Huutaen puhuttua

Olen taas tuntunut ajavan itseni tilanteeseen jossa minulla on kiire, on aikatauluja ja menoja enemmän kuin vapaata pelivaraa.

Tilanne on ahdistava ja stressaava. Niin kauan kuin kaikki sujuu, niin kaikki on hyvin. Mutta pienten lasten kanssa liian aikataulutettu elämä törmää ongelmiin heti silloin kun yksi osanen en toimi. Kun on takana yksi huonosti nukuttu yö, kun yksi meno siirtyy, kun yksi kiukuttelu johtaa toiseen ja koko pakka leviää.

Tätä kaikkea minä niin kovin kovasti yritän välttää.

En haluaisi arjen olevan ahdistavaa, haluaisin sen olevan joustavaa, mukavaa, huonojenkin päivien voivan muuttua hyviksi.

Aina se ei vain onnistu.

Tämä viikko on ollut yhtä siirapissa tarpomista. Enkä edes osaa oikein sanoa miksi. Mitään yhtä tiettyä syytä ei ole.

Mutta koen, että olemme enemän kuin valmiita ensi viikolla koittavaan 5 päivän Arizonan seikkailuun.

Välillä kuulen vieläkin ihmettelyä ja ihastelua siitä kuinka ihanan helppoa ja mukavaa kotiäiti elämäni täällä varamasti on. On lämpöä, on ihana luonto, lapset saavat kirmata vapaana ulkona ilman kerrospukeutumista, on päiviä rannoilla ja kaiken sen lisäksi saan tehdä vielä rakastamaani työtä, kuvaamista ja kirjoittamista kaiken muun ohella.

Varmasti totta kaikki.

Mutta jottei se koko totuus unohtuisi kerron teille millainen päivä minulla oli tänään:

On aamupäivä, ulkona alkaa olla jo lämmin. Takana on levottomasti nukuttu yö, vatsaani väänsi jokin epämääräinen vaiva enkä saanut nukahdettua pitkään aikaan. Ja kun vihdoin nukahdin, herätti Kuopus minut 4 kertaa yön aikana, milloin janoonsa, milloin pissahätään. viimeisin syy oli, ettei hän löydä peittoaan.

Oloni on nuutunut ja keskittymiskykyni harhailee.

Valo paistaa viistosti pöydälle jonka ääressä istun. Talon täyttää lasten äänet. Eivät mitkään miellyttävät leikin taustaäänet.

Yksi lapsi kitisee koska isä ei tule pelaamaan jalkapalloa, toinen huutaa pää punaisena kun paidassa on pieni vesiroiske ja koko vaatekerta pitäisi häenen mielestään vaihtaa sen takia. Tätä tämä on ollut nyt jo monta viikkoa. Tämä viikko on erityisen raastava. Tuntuu, että oleminen on yhtä kitsemistä ja riitelemistä. Esikoinen kiusaa Kuopusta, Kuopus huutaa kaikesta, ihan turhasta. Mikään ei ole hyvin ja kaikesta pitää väitellä. Ainoastaan toisten lasten seurassa ja harrastusten parissa asiat sujuvat ongelmitta. Tai kun teemme jotain aktiviteettia.

Pitkälle venynyt pinnani palaa loppuun siinä Kuopuksen karjuessa uusien vaatteiden perään Esikoisen kitistessä olohuoneen verkko-ovessa roikkuen sillä vininä-äänellä joka saa kaiken zenin valumaan minusta ulos kuin vesi puhjenneesta ilmapallosta, Puoliso tuijottaa puhelinta ja vaikenee, ei sano mitään.

Nousen ruokapöydän äärestä, jossa turhaan olen yrittänyt kirjoittaa ja saada edes jotain töitä tehtyä. Töitä, jotka laahaavat auttamatta jäljessä, osittain sen vuoksi että ei vain ole ollut aikaa tehdä niitä, osittain sen takia, että esimerkiksi eilen minulla olivat vaan kaikki voimat loppu, hyvä jos pystyin vetämään päivän jotenkuten kunnialla läpi.

Tarkoitukseni ei ole rähähtää niin voimallisesti, mutta kuten niin usein käy kun alkaa rähisemään sitä saa jonkun oudon voiman siitä omasta rähinästään ja ääni vain kasvaa ja mitta pursuaa yli laitojen niin että vieressolijat väkisellä kastuvat.

Huudan miten olen lopen kyllästynyt kuuntelemaan ainaista kitinää, miten mikään ei koskaan kelpaa ja kaikesta vaan vinistään ja riidellään. Huudan miten en saa mitään tehtyä mitä minun pitäisi ja miten olen lopen kyllästynyt paikkailemaan lasten aiheuttamia tuhoja ja etsimäään heidän lelujaan joita he viskovat ympäri pihaa ja taloa. Huudan miten en jaksa aina olla se joka järjestää vain kivoja asioita kun sitten vastapainoksi koskaan minä en saa tehdä niitä asioita joita minun täytyisi tehdä, kuten töitä.

Lopulta vaikenen ja menen itsekseni puhisten antamaan Kuopukselle uuden paidan ja housut. Lapsi vikisee että ei noita housuja jolloin kiskaisen väärät housut kipakasti hänen kädestään ja viskon kaappiin ja puen rivakasti toiset housut hänen päälleen. Lapsi ulisee kun en suostu pukemaan kenkiä huoneessa vaan käsken hänet keittiöön tekemään sen.

Kerran kierroksia kerättyäni kestää hetken tasata ne. Ärsyttää oma hermostuminen, ärsyttää varsinkin tällaisena aamupäivänä. Puoliso kuitenkin antoi minun nukkua väsymystäni pois aamulla ja teki aamun etänä. Lupaan viedä hänet junalle autolla, hän lähtee konferenssiin ja palaa vasta huomenna illalla.

Ärsyttää hermostua tällaisena aamuna, ärsyttää lähettää hänet matkaan kiukkuisena. Haluaisin niin, että meillä olisi siisti koti, että minulla olisi tasainen luonne ja osaisin olla hauska, lempeä ja sydämellinen päivien jokaisena hetkenä.

En haluaisi Puolison joutuvan potemaan huonoa omaatuntoa, että hän jättää minut tämän kaaoksen ja karjuvien lasten keskelle saamaan hermoromahdusta yksinäni, samalla kun hän saa nukkua yön hotellissa ja olla yli vuorokauden rauhassa. Koen, että se tekee hänelle hyvää.

Mutta en saa myöskään juuri nyt kiukkuani käännettyä, en saa itsestäni irti muuta kuin vaikenemisen.

Viedään Puoliso junalle, osaan sentään antaa suukon ja toivottaa mukavaa konferenssia. Ahdistaa ja vähän tuskastuttaa. Haluaisin olla se vaimo joka voi lähettää miehen töihin hymyissäsuin, hiukset harjattuna ja silmät meikattuna. Nyt minulla on eiliset takut selvittämättä, kasvot eivät ole edes kosteusvoidetta nähneet ja päälläni on kauhtunut mekko.

Kotimatkalla lapset alkavat takapenkillä kiistellä kumpi saa lukea legokatalogia. Muistutan lapsia, että nyt en jaksaisi enää. En yhtään.

Kotona molemmat heittäytyvät lattialle ja huutavat nälkäänsä.

Huokaan ja alan lämmittämään ruokaa. Aamupala jäi molemmilta vähäiseksi koska heillä oli kiire tappelemaan legoistansa.

Ruokapöydässä on hiljasta. Syödään kaikki ruokaamme keskittyen.

Lopulta sanon, että jos ei nyt enää riideltäisi, jos nyt voitaisiin vetää loppupäivä kunnialla loppuun?

Olisi kuvistunnit, sitten pitäisi mennä kuvaamaan yksi kuvaus. Ja siellä pitäisi osata käyttäytyä. Ei riehua eikä tapella.

Selitän, että hermostun ja huudan kun minusta tuntuu, että mikään ei kelpaa mitä teen. Että hermostun kun minulla olisi oikeasti asioita mitä minun pitäisi saada tehtyä ja lasten jatkuva tappelu ja säätäminen estää minua tekemästä niitä, jolloin minua alkaa harmittamaan.

Lapset katsovat minua vaieten.

Sovitaan yhdessä, että yritetään saada tämä päivä edes jotenkuten riitelemättä läpi.

