Siirry sisältöön
One glass of milk, please

If I die tomorrow

10.07.2018

Hiekka on kuumaa jalkojen alla.
Niin kuumaa, että varpaita ihan vähän kipristää.
Juostaan kovaa kohti rantaa, pieni käsi minun omassa isossa.
Esikoinen edeltä, minä ja Kuopus perästä.

Jalat painavat kuoppia märkään hiekkaan, hetken päästä ne ovat jo taas kadonneet aallon pyyhkäistessä vaahtopäisenä rantahiekan ylitse.
Korkealla taivaalla kaartaa lokki, jossain kaukana selkämme takana viistosti oikealla kuuluu etäisesti huvipuiston laitteissa huutavien ihmisten riemun ja kauhun sekaiset kirkaisut.
Aurinko on värjännyt ihokarvani valkoiseksi, se on piirtänyt silmäkulmiini naururyppyjen muotoiset rusketusraidat. En ole ollut yli 8kk kampaajalla, mutta silti hiukseni näyttävät siltä kuin olisin käynyt teettättämässä niihin vaaleita raitoja viime viikolla.

Lapset hyppivät kohti aaltoja. Meri pauhaa ja taivas on niin kirkas ja aurinko niin kuuma.
Siinä hetkessä on jotain, jotain joka samanaikaisesti repii sydäntäni kappaleiksi ja parsii sitä kasaan.
Aurinko, hiekka, lasten huudot, meri, sininen taivas, lokkien kirkuminen.

Seison rantavedessä ja annan vaahtoisen meriveden huuhtoa jalkojeni ylitse. Katseeni seuraa lapsia ja aaltoja. Hymyilen heille ja heidän riemulleen. Kuopuksen nauru saa minutkin nauramaan ääneen.
Takanani rantahiekassa istuu pieni joukko nuoria. He ovat ehkä 17-19 vuotiaita. Ehkä vanhempia. Tuskin nuorempia kuitenkaan.
Tuuli kuljettaa kappaleita heidän keskustelustaan luokseni.
Sanan sieltä toisen täältä. Aluksi sanat vaeltavat ohitseni, lentävät kohti ulappaa, kohti mustaa kalastajalaivaa horisontissa, en tartu niihin en jää pohtimaan merkityksiä, en tarinaa sanojen takana.
Kunnes kuulen lauseen “If you would know you would die tomorrow, what would you want to be remembered of?”

Hetken hiljaisuus, vain aaltojen ääni niiden iskeytyessä voimalla rantahiekkaan. Tuntuu kuin lokitkin olisivat hiljentyneet kuuntelemaan vastausta.
Hitaasti mutta varmasti alkaa vastauksia tippua.
“I want to be remembered of how I used to laugh” “I want to be remembered of how I smile” “I want to be remembered of how good I was in school” “I want to be remembered for being a good sister to my brothers”

Nuorten vastaukset jatkuivat, he listasivat tähänastisen elämänsä saavutuksia, niitä tärkeitä asioita.
Katselin omia villilapsiani, juoksemassa pauhaavien aaltojen seassa ja pohdin, mitä minä haluaisin ihmisten muistavan minusta jos minä kuolisin huomenna?

Haluaisinko minä että minut muistetaan minun töistäni.
Siitä miten loin oman ammattini tyhjästä, miten kehitin oman työpajaprosessin ja rakensin siitä itselleni työpaikan.
Haluaisinko minä että minut muistetaan lukuisista eri projekteista joita olen tehnyt nuorten kanssa, ehkä jopa auttanut heitä eteenpäin elämässä.
Haluaisinko että minut muistetaan rohkeudesta lähteä kerta toisensa jälkeen ulkomaille. Haluaisinko että minut muistetaan levottomuudestani, kyvyttömyydestäni sitoutua yhteeen paikkaan.
Muistettaisiinko minut lähes työnarkomaanina, puskemassa ylipitkiä työputkia.
Vai muistettaisiinko minut sinä naisena, joka lopulta nosti kytkintä ja lähti kauas kotimaastaan olemaan kahden lapsen kotiäiti miehen palkalla.
Muistettaisiinko minut rääväsuisena rugbyn pelaajana, vai hiljaisena ja vähän ujona valokuvataiteilijana.
Muistettaisiinko minut lukuisista näyttelyistäni vai jäisinkö eloon ehkä sittenkin vain ihmisten kotialbumeihin dokumentoituani heidän perheitään ja elämää.
Muistettasiinko minut uhriutujana vai taistelijana. Muistettaisiinko minut oikeuden ja tasa-arvon puolustajana vai vain kiihtyneitä monologeja pitävänä tunneihmisenä.

Jos minä kuolisin huomenna, millaisena minä haluaisin minut muistettavan?
Palaan kysymykseen, uudestaan ja uudestaan.
Aallot lyövät nilkkohinin, lapset kaivavat kuoppia hiekkaan.
Minä katselen heitä ja mietin minkä jäljen minä lopulta jätän tähän maailmaan?

Jos minä kuolisin huomenna, minä haluaisin että minusta jäisi lapsilleni muisto äidistä joka rakasti, rakasti niin lujaa ettei sille ole sanoja. Kuuhun ja takaisin. Saturnuksen ympäri. Rakasti enemmän kuin maailmassa on sanoja.
Minä haluaisin jättää muiston hymystäni, sylini lämmöstä ja ääneni mataluudesta.
Minä haluaisin jättää heille muiston R-kirjaimeni särähdyksestä ja tavastani huudahtaa Perkele kun suutun.
Haluaisin jättää muiston “guete morge schatz” lausahduksesta jonka lapseni saavat kuulla joka ikinen aamu saapuessaan keittiöön silmät vielä unesta kapeana ja hiukset sekaisin.

Mutta minä haluaisin jättää tähän maailmaan myös muiston oikeudenmukaisuudesta. Siitä että yritin aina pitää heikompien puolta. Haluaisin että minusta jäisi muisto ihmisenä joka ei luovuttanut, ihmisenä joka loppuun asti jaksoi uskoa hyvyyteen.
Ihmisestä, joka ei halunnut antaa periksi, ihmisestä joka oli valmis taistelemaan vaikka sota olisikin ollut muiden välillä.
Minä haluaisin, että minut muistettaisiin empatiasta ja kyvystä puhua. Puhua tunteista, puhua vaikeista asioista. Katsoa silmiin ja puhua.

Pohdin listaani. Katselen horisontissa seilaavaa kalastaja-alusta.
Kuuntelen nuorten keskustelua takanani. “But you can choose only one thing!” huudahtaa yksi nuorista toiselle ja he kaikki rämähätävät nauruun.

Sinä saat valita vain yhden, yhden ainoan asian.
Piirrän märkään hiekkaan koukeroita.
Lapset tuntuvat olevan kyltymättömiä vedessä. Esikoinen juoksee aaltojen muodostamaa valkoista viivaa pitkin. Kuopus kaartaa kauempaa, yrittää hypätä vaahtoäiden ylitse, kaatuu veteen ja jää siihen istumaan nauraen. Esikoinen auttaa Kuopuksen pystyyn ja he jatkavat juoksemista käsi kädessä.

Piirrän isovarpaallani hiekkaan sydämen.
Yksi asia.
Minä haluaisin että minut muistetaan rakkaudesta.
Sillä uskon, että lopulta vain sillä on merkitystä.

Ilta on lempeä, Pohjantähti syttyy iltataivaalle. Auringon lasku värjää pilvenriekaleita vaaleanpunaiseksi.
Tuuli heiluttaa viikunapuiden oksia ja ajaa lempeästi kuumaa ilmaa pois yön tieltä.
Istun takapihalla pöydän ääressä ja kirjoitan. Kirjoitan rakkaudesta. Kirjoitan välittämisestä.

Samaan aikaan maailmassa yritetään päättää voiko ihmisiä rangaista siitä, että hän pelastaa hukkuvan pakolaisen merestä, päätetään siitä voiko perheitä repiä mielivaltaisesti hajalle vain sen perusteella mihin maahan he ovat sattuneet syntymään, lastataan pakolaisia lentokoneisiin ja lennätetään heidät takaisin maihin joissa he joutuvat vainotuksi vailla mitään sosiaalista tai taloudellista turvaverkostoa.

Ja ainoa oikeasti vahva asia mitä minulla on tarjota tämän kaiken keskellä, on rakkaus.
Kaskaiden yösoitto alkaa viereisestä puutarhasta, siirtyy hitaasti luumpuhuumme.
Kuuntelen sitä ja pohdin miten mitättömältä rakkaus voi kuulostaa. Miten turhalta ja pieneltä.
Haluaisin tehdä niin paljon enemmän, haluaisin olla se joka ratkaisee maailman ongelmat ja voittaa sodat vääryyttä vastaan.
Samalla tiedän, ettei siihen kukaan yksittäinen kykene. Siihen kykenee vain miljoonien massa. Ja osa sitä massaa minä olen.
Rakkaus tuntuu niin kovin vähäiseltä, niin kovin vaatimattomalta asialta, mutta silti uskon äitini sanaan: lopulta rakkaus kuitenkin voittaa.
Aina.

Ja siksi, juuri siksi, jos minä kuolisin huomenna, minä haluaisin että  minut muistettaisiin rakkaudesta.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »