Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Hyvät hetket ja positiiviset ajatukset -mitä hyvää eristyksessä voi olla

31.03.2020

Tiistai-ilta. Kuopus istuu keittiönpöydän ääressä ja seuraa ujonsekaiisella tyytyväisyydellä miten hänen Kalifornian ajan luokkatoverinsa selittää yksityiskohtia legoajokkinsa toimintatavoista.

Lasten legoukkeleita lojuu pitkin olohuonetta ja eteisessä ovat sikinsokin kengät ja haalarit pitkin lattioita. Silti talossa vallitsee rauhallinen tunnelma, eikä ketään tunnu kiristävän tai ahdistavan.
Meillä on takana jo toinen oikeasti todella hyvin sujunut päivä.


Sen jälkeen kun viime viikonloppuna kirjoitin teille miten tämä tilanne repii meitä ja arki tuntuu aivan käsittämättömän raskaalta asiat yhtäkkiä muuttuivat.
Ensin tuli toki sunnuntai joka oli yksi hirveimmistä sunnuntaista hetkeen.
Mikään ei sujunut.
Lapset vain riitelivät, huusivat ja raivosivat. He eivät sietäneet toisiaan hetkeäkään ilman jokinasteista riitaa. Aloin rehellisesti sanottuna ajatella jo sitäkin vaihtoehtoa että laittaisimme heidät takaisin päivähoitoon ja esikouluun. Ajattelin ettei mikään olisi tämän arvoista.



Tuli maanantai.
Ja kuin jostain taikaiskusta lapset yht äkkiä tulivatkin vastaan tilanteessa.
Ei ollut enää samanlaisia riitoja. He leikkivät ajoittain pitkiäkin aikoja keskenään.
Kun sanoimme heille, että nyt tunnin ajan me molemmat vanhemmat olemme kiinni palavereissa, he vain nyökkäsivät ja menivät huoneeseensa leikkimään.

Olin varma, että tämä oli yhden päivän ihme. Ei mikään voi muuttua yhdessä yössä.
Mutta  tämä on toistaiseksi ollut ainakin kahden päivän ihme.
Tänäänkin kaikki sujui kitkatta, vaikka uloslähtökin tänä aamuna venyi töideni takia yli tunnilla.


Vapaa-aikaa minulla ei ole edelleenkään nimeksikään, töiden, lasten kanssa olemisen ja kodin muiden askareiden jälkeen aikaa jää sille yhdelle henkireikä-kävelylle ja puolen tunnin lukemiselle ennen nukahtamista.

Tästä huolimatta olen alkanut jopa nähdä tässä joitain positiivisiakin puolia. Tässä kaikessa kamaluudessa.

Koska olen vuodattanut hyvin paljon siitä mitkä asiat ovat olleet meille raskaita tämän kevään ja poikkeustilan aikana, ajattelin nyt kertoa teille vaihteeksi mitkä asiat ovat tässä kummallisessa asiassa olleet meidän näkökulmasta niitä positiivisia.


Ulkoilu kesken työpäivän
Hyvin harvoin saa kesken työpäivän lähteä ulos kävelemään ja haistelemaan merta.
Nyt teen niin joka ikinen päivä. Aloitan työt varhain, usein jo kello 7. Lopetan ne kello 10 ja siirryn lasten kanssa ulos kahdeksi tunniksi.
Kyllä, roikun välillä silloinkin puhelimessa ja päivitän mm. Työpaikan sosiaalista mediaa, mutta olen ulkona. Ja se on aivan mahtavaa.
Kävelemme joka päivä meren rantaan katsomaan kuinka korkealla meren pinta kunakin päivänä on. Sen jälkeen etsimme missä joutsenet sinä päivänä majailevat ja käymme tervehtimässä niitä.
Kaksi tuntia keväisessä säässä on aivan käsittämättömän ihanaa ja aivoja virkistävää. Tämä on varmasti asia jota tulen kaipaamaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun palaamme taas 8-16 aikaiseen toimistoelämään.


Sain taas lapsemme hetkeksi takaisin omaan vaikutuspiirini. 

Olin lasten kanssa kotona kuusi vuotta. Tein toki näistä kuudesta vuodesta neljänä töitä, mutta aina kotoa käsin. Pystyin kontrolloimaan suhteellisen hyvin millaisia asioita lapseni oppivat ja millaisia vaikutuksia he saavat.
Kun lapset menivät kouluun, jouduin luopumaan näistä. Askel askeleelta luovuin monesta asiasta yhä enemmän ja enemmän. Ja tein sen todellakin ilomielin, koin aina erittäin tervetulleeksi, että lapsemme saavat myös muita vaikutuksia elmäänsä kuin vain meidän ja että heillä on muita tärkeitä aikuisia opettamassa heille asioita muista lapsista puhumattakaan. Samaan aikaan en voi kuitenkaan väittää etteikö se olisi jollain hassulla tavalla myös surettanut minua.
Yht äkkiä minulla oli lasten kanssa enää ne muutamat tunnit iltaisin ja viikonloppuisin.
Nyt minulla on heidän kanssaan taas aikaa aivan eri tavalla.
Minä voin määritellä millaisia tehtäviä me teemme ja millaisia projekteja keksin päivien kuluksi. Siinä on oma riemunsa.


