Kaaoksen keskellä – miten me yritämme ottaa tätä poikkeustila-arkea haltuun

Julkaistu 17.3.2020

“Tämä virus aiheuttaa kyllä aika paljon kaaosta.” Toteaa Esikoinen aamupalapöydässä.
Katson lasta joka lappaa kaurahiutaleita ja mustikkajugurttia suuhunsa.
Hän osuu harvinaisen oikeaan.
Aika kaaoottista tämä elämä on ollut.
Monin osin.

Moni teistä lukijoista suuttui kun sanoin, etten koe erityistä tarvetta suuttua vessapaperihamstraajista, vaan olen sitä mieltä että jos ne vessapaperit heitä rauhottavat niin silloin se on minusta tärkeämpää kuin se joutuuko joku muu odottamaan omaa satsiaan seuraavaan päivään. Suomesta wc paperi ei lopu. Se on varmaa.
Mutta en mene tähän enää uudestaan. Sähköpostini pursuaa tätä wc-paperivihaa muutoinkin.

Mutta palataan kaaokseen.
Meidän perheemme elämä tuntuu olleen kaaosta tai sen rajamailla tasapainoilua viime syksystä lähtien. Muutto, uuteen kotiin sopeutuminen, työpaikan etsiminen, lasten uusi päiväkoti ja esikoulu, kaikkeen uuteen tottuminen, Esikoisen kouluhaut… kaikki yhtenä sekamelskana läpi tammi – ja helmikuun.

Helmikuun lopussa alkoivat palaset vihdoinkin loksahdella paikoilleen. Yksi toisensa jälkeen. Selvisi mihin kouluun Esikoinen syksyllä pääsi, minä sain vakituisen pestin paikasta joka jotakuinkin vastaa unelmieni työpaikkaa, ajattelimme että vihdoinkin maaliskuun loppua kohden me voisimme rauhoittua. Aloittaa sen oikean kotoutumisen. Tottua ja antaa tunteiden viimeinkin tulla.

Rauhan sijaan tuli uusi kaaos.
Muistan miten kaksi viikkoa sitten ollessani iltakävelyllä ystävän kanssa sanoin hänelle pelkääväni että kun kaikki muut asiat elämässä alkavat hiljalleen olla järjestyksessä ja oikeasti todella hyvin, että mikä on se kohta joka sitten pettää. Koska liian hyvinhän ei koskaan voi mennä. Säädön määrän kun kuuluu olla vakio.
Nyt kun on vakituinen työ takataskussa, lapset turvallisesti koulutiellä, koti joka hiljakseen alkaa tuntua kodilta, parisuhden joka on toimiva ja mahtava ja muutenkin elämä alkaa rauhoittua, niin mikä on se asia joka lähtee sivuluisuun?

“Ihan tätä en odottanut” ajattelen tuskaisen ja huvittuneen välimaastossa kun juon kuumaa teetä sinisestä mukista, joka on matkannut atlantin ylitse amerikkalaisesti lähiöstä suoraan Helsinkiin keskelle rivitaloelämää.
Aina hetkittäin tuntuu kuin eläisimme pienen perheeni kanssa hieman kömpelösti käsikirjoitettua elokuvaa. Päähenkilö törmää kaikenlaisiin arjen haasteisiin ja kun käsikirjoittajilta lopulta loppuu mielikuvitus kun ollaan jo jumitettu perhettä vuosi viisumisäädön nojalla yhtäällä ja on ollut maanjäristysuhat ja maastopalojen savut ja rankkasateiden tulvavaarat niin kirjoitetaanpa tähän nyt tällainen juonenkäänne jossa koko maailma uhkaa romahtaa yhden viruksen tähden.

Teimme Puolison kanssa jo sunnuntaina päätöksen pitää lapset kotona, vaikka päiväkodit olivatkin vielä auki ja kaikille avoimia. Puoliso oli siirtynyt jo aikaisemmin täysin etätyöhön, minulle se oli vielä viime viikolla lähes mahdotonta kun viimeistelin vanhan työn työtehtäviä.

Maanantaina aloitin uudet työt. Samalla jäivät lapset kotiin.
Arkemme koostuu nyt siitä, että kotona on kaksi etätyötä tekevää aikuista ja kaksi pyörremyrskyn lailla ympäriinsä säntäilevää lasta.
Maanantai oli odotetusti kaaos.

Mutta minun lähestymistapani on tähänkin asiaa ratkaisukeskeinen. En kestä jäädä voivottelemaan tilannetta vaan yritän löytää ratkaisun miten asia kivuttomimmin ratkaistaan.
Fakta on, että nyt pitää kaikkien jotka voivat jäädä kotiin ja eristäytyä mahdollisuuksien mukaan.
Fakta on, että sekä minä että Puoliso teemme täysipäiväisesti työtä.
Fakta on, että lapsemme ovat erittäin vilkkaita tapauksia.
Otin siis esiin ne Somessa monen naureskelun kohteeksikin joutuneet värikynät ja paperit. Ja tein meille lukujärjestyksen, vaikka senkin on irvailtu olevan vain itsepetosta siitä että muka hallitsisi tämän koronakaaoksen.
En kuvittele monivärisen lukujärjestyksemme auttavan yhtään ketään muuta kuin meitä.
Ja uskon jälleen, että jos jokainen pieni yksikkö löytää tavan pysyä rauhallisena ja toimintakykyisenä, se on voitto.
Meidän perhe on yksi pieni yksikkö.

Joten nyt me jaamme päivämme lohkoihin. Teemme töitä vuoroissa ja pätkissä.
Minä herään aamulla tavalliseen tapaan kello kuusi, teen pilatesta tai käyn kävelemässä. Sen jälkeen teen töitä kunnes lapset heräävät. Aamupalaa ja lisää töitä.
Aamupalaverien aikaan toivomme lasten kykenevän leikkimään edes hetken keskenään lastenhuoneessa. Sen jälkeen minä lähden heidän kanssaan ulos.
Iltapäivään kuuluu lounastaukoa ja kahden tunnin kouluhetki jolloin teemme jotain tehtäviä.
Pikkukakkonen on kirjattu myös päiväohjelmaan. Joustamme ruutuajassa sen verran. Koska on pakko.

Yritän luoda lapsillemme illuusion siitä, ettei kaaos yllä meidän kotiimme. Että meillä on tilanne hallussa. Uskon sen antavan heille rauhan tunteen. Uskon sen olevan tärkeää, jotta tämä koronakevät ei kulkisi heidän mukanaan traumaattisena kokemuksena elämän loppuun asti.

Meillä on kaikki hyvin. Meillä on mahdollisuus järjestää tämä kaaos kotimme sisällä edes siihen valheelliseen kontrollin tunteeseen.
Niin monella on asiat toisin.
Lapsia, joiden kotiolot eivät ole vakaat, lapsia joiden vanhemmat ahdistuvat ja hakevat omaa lohtua ja turvaa päihteistä. Lapsia, joiden vanhemmat ovat väkivaltaisia. Lapsia jotka jäävät nyt kotiin yksin koska ei ole koulua eikä kukaan välitä mitä heille tapahtuu.

Minun kaaoksenhallintani ei yllä heihin. En tiedä kenen yltää kun yhteiskunta ympärillä sulkeutuu.
Se sattuu.

“Onneksi minulla on näitä ninja-voimia, joiden avulla MINÄ voin taltuttaa kaaoksen.” Sanoo Kuopus käsi uhmakkaasti koholla, toinen lanteilla. Hymähdän hänen lapsenuskolleen.
Rakastan hänen lapsenuskoaan.
Samaan aikaan toivon, että minäkin voisin uskoa ninjoihin, jotka pelastavat heidät kaaoksen voimalta, joilta puuttuu elämästä ne turvarakenteet jotka jokaisella pitäisi olla.