Ruuan jälkeen Esikoinen lukee kirjaa ja Kuopus puuhastelee omiaan. Hetken on ihan hiljaista. Siivoan keittiön, pakkaan kameran laukkuun ja välipalan eväsrasioihin. Ajamme kuviskoululle ja lupaan mielessäni etten enää tänään hermostu. Lupaan vaikka epäilen voivani pitää lupausta. Mutta pakko yrittää.

Maalataan yhdessä viime viikolla tehtyjä meriaiheisia olentoja ja liimataan niitä ajopuun kappaleille. Kun lapsilla on toimintaa ja tekemistä, pysyvät heidän ajatuksensa kasassa, on helppoa olla kun on tehtävä johon keskittyä. Ajattelen päivän kääntyvän tästä hyväksi, että ei tämä nyt enää voi mennä huonommaksi.

Kierrämme tuntien jälkeen vielä näyttelyä, joka on esillä kuviskoulun tiloissa. Lapset jaksavat katsoa ja innostua, hymyilen ja hengitän hieman vapaammin.

Matkalla kuvauskohteeseen lapset alkavat taas riidellä auton takapenkillä. Kuopus karjuu haluavansa tietyn kirjan johon en mitenkään voi ylettyä kun ajan moottoritietä. Selitän asian hänelle rauhalliesti, kerran, kaksi,viisi kertaa. Sitten lopetan, lapsi jatkaa karjumista. Lopulta suutun. Huudan ääni matalalla että nyt riittää. Nyt olet hiljaa. Minä en jaksa. Ymmärrätkö sinä, minä ajan autoa, minä en voi antaa sinulle kirjaa.

Kuopus hiljenee ja katsoo mököttäen ulos ikkunasta. Parkkeeraan auton kuvattavan ihmisen talon eteen kadulle. Käännyn lapsiin päin ja selitän kärsivällisesti ja rauhallisesti, etteivät he yksinkertaisesti voi käyttäytyä noin. Ei se onnistu. Kerron miksi en ajaessa voi ojentaa heille mitään, kerron miksi autossa pitää jaksaa odottaa. Sitten selitän että kuvauksessa ei mene kauaa, mutta olemme vieraan ihmisen kodissa, kyllähän te sen tiedätte miten silloin käyttäydytään. Ei huutoa, ei kitinää. Minä kuvaan ja sitten lähdetään. Onko ok. Lapset nyökkäävät. On ok. Juu osataan olla.

Sillä hetkellä kun otan kameran käteen sisätiloissa alkaa molempien lasten kitinä ja vinkuna. Kaikki autossa keskusteltu on unohdettu ja kuvaan kuvauksen Kuopuksen roikkuessa jalassani ja itkiessä että hän haluaa kotiin. Kun vihdoinkin olemme taas eteisessä pukemassa kenkiä jalkaan alkaa hän itkeä ettei halua lähteä. Jos ei naurattaisi, itkisin itsekin.

Autossa annan lapsille puhelimet käteen ja sanon että saavat pelata kunnes olemme kotona, sen jälkeen on tehtävä jotain muuta.

Loppuilta ei suju sen paremmin, kitinää, vikinää, keskinäistä tappelua siihen hetkeen asti kun luen sängyssä iltasatua.

Lopulta Esikoinen kiipeä parven yläsängylle ja halaa minua sieltä käsin. “Oli kiva päivä” hän toteaa. Hämmästyneenä katson lasta ja kysyn, että oikeastikko? Mehän riideltiin ja huudettiin. Eikö se ollut kurjaa hänen mielestään? “ Eikun tänään puhuttiin asioita, ehkä vähän huutamalla, mutta on hyvä jutella.” lapsi sanoo kirkkaalla äänellä ja siniset silmät tiukasti minua tapittaen.

Liikutukseni vahvahduttaa koko kehoa. Meidän pieni lapsemme, tuo samaan aikaan niin raivostuttava ja niin upea ihmisen alku.

Miten oikeassa hän onkaan. Miten puhdas ja vilpitön onkaan tuon lauseen sisältö.

Ei se maailma huutoon kaadu.

Ei tänään.

Eikä huomenna.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com