Yhteisöllisyys
Vaikka meistä jokainen nököttää omassa kodissaan, eikä ketään saa tavata, tuo tämä elämäntilanne ihmisiä yhteen ennen näkemättömällä tavalla.
Hyvin harvoin lähes koko maailma on kollektiivisesti saman uhan alaisena, samassa tilanteessa.
Hyvin vähän on kuulunut muiden pilkkaamista, solidaarisuus ja toisten tukeminen tuntuu kukoistavan. Puistoissa ja kävelyreiteillä ihmiset hymyillen väistelevät toisiaan, jäävät odottamaan että lapset pääsevät ohitse turvallisen etäisyyden päästä ja sanovat sanan tai kaksi heidän kypäristään, hymyissä suin.


Uudelleen löydetyt lelut ja leikit
Nyt kun lapsilla on lähes loputtomasti aikaa kotona, emmekä me ole todellakaan ohjelmoineet heille koko päiväksi tekemistä, ovat he alkukankeuden (jota kesti se tuskalliset kaksi viikkoa) löytäneet taas vanhat lelunsa ja sen parhaimman aarrearkun ikinä: mielikuvituksensa uudelleen.
He ovat nyt kaksi päivää leikkineet mitä mielikuvitusrikkaampia leikkejä, milloin lego ninja-go vaatekauppaa, milloin totoroa.
Pitkään huoneen nurkassa koskematta lojuneet palikat ovat taas pääseet käyttöön ja tekniikapalaet löysivät tiensä robotiksi. 


Digiloikka
Suomi on puhunut kohta vuosia siitä miten pitäisi tehdä digiloikka, miten se on tulossa ja vaikka sun mitä.
Sitten tuli korona. Eikä siinä enää sitten kyselty ketä moinen loikka kiinnostaa ja onko siihen valmiuksia ja onko se kenellekin hyväksi. Työntekijät, oppilaat, mummit ja ukit vain yksinkertaisesti sullottiin digiloikan lihamyllystä läpi ja tadaa sehän onnistui suhteellisen kivuttomasti.
Uskon vakaasti että tästä jää käteen todella paljon hyödyllisiä työkaluja niin työ- kuin yksityiselämän käyttöön.


Tämä perhe
Vaikka kaksi ensimmäisät viikkoa olivat aika hirveitä, saimme taas kerran todeta sen mitä olen niin monessa kriisissä todennut: meidän perhe pärjää!
Kaiken hamapiden kiristelyn jälkeen onnistuimme lopulta taas kerran löytämään väylän miten saamme tämänkin arjen jotenkin sujumaan hukkaamatta itseämme siihen täysin.
Ei, ei meillä edelleenkään ole aikaa muulle kuin työlle ja pakollisille asioille, lomaa tämä ei missään nimessä ole ja monta kertaa raskaampaa kuin tavallinen työarki. Mutta… me kuitenkin löysimme tavan saada tämä toimimaan. Tavan jonka avulla me saamme ne työt ja pakolliset asiat hoidettua. Tavan joka mahdollistaa myös hymyjä ja nauruja. Tavan, joka toivon mukaan ei jätä lapsiimme elinikäisiä traumoja muistuttamaan tästä koronakeväästä.

Kevät

Viimeisenä, mutta en lainkaan vähäisimpänä haluan mainita kevään.
Sieltä se puskee, takatalven, tuulen ja tuiskun läpi. Valon määrä on jo huikaiseva, ja ilmassa leijuu vahva lupaus tulevasta lämpimästä kaudesta. Aurinko lämmittää poskia aamuisin meren rannassa ja sinivuokot puskevat kukkasiaan läpi ruskean heräävän maan.
Tätä kaikkea olisi niin kovin paljon vaikeampi kestää jos matkaisimme nyt marraskuun pimeydessä.
Nyt ilmassa on toivoa.


Edessä on vielä viikkoja ja viikoja karanteenia. Varmasti tulee eteen päiviä kun epäilen taas kaikkea. Pidätän myös oikeuden muuttaa mieltäni siitä onko arkemme nyt toimivaa vai ei.
Mutta juuri nyt minä tartun hetkeen. Ja se hetki on nyt hyvä.
Juuri nyt meillä on hyvä pössis.
Eikä kukaan voi ottaa näitä elettyjä hyviä päiviä meiltä enää pois.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »