enää kyse kasvukivuista vaan jostain meille tuntemattomasta kiukusta ja pahasta mielestä.
Itku ja huuto jatkuivat yli tunnin. Esikoinen heräsi ja kömpi viereeni.
Lopulta Kuopuksen itku vaimeni ja Puoliso kantoi hänet minun viereeni meidän sänkyymme, lähtien itse nukkumaan Kuopuksen sänkyyn.

Molempien lapsien nukkuessa vieressämme, me emme nuku hyvin. Ei kukaan meistä. Vaikka meidän sänkymme on kaksi metriä leveä, me emme silti mahdu. Lapset nukkuvat niin levottomasti ja leveästi että joka ikinen kerta kun molemmat lapset ovat päätyneet viereemme me nukumme huonosti. Nykyään joko minä tai Puoliso poistumme nukkumaan Kuopuksen sänkyyn. Liian harvoin minä ymmärrän lähteä, vaikka siellä saisin nukuttua edes jotenkin paremmin.
Esikoinen nukkuu syvää unta toisella puolellani, Kuopus potkii ja herättää minut puolen tunnin välein. On jano. On pissahätä. Peitto on huonosti. Valittava ääni repii minut kerta toisensa jälkeen unen läpi todelisuuteen ja joudun tekemään kaikkeni säilyttääkseeni malttini. Ojennan vettä, käytän vessassa, järjestelen peiton sata kertaa paremmin lapsen päälle. Lopulta komennan lasta rauhoittumaan, sanon että on pakko nukkua, minä en jaksa nyt enempää. Lapsi mulkaisee minua alta kulmiensa ja sulkee silmänsä ja nukahtaa.

Huokaisen. Kello on neljä. Junan torvi töttää kaukaisuudessa. Kaskaat ovat lopettaneet yösoiton ja ensimmäiset linnut ovat aloittaneet jo aamuviserryksen.
Nukahdan hetkeksi vielä levottomaan uneen, jossa seikkailen kanootilla pitkin amazonia etsien punapaaluista laituria. Esikoinen ja Kuopus istuvat kanoottini pohjalla ja laskevat näkemiään haikaroita. Puoliso meloo omalla, kirkkaan keltaisella kanootillaan viistosti minun edessäni. Aurinko paistaa matalalta, joudun siristämään silmiäni, Puoliso kääntyy katsomaan minuun ja hymyilee.
Herään.
Kello on kuusi. On aika nousta.

Näitä öitä.
Näitä öitä joista ei oikein viitsi puhua. Ohimennen voi sanoa että oli huono yö.
Tässä lasipöydän ääressä istuessani jään miettimään miksi oikein puhun niin vähän huonoista öistämme. Siitä ettei meillä vieläkään nukuta.
Että refluksi opetti Kuopuksen heräämään öisin, eikä hän vieläkään ole oppinut tavasta pois. Ei vaikka me olemme yrittäneet vaikka mitä.
Miksi kukaan ei kertonut tästä minulle neuvolassa, että näinkin voi käydä.
Kaikki vain puhuvat unikoulusta ja ranskalaisista joiden lapset nukkuvat jo heti vauvana yöt läpeensä. Ja nauraen sitten sanottiin, että noh ei me osattu unikouluttaa mutta onneksi lapset alkaa nukkumaan viimeistään kun täyttävät kaksi. Siihen loppuu ne ongelmat sitten ainakin. Aikuiset saattavat joutua opettelemaan sitten nukkumista kun lapsi ei enää herätä.

Ei kai siinä sitten kehtaa sanoa, että me teimme kaiken niin kuin neuvottiin ja vähän ylikin, mutta ei tuo meidän lapsi siltikään viel nuku heräämättä. Nukahtaa se kyllä osaa. Ei siinä ole ongelmaa. Mutta miten estät sitä heräämästä, tai opetat nukahtamaan itsekseen kun jokaisella heräämiskerralla lapsella on selkeä ongelma, jonka hän haluaa meidän ratkaisevan. 

Huokaan.
Sanoin joskus ystävälleni, että kerron sitten kun meillä nukutaan yöt läpi.
Jokin aika sitten ystävä kepeästi totesi, että taisin sitten unohtaa kertoa.

Hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen kun sanoin että en ole unohtanut, ei vain ole vielä mitään kerrottavaa.
“Teidän Kuopus täyttää kohta neljä.” Hän sanoi. Katsoin “Tiedän.” vastasin. Mitään muuta en osannut.

Kaikkeen tottuu.
Se tässä kaikessa ehkä on se pelottavin. Että tähänkin on jollain hämmentävällä tavalla tottunut.
Tähän rikkonaiseen nukkumiseen.
Katkonaisiin yöuniin.
Jatkuvaan jonkinasteiseen väsymykseen.

Sitä tottuu myös olemaan puhumatta tästä.
Tottuu vaikenemaan kun seurassa muut tuskailevat sitä että 2v lapsi on viikon ajan herännyt joka yö.
Tottuu vaikenemaan kun joku kertoo 3v lapsensa herättäneen hänet kahdesti saman yön aikana.
Ihan kuin vähän häpeäisi omaa tilannettaan.
Vaikka ei se ole mikään häpeä.
Ei se ole meidän syy, emmekä me olisi voineet tehdä mitään toisin.
Ihan oikeasti emme.

Lapset piirtävät tulivuoria.
Laava syöksyy niistä taivaalle ja valuu vuorten rinteitä pitkin maahan.
Päivän kuumuus valuu avonaisesta keittiönovesta ja vie viimeisetkin yön repaleiset ja viileät haituvat talon nurkista pois. Edessä on taas yksi päivä, takana huonosti nukuttu yö. Yksi päivä kun siitä huolimatta jaksan nauraa. Jaksan syventyä keskusteluun siitä miksi me emme voi lentää seuraavalla lomallamme raketilla kuuhun, jaksan tehdä ruokaa ja rakastaa.

Ei se väsymys sitä estä. Ei äitiys ja valvominen minulta ole niitä taitoja vienyt.
Mutta nukkumisen taidon, sen minä olen ehkä hukannut.
Tai ehkä se vain odottaa jossain nurkan takana.
Odottaa omaa Vuoroaan.

Sen minä vain haluan sanoa, jokaiselle vanhemmalle siellä jossain, te jotka valvotte, heräätte tai ette osaa enää nukahtaa öisin, haluan sanoa, ette te ole yksin.
Ette vaikka kukaan ei näistä unettomista öistä vauvavuoden jälkeen oikein enää puhukaan. Eikä se ole häpeä, eikä se ole teidän vika.

Minä tartun ja lohduttaudun äitini lauseeseen “ Ei Kuopus enää teini-ikäisenä sinun viereesi kömmi eikä sinua herätä. Usko pois, se on vain vaihe, vähän pitkä, mutta vain vaihe, aivan varmasti.”
Eikä siihen ole enää kuin 10 vuotta.
Sitä odotellessa, valvotaan.