Hyvä arki
Loma on ohitse.
Arki on taas edessä.
Maanantai.
Ilma tuntuu viileältä ihoa vasten. Hengitän raikkaan tuntuista Kaliforniailmaa syvälle keuhkoihin ja lähden juoksemaan.
Kellon on vasta kuusi, mutta jaksan silti nostaa tahdin jo heti ensimmäisen kilometrin jälkeen reippaaksi. Lihakset lämpenevät hitaasti mutta miellyttävsti.
En olisi koskaan uskonut sanovani niin, mutta Kalifornia tuntuu raikkaalta ja vehreältä Arizonan ilmaston jälkeen.
Mielikuvat Arizonasta, Grand Canyonista ja Phoenixista kiertävät yhä päässäni ja huomana palaavani kerta toisensa jälkeen tiettyihin kuviin: Tavarajunaan halkomassa kaktusten peittämää aavikkoa, se vain jatkuu ja jatkuu. Aika tuntuu olevan pysähtynyt ja juna voisi hyvin olla höyryjuna joka kuljettaa lastia kaukaisiin valkoisten ihmisten perustamiin kyliin ja kaupunkeihin.
Ilman kirkkaus, tähtitaivaan laakeus. Näky jota en varmasti ihan heti koe uudelleen, niin pysäyttävä oli öinen Arizona autiomaasta käsin katsottuna. Kaskas laulamassa kitukasvuisessa pukinpensaassa.
Saguaro kaktusten keltaiset ja valkoiset kukinnat. Itse kaktukset nousemassa hiekkaerämaassa kuin vihreät hattivatit joka puolella, ja sitten kun pysähdyt katsomaan tarkemmin: ne ovatkin täynnä kukkasia. Vaalean keltaisia ja valkoisia tuoksuvia kukkia, jotka kukkivat vain päivän tai kaksi ennenkuin lakastuvat. Kolibrit surraamassa kaktusten ympärillä keräämässä niin paljon kallisarvoista mettä kukista kuin suinkin kykenevät.
Juoksen pitkin tuttua reittiä, hymyilen vastaantuleville juoksioille, toivotan hyvät huomenet kahdelle vanhalle miehelle jotka aina juovat aamuisin kahvinsa kadulla, omista mukeistaan, aamutakeissaan ja aamutossuissa. Toinen asuu toisella puolella katua, sinisessä puutalossa, toinen asuu toisella puolella valkoisessa kivitalossa. Molemmilla on päivän lehti rullalla kainalossaa ja kupeista nouseva kahvin tuoksu saavuttaa minut jo kauan enenkuin pääsen heidän kohdalleen toivottamana hyvät huomenet.
Lapset heräävät ja tulevat aamupalapöytään. Esikoinen ei halua vielä syödä, vaan lukea ötökkäkirjaa. Keitän teetä ja pakkaan kameralaukkua samalla valmiiksi. Olen aloittanut sen keskenjääneen potrettiprojektin uudelleen. Tosin huomattavasti hitaammalla aikataululla kuin runsas vuosi sitten. En halua enää kiirehtiä, en halua muodostaa stressiä itselleni. Joten teen 2-3 kuvausta viikossa. En enempää. En 10 kuten silloin alussa.
Puoliso tulee keittiöön, painaa suudelman poskelle. Ele jonka hän muistaa tehdä joka aamu. Aina. Hän ei ehkä ole aina se maailman romanttisin aviomies, hän unohtaa syntymäpäivät, äitienpäivät eikä todellakaan välitä ystävänpäivästä, mutta nämä eleet merkitsevät minulle enemmän kuin sata ystävänpäivää putkeen. Aamuinen suudelma, sanaton kosketus. Työpäivän jälkeinen halaus, katse.
Juodaan teetä, Puoliso muistuttaa että hänellä on illalla roolipelikokoontuminen. Nyökkään, muistin asian, mutta muistutus on hyväksi silti. Esikoinen sanoo näsäviisaana, että kyllä hän tiesi, mehän kerroimme asian hänelle jo eilen. Hän ei nykyään muka pidä toistoista, vaikka unohteleekin asioita aivan yhtä nopeasti kuin juoksee talon päästä päähän.
Käydään kuvaamassa. Lapset istuvat sen hetken kiltisti sohvalla ja lukevat aku ankkoja. Kerrankin he eivät valita ja terrorisoi tilannetta. Ehkä tämä alkaa tästä taas sujumaan, ajattelen.
Sen jälkeen ajetaan kukkuloille. Kauas kukkuloille. Ylös kapeaa mutkaista tietä, halki vihreänä loistavan metsän. Ulkona on noin 20 astetta lämmintä. Raikasta, vihreää, kaunista. Luonnossa kaikki kukat tuntuvat nyt vielä kukkivan, apilat, neilikat, rypsit, kissankellot, unikot, nigellat, kosmokset, aivat kaikki kukat loistavat kilpaa kuin viimeisillä voimillaan. Kukintavaihe on kestänty tavallista pidempään, Kalifonrian kevät on ollut viileä, helleraja ei ole ylittynyt montaa kertaa.
Nostan lapsille pyörät autosta ja lähdetään kohti metsäpolkua. Käynti tuntuu helpolta. Olo tuntuu kevyeltä.
Aurinko siivilöityy kentukinpapupuiden, jalavien ja satunnaisten tammien lehvistöjen lävitse metsäpolulle. Sisiliskot vilisevät polun ylitse lasten pyöräillessä sitä pitkin iloisesti rupatellen ja aidosti metsästä nauttien. Sisiliskot eivät pakene kauas, jäävät polun viereen aukomaan suutaan kuin varoittamaan, “älä tule lähemäs, minulla on poikasia”. Syvemmällä metsässä saniaiset ovat avautuneet rulliltaan ja ojentelevat tuoreita vaalean vihreitä lehtiään kohti valoa.
Huomaan hymyileväni, olo on rauhallinen, seesteinen, hyvä.
Loma, vaikka se olikin tekemistä täynnä ja uni jäi vähäiseksi lasten herätessä joka ikinen aamu viimeistään kello 6 ihmettelemään kaikkea uutta, on selkeästi tehnyt tehtävänsä.
Minulla on taas hermoja, on taas jaksamista kuunnella kitinää ja pysähtyä hetkeen.
Lapsillekin viikko yhdessä perheenä on tehnty hyvää. Heidän olemuksessaan on erilaista energisyyttä, reippautta ja iloisuutta. He jaksavat taas tehdä asioita keskenään ja itsekseen. Ihan kaikkeen ei tarvitse aikuista.
Isäannos on taas täytetty hetkeksi, nyt pärjää taas tovin.
Vaellamme läpi metsän, pysähdymme syömään, pysähdymme kuvaamaan toisen projektini kuvia.
Hengitän ja olen onnellinen.
Esikoinen katsoo minua ja toteaa “metsässä on hyvä olla, eikö?” hymyilen hänelle ja nyökkään: niin on.
Metsäretken jälkeen pakkaamme tavaramme autoon ja lähdemme laskeutumaan kukkulalta alaspäin. Kuopus nukahtaa vaikka kuinka yritän puhuen pitää hänet hereillä. Esikoinen lukee akuankkaansa omassa istuimessaan hiljaa ja keskittyneesti. Ajan Targetin (paikallinen anttila /sokos) pihaan ja herätän Kuopuksen. Käydään ostamassa uusia juomapulloja. Yksi Kuopuksen vuokra-autoon unohtuneen tilalle ja sitten vielä lapsille molemmille omat termosjuomapullot. Meillä kuluu vettä valtavat määrät kun olemme päivisin liikkellä. Ja nyt kun kesä on alkanut vesi lämpenee tavallisissa pulloissa. Termospulloissa se pysyy kylmänä.
Kotimatkalla koukkaamme vielä ystävän talon kautta, he ovat muuttamassa toiseen taloon ja ystävä hankkiutuu tavaroista eroon. Haen häneltä käyttämättömäksi jääviksi ulkomatot ja lastenhuoneen sängyn alle menevät laatikot johon saamme säilöttyä kaikki lasten lauta- ja palapelit.
Istun hetken pöydän ääressä juomassa teetä. Puhumme muuttamisesta, elämästä. Takaumia omista muutoista tulee mieleeni, ravistan ne päättäväisesti mielestäni. Tiedän, että vuoden tai viimeistään kahden päästä meillä on edessä massiivinen muutto kun palaamme Eurooppaan, mutta en halua ajatella sitä nyt. Se on sen ajan stressi ja murhe.
Kello tulee neljä, ahdamme matot ja laatikot autoomme. Se ihana puoli on tässä uudessa autossa on, ettei ole tarvinnut enää kertaakaan miettiä mikä mahtuu kyytiin ja mikä ei.
Eikä minun tarvitse enää pelätä muiden jalkapalloäitien ajavan isoilla citymaastureillaan minun päälleni moottoriteillä kun omakin auto on yhtä iso.
Jotain katu-uskottavuutta siis olen saanut itselleni.
Niitä joogahousuja ja urheilupaitaa en kyllä saa päälleni arkena ilman urheiluaikomuksia mitenkään, en vaikka yrittäisin. Minussa asuu liian vahvasti äitini tytär, joka ei yksinkertaisesti olisi koskaan antanut meidän poistua kotoa edes verkkareissa. Ihmisten ilmoilla ollaan kunnon vaatteissa, oli hänen tapansa ilmaista asia. Hymyilyttää, kuulen äitini äänen pääni sisällä. Huomaan ikävöiväni vanhempiani vähäsen. Ikävöin vaikka skypetämme heille joka perjantai. Mutta olen kai ikuisesti kiinni heissä, hyvällä tavalla.
Kahden viikon päästä yltämme kuitenkin jo taas tuon ison meren.
Lähden lasten kanssa kahdeksi viikoksi Suomeen. Kaksi viikkoa on lyhyt aika, tiedän sen, mutta lentojen hinnat kallistuivat sen jälkeen liiaksi. Ja kaksi viikkoa on parempi kuin ei mitään.
Käydään imemässä itseemme alkukeäsn yöttömän yön valoa, kesäistä Suomea, ystäviä ja Oltermannia. Sen jälkeen voidaan taas seikkailla koko kesä pitkin Kalifornian rannikkoa ja kukkuloita. Ehkä nousta vuorille ja löytää uusia metsäpolkuja.
Odotan illasta sekavaa ja hampaiden kiristelyä. Sitä illat usein ovat kun Puoliso on poissa. Toisen aikuisen puuttuminen nimenomaan iltatilanteissa tuntuu aina voimakkaasti. Väsyneet lapset, kaottiinen talo. Iltaruuan laitto, siivous, hampaiden pesu, iltasatu, se kaikki on välilä totaalisesti liikaa hoidettavaa. Nyt ei. Lapset syövät, hakevat sen jälkeen Frozen lautapelin ja pelaavat sitä kunnes saan keittiön siivottua. Sen jälkeen he etsivät itselleen kirjat joita lukevat sohvalla kunnes saan olohuoneen järjestykseen ja kutsun heidät hammaspesulle. Luemme puoli tuntia Roald Dahlin Kirahvi, Kaavi ja minä kirjaa, sammutan valot ja jään kuuntelemaan mustarastaan laulua, joka kiirii ulkoa avonaisesta ikkuansta sisään.
Esikoinen kysyy tähdistä, Grand Canyonin synnystä ja puhumme hetken hämärässä huoneessa Arizonasta. Lopulta yläsängystä ei kuulu enää mitään muuta kuin hiljainen tuhina. Kuopus pyörii hetken kauemmin, koska nukkui sen 15minuuttia autossa. Jokainen 10 minuuttia unta päivällä tuntuu lykkäävän lapsen nukahtamishetkeä 20minuuttia illalla. Lopulta lapsen kiehnäys loppuu ja katselen hänen levollisia kasvojaan ja tunnen sen syvän rakkauden tunteen, joka savuttaa minut lähes aina nukkuvia lapsiamme katsoessamme.
Ilta pimenee ja viilenee. Olohuoneen ovesta puhaltaa viileä tuuli viilentän taloa yötä varten miellyttäväksi.
Puoliso tulee kotiin ja tervehtii minua hymyillen.
Arki.
Se tuntuu yllttävän helpolta. Ei lainkaan siirapilta. Ei lainkaan tahmealta.
Se tuntuu Elämältä.
Ja hyvältä sellaiselta.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
