Juuret

Juuret

Isovanhemmat

Koti joka ei koskaan muutu

Oletteko te miettineet miten tämä kaikki vaikuttaa teidän lapsiin?

Tämä nyt jo 9kk jatkunut väliaikaistila kun teillä ei ole kotia. Se että te reissaatte lasten kanssa eri mannerten ja maiden väliä, vaihdatte heidän kotipaikkaansa säännöllisin väliajoin ja estätte heitä siten luomasta juuria mihinkään tiettyyn paikkaan, tiettyyn kotiin?

Kysymys joka on esitetty meille lukuisia kertoja. Kysymys joka on puetttu mielenkiintoon, vilpittömään uteliaisuuteen mutta myös syytökseen ja paheksuntaan.

Totuushan on että kyllä, me olemme miettineet asiaa sadat kerrat. Olemme keskustelleet aiheesta niin monet illat Puolison kanssa että asiaa ei varmaan voi enää kääntää enää yhellekään kantille josta emme olisi sitä tarkkailleet.

Olen ajatellut, ehkä joskus lapsemme kertovat sitten meille että ihan väärin, että nämä kokemukset joita olemme voineet tarjota heille tämän elämäntyylin kustannuksella ovat vaakakupissa painavampia kuin se ettei heillä ole pysyvää kotia nyt lapsuutensa ensivuosina.

Olen ajatellut, että heidän maailmankuvansa laajenee sellaiseksi, että siitä he tulevat hyötymään koko loppuelämänsä. Lapsillemme maailma on niin kovin paljon pienempi paikka, erilaiset ihmiset ja kultuurit ovat heille enemmän itsestäänselvyyksiä kuin lapsille jotka ovat asuneet pienissä kylissä tai kaupungeissa koko elämänsä.

Siellä toisessa vaakakupissa on sitten se kivulias, tunnelatausta täynnä oleva puoli johon liittyy lapsen turvallisuuden tunne, koti, juuret, pysyvyys.

Meidän lapsemme ovat niitä lapsia joiden varhaislapsuuden muistot koostuvat sen saman asuinseudun ja samojen ystävien sijaan vaihtuviin maisemiin, erilaisiin taloihin, eri maihin, eri ihmisiin.

Heidän muistonsa piirtyvät erilaisille kartoille, ei ole yhtä samaa lastenhuonetta jossa he ovat aina nukkuneet. Ei ole yhtä ja samaa naapuria jonka luona on käyty vierailla. Ei ole edes sitä yhtä ja samaa lähikirjastoa jossa he olisivat koko lapsuutensa käyneet.

Meidän lapsilla ei tule olemaan niitä päiväkodista asti tuttuja ystäviä. Ei tule olemaan niitä kavereita joihin tutustuttiin äitien ollessa samassa muskarissa tai synnytysvalmennuksessa.

Mutta se millä minä uskon voivani kompensoida lasteni lapsuudenkodin puuttumisen, on se että minulla on tarjota heille minun vanhempieni koti. Meillä on tarjota lapsilleni muuttumaton maailma. Maailma jossa minä olen viettänyt elinvuoteni 6 vuotiaasta 16 vuotiaaksi.

Tämä paikka on se paikka jossa me olemme käyneet lastemme elämän aikana aina. Tämä on se paikka johon säännöllisesti saavumme, lapset ovat aina nukkuneet samassa huoneessa, syöneet saman pöydän ääressä, käyneet samassa saunassa. Pihalla on heidän elinaikanaan ollut aina tuo sama lampi johon heitellä kiviä, leikkihuoneessa on aina ollut Ulpu niminen undulaatti ja mummi on aina tehnyt lettuja ja toivottanut saman hyvänyöntoivotuksen.

Tämä paikka, keskellä metsää on minun lasteni Juuret.
Täällä he saavat leikkiä vapaana pihalla, täällä he tietävät kuuluvansa jonnekin.
Tänne he saavat aina tulla. Tänne he voivat aina palata.
Tämä paikka ei koskaan muutu.

Vanhan talon natina, takkatulen äänet olohuoneessa. Kissan kevyet askeleet ja vessan oven tietynlainen kalahdus. Mankeloidut lakanat ja värikkäät verhot.

Ukin verstas ja hämärän salaperäinen kellari josta haetaan puita.
Pihavarasto josta haetaan pulkat ja pyörät.
Tässä talossa me olemme sisarustemme kanssa kasvaneet. Riidelleet, itkeneet, nauraneet ja rakastaneet.
Tämä on meille kaikille koti.
Koti johon meillä on aina lupa palata.
Me olemme etuoikeutettuja että meillä on mahdollisuus tarjota lapsillemme tämä, tämä paikka, tämä jatkumo.

Ja tämän takia, minä en usko että lapsillamme on hätää.

Tämän paikan takia minä luotan ja tiedän että me voimme matkata ympäri tätä maailmaa vielä hyvän tovin ennen pysähtymistä, sillä meillä kaikilla on juuret. Meillä kaikilla, tällä meidän pienellä hassunkurisella perheellä on paikka johon me ajatuksissamme voimme palata, johon me voimme ikävöidä, johon me voimme kiinnittyä. Me tiedämme että vaikka maailma heittelhtisi, jyrähtelisi ja paiskoisi meitä ympäriinsä, miellä on aina paikka johon voimme mennä turvaan.

Tämä talo, nämä ympäröivät metsät, naapurin savusauna, pihalla haukkuva koira, lammen reunalla kohiseva pieni puro.

Näissä maisemissa maailman murheet tuntuvat niin kovin paljon pienemmiltä. Näissä metissä itku tyrehtyy ja jää kuusenoksiin kiinni. Näillä poluilla minä toivon voivani kävellä vielä vanhana mummona, Puoliso vierellän, lapset mukana.

Minä uskon että antamalla lapsillemme tämän, me annamme heille tunteen perusturvallisuudesta. Siitä että maailmassa on paikkoja jotka eivät muutu.

Että on aina olemassa tämä Talo, johon palata.
Täällä, tämän lumen keskellä, minä luotan taas itseeni. Luotan valintaani. Luotan siihen että olemme oikealla polulla.

Tieto tästä paikasta, ajaa meitä eteenpäin.

Jonain päivänä meillä toivottavasti on se meidän oma puutalomme jossain.

Jonain päivänä meillä on ehkä elämä jolloin emme ole heti kahden vuoden jälkeen taas lähdössä. Elämä jolloin astiasarjojen kerääminen kannattta. Elämä jolloin iltaisin keskustelemme vessan kaakeleiden väreistä sen sijaan että pohdimme mihin maahan siirrymme seuraavaksi.

Joinain päivän.

Siihen asti tämä talo keskellä metsää, keskellä hylättyjä kyliä, eläinten taallamat polut takapihallaan, on meidän kiintopisteemme maailmassa.

Tämä ei muutu.
Eikä tätä ota kukaan meiltä pois.
Kukaan ei voi pyyhkiä tätä lastemme lapsuudesta pois.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com