Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Isyyden mitta

08.11.2020

Millainen on hyvä isä ja kuka sen määrittelee? Kysymyksiä, joita itse kävin läpi lastemme synnyttyä.

Amerikassa vaihtui valta ja sen mukana toivottavasti koko maailma saa taas lisää toivoa. Toivoa paremmasta huomisesta ja tasa-arvoisemmasta elämästä.

Suomessa me heräsimme isänpäivään. Tuohon hieman hassuun ja monin osin kaupallistettuun ja monen mielestä täysin teennäiseen päivään.

Me emme koskaan ole tehneet erityisen suurta numeroa näistä juhlapäivistä, syntymäpäivät ovat nousseet merkityksellisiksi oikeastaan vasta nyt lasten niin vaatiessa ja äitienpäivä on lähinnä tuntunut hassulta päivältä juhlistaa jotain mikä on joka päivä arjessa läsnä.


Olen kuitenkin nyt hiljalleen kasvanut myös hieman siihen ajatukseen, että on ihan ok ja jopa hienoa opettaa lapsille, että tietyt asiat eivät ole aina itsestäänselviä ja siksi niitä on hyvä hieman nostaakin pinnalle, vaikka sitten vain yhden päivän ajaksi.

Mielestäni on eri asia tarkoittaako se sitä että päivästä tehdään spektaakkeli vai tarkoittaako se sitä, että sinä päivänä vain hieman juhlistetaan vaikkapa vanhemmuutta. Oli se sitten isyyttä, äitiyttä tai jotain muuta.

Joten kyllä, on meilläkin annettu tänään lasten valitsemat lahjat Puolisolle ja keitetty aaamuteet valmiiksi. Iltaruuan kanssa tulee jälkiruoka ja kouluissa lapset ovat tehneet kortit.
Nämä ovat mielestäni hellyttäviä hetkiä vanhemmuuden aikajanalla.

Se oikea vanhemmuus toki on läsnä kaikkina niinä muinakin päivinä. Syvästi ja puhtaasti en usko kenenkään luulevan toisin. Vaikka tiedän toki perheitä, joissa toinen vanhempi rakentaa uraa ja on läsnä lähinnä valokuvissa ja juhlapyhinä, oikean vanhemmuuden jäädessä toisen harteille arkisine makaronilaatikoineen.

Kun mietin millaisten isien ympäröimänä minä olen saanut elää, tiedän olevani onnekas.

Minun isäni oli omana aikakautenaan poikkeuksellinen. Hänelle perhe ja lapset olivat aina etusijalla. Uskon sen olleen myös yksi syy miksi äitini on hänet isäksemme aikoinaan valinnut.
Oma isäni ei ole koskaan välittänyt tunnustuksista tai merkkipäivistä. Isänpäivää ei virallisesti edes juhlittu silloin kun isyys on ollut hänen arjessaan se pääasiallinen sisältö.
Mutta ei se tarkoita, ettenkö minä voisi muistaa häntä tänä päivänä,  joka on tuon tehtävänimikkeen mukaan nimetty.


Oma isäni on isä sellaisessa merkityksessä, jossa sen parhaiten itse käsitän. Välittävä, läsnäoleva, kuunteleva mutta myös hyvin selkeitä rajoja antava. En muista koskaan pelänneeni isäni hylkäävän meitä, en muista koskaan joutuvani ajattelemaan, että hän ajattelisi omaa etuaan lastensa kustannuksella. Hän oli isä, joka letitti tyttäriensä hiukset ja osti pyydettäessä meikit. Hän oli isä, joka kuunteli murheet ja auttoi läksyissä. Isä, joka kuskasi harrastuksiin ja oli apuna muutoissa. Hän on ollut isä, joka on tukenut opiskeluissani ja uravalinnoissani, vaikka ei ehkä aina olekaan ymmärtänyt suuntaa jonka valitsin. Oma isäni on pystyttänyt minulle kymmeniä näyttelyitä, pohjustanut töitäni ja rakentanut kehyksiä kuvilleni. Tukenut, kehunut ja välillä myös arvostellut. 

Kun Puoliso tuli Esikoisen syntymän myötä isäksi, muistan miten aluksi asetin hänelle sellaisia odotuksia, joita Puoliso ei voinut edes tietää olevan olemassakaan. Odotin häneltä samankaltaista isyyttä, joka oli ollut minun kokema isyys omalta isältäni.

Puoliso rakensi kuitenkin isyytensä erilaiselta pohjalta. Hän rakensi isyytensä tyhjemmästä kuin moni muu. Ilman omaa isää kasvaneena hänellä oli hyvin vähän esimerkkejä mihin nojata, mistä ajatella haluavansa olla samanlainen tai erilainen. Hän joutui muodostamaan oman isyytensä sen varaan, miten hän elämänsä arvotti, ei kenenkään muun esimerkin voimalla.

Havahduin omiin puhumattomiin vaatimuksiin Puolison isyydestä Esikoisen ollessa noin puolivuotias ja Puolison jäädessä kotiin vanheinpainvapaalle ja minun palatessa takaisin työelämään.
Havahduin näkemään, että Puolison tapa olla isä, vanhempi, oli aivan yhtä arvokasta kuin se mielikuva, jonka minä olin jostain syystä lasten isästä itselleni maalannut.

 

Muistan sen hetken kun saavuin kotiin ja löysin Puolison ja Esikoisen olohuoneen lattialta makoilemasta. He olivat juuri heränneet päiväunilta. Esikoinen makasi Puolison vatsan päällä ja näytti onnelliselta. Selvisi että he olivat nukkuneet päiväunet yhdessä meidän sängyssämme. Meinasin huomauttaa, että minulla oli kyllä tapana viedä lapsi ulos päiväunille. Nielaisin kuitenkin huomautuksen ja hymyilin vain näylle.
Siinä hetkessä ymmärsin viimein sen, jonka teoriassa olin toki tiennyt jo pitkään. Hän on hyvä isä. Ja hänellä on täysi oikeus rakentaa oma isyytensä sellaiseksi kuin hän itse sen haluaa. Se ei ole minun asiani.

Tuosta hetkestä lähtien minä olen yrittänyt antaa Puolisolle tilaa olla se isä, joka hän haluaa olla. Tilaa rakentaa vanhemmuttaan omannäköisekseen, ei joksikin mallikuvaksi jonka minä kuvittelen omien kokemusteni perusteella olevan se oikea.

Ja hän on onnistunut siinä. Onnistunut niin hyvin, että sydämeni sykähtää ilosta, joka kerta kun kuulen hänen laulavan tuutulaulua lapsille tai jaksavan selittää vaikeita asioita heille kerta toisensa jälkeen. Rakkauteni tuota ihmistä kohtaan, hänen vanhemmuuttaan kohtaan leimahtaa joka kerta, kun näen miten hän jaksaa kyykistyä uhmaisen lapsen eteen ja sanoittaa tämän tunteita ja etsiä väylää pois solmutilanteesta.

Hän on monin osin erilainen kuin oma isäni, mutta ei missään nimessä huonompi. Ei isyyttä voi verrata. Ei vanhemmuutta näillä tasoilla voi verrata. Kukaan meistä ei tieten tahtoen halua olla kamala ja huono vanhempi, haluan uskoa niin. Kaikki me kai tavallamme yritämme parhaamme. Joiltakin puuttuu tuki sen toteuttamiseen, toisilta ymmärrys sen näkemiseen mikä olisi parasta lapselle. Syitä siihen voi olla monia.

Mutta haluan uskoa, että syvällä sisimmässään jokainen ainakin haluaisi yrittää olla paras mahdollinen vanhempi omalle lapselleen.



Parasta Puolison vanhemmuudessa on ollut se, että olen aina voinut luottaa hänen hoitavan tilanteen. Hän tekee monet asiat eri tavalla kuin minä. Monet asiat hän tekee varmasti myös todella paljon paremmin kuin minä.

Meidän vanhemmuutemme ei ole ollut itsestäänselvyys. Ei koskaan. Kun tapasimme, me emme halunneet lapsia. Emme kumpikaan. Puoliso ei halunnut niitä vielä silloinkaan kun minä jo olin herännyt siihen pieneen toiveeseen omasta lapsesta.

Lopulta hän kuitenkin käänsi kelkkansa, kuten hänellä on tapana, rivakasti ja nopeasti. Ja sen jälkeen asiasta ei enää keskusteltu. Päätös oli tehty, eikä paluuta vanhaan enää ollut. Hän kasvoi ajatukseen vanhemmuudesta ja samalla hän kasvoi isäksi.


Puhutaan usein siitä miten lapsi lopulta kasvattaa vanhempaa yhtä paljon kuin vanhempi lastaan. Minä uskon tämän nimenomaan olleen meidän perheessä totta. Me olemme molemmat vanhempina kasvaneet niin paljon meidän lastemme opettamina. Me olemme myös kasvaneeet paremmiski vanhemmiksi toistemme opettama.

Meillä ei ole koskaan vedetty rajoja siihen mitä isän tulisi tehdä ja mitä äidin. Ei ole ollut mitään ajatuksia siitä, että jokin asia olisi minun vastuullani siksi että olen äiti tai Puolison siksi että hänen tehtävänimikkeensä on isä.
Meillä vastuut jakautuvat taidon, ajan, halun, osaamisen ja pakkotilanteen mukaan.
Koen meidän olevan ennen kaikkea vanhempia. En isä ja äiti.

Siitä huolimatta haluan toivottaa hyvää isänpäivää oman elämäni isille. Omalleni ja hänelle kenen kasvamista rooliinsa olen saanut aitiopaikalta seurata. Rakastan sydämeni puhki ja vielä vähän enemmän.
Kiitos.


 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »