Hitsin-vitsi päivä

Torstai-iltapäivä.
Ystävä-äiti lapsineen vietti aamupäivän meillä. Lapset leikkivät, me aikuiset höpisimme.
Lounaan jälkeen talo hiljenee kun vieraat lähtevät.

Joku mieltä oikeastaan aamusta asti  painanut ärsytys palaa takaisin jonnekin takaraivon tietämille, vierailu painoi sen hetkeksi piiloon, mutta nyt taas kaikki ärsyttää.

En saa aloitettua mitään järkevää, yritän kirjoittaa mutta lapset vinkuvat pyörälenkille. Myönnyn ja ajattelen, että ehkä ulkoilu tekee minullekin hyvää.
Ennen lähtöä viestin vielä toisen ystävän kanssa hetken. Hän kirjoittaa aistivansa minusta että olen ärsyyntynt ja kireä. Että onko kaikki hyvin.
On, kaikki on hyvin. Minua vain vituttaa. Ei mikään ja kaikki.

Jään miettimään asiaa samalla kun lähdemme pihasta. Mietin mikä minua nyt ahdistaa tai sapettaa.
Lopulta kohautan olkapäitäni ja totean itselleni että en tiedä. Että kai joskus vain saa olla tällaisia päiviä, ettei jaksaisi oikein mitenkään tätä arkea.
Yritän keskittyä hyviin asioihin.
Kevääseen. Lämpöön. Wisteria kukkii. Otan siitä kuvan. Esikoinen pysähtyy pyörän oranssi viiri lepattaen viereeni ja katsoo kuvaamistani. Lopulta hän kysyy “ Onko Annu sinulla sellainen hitsin-vitsi-päivä?” Kysyn mitä hän tarkoittaa ” No semmoinen päivä että haluaisit sanoa voi vittu mutta sitten otatkin kuvia kukista.” 

Illalla yritämme katsoa hetken Jessica Jones sarjaa. Käperryn Puolison olkapäätä vasten. Kahdenkeskinen aika on jäänyt viime aikoina tuskastuttavan vähiin. Kun Puoliso tulee töistä, tankkaavat lapset hänestä kaiken irtilähtevän läheisyyden mitä saavat. Iltaisin me molemmat olemme tehneet töitä, öisin Kuopus on tunkenut viimeistään kolmen aikaan yöstä väliimme. Huomaan kaipaavani kosketusta, lämpöä, hiljaista yhdessäolemista.

Yht’äkkiä Puoliso nousee tuolista ja sanoo vain sen yhden sanan “Kuopus” ja pysäyttää sarjan. Lapsi itkee lohduttomasti sängyssään. Aluksi emme ymmärä mistä on kyse. Lopulta hän saa sanotuksi että korvaan sattuu. Kuopus on alkuillasta alkanut hieman niiskuttaa, flunssakausi on täällä vielä meneillään, en ajatellut asiaa sen enempää kuin, että ehkä hän nyt  saa nuhan.

Annamme särkylääkkeen, laitamme puudutavia korvatippoja. Mitään muuta ei tähän hätään voi tehdä. Korvatulehdukset menevät yleensä itsekseen ohitse. Lapsi rauhoittuu ja vien hänet lopulta meidän sänkyyn ja käyn makaamaan hänen viereensä. Hetken lapsi makaa hiljaa, sitten hän alkaa huutamaan, yhä korkeammalta ja kovemmin. Kipu yltyy aina kun hän haluaa käydä maaten. Pidän sylissä, rauhoittelen. Mikään ei auta. “sattuu kovasti” lapsi itkee. Kipu tulee aaltoina.

Välillä noustaan pystyyn, käydään syömässä jotain, juomassa vettä. Puoliso tulee välistä että pääsen vessaan ja hammaspesulle. Lopulta kahden tunnin jälkeen Kuopus nukahtaa. Hengähdän ja ajattelen tilanteen varmasti paranevan aamuun mennessä, niin se on aina ennenkin mennyt. 

Ehdin sulkea silmät ja antaa kehon rentoutua kun itku alkaa uudestaan. Nyt itkussa on mukana se refluksiajasta tuttu kivun kovuuden paljastava terävyys. Pidän lasta sylissä, hän hokee nimeäni ja itkee. Pieni selkä kaartuu kipuaaltojen mukana sylissäni kaarelle. Lapsi huutaa että häneen sattuu, että häntä väsyttää, Annu auta! Silitän selkää, pohdin sattuuko oikeasti noin kovasti vai onko kyseessä vain väsymyksen aiheuttama hysteria. Hyssyttelen ja silitän. Mitään muuta en voi. Tunti kuluu, toinenkin. Puoliso ottaa vuoron välillä, lapsi vääntelehtii hänen sylissään, lopulta hän rauhoittuu, hengitys tasaantuu ja uni tulee.
Yö on hiljaa ja pimeä kun me aikuiset haparoimme käsillämme vielä toistemme käsiä ja kuiskaamme hyvät yöt hiljaa välissämme hengittävän lapsen kehon ylitse.

Perjantai aamu valkenee sateisena ja viileänä.
Puoliso kiirehtii töihin, yön valvominen painaa harteilla ja olo on kuin kävelisi siirapissa.
Jään miettimään miten jaksoinkaan aikoinaan valvoa kaikki yöt. Ei ihme ettei päivisin energiat riittäneet olemaan kovin mukava ihminen.

Kuopus herää hiukset pystyssä ja tulee ruokapöydän ääreen jossa istun Esikoisen kanssa puhumassa skype puhelua ukille ja mummille Pohjois-Karjalaan. Kysyn vieläkö sattuu, lapsi ravistaa päätä. Kun otan hänet syliin ja haron hiuksia kipeän korvan edestä pois, huomaan hiusten olevan tahmaiset ja kankeat. Yksi vilkaisu korvaan antaa selityksen miksi lapsi lopulta nukkui niin rauhallisesti ja miksi kipu on poissa.

Lapsen tärykalvo on puhjennut ja märkää valuu korvasta ällöttävänä norona.
Laitan viestin Puolisolle: lapsi pitää käyttää lääkärissä. Se vaan ei ole kovin yksinkertainen asia.
Seuraavat tunnit kuluvat säätämiseen.
Tilanne on hyvä muistutus siitä miksi vakuutuksista puhutaan täällä niin paljon. Koko viisumisäädön ja tänne uudelleen pääsemisen myötä myös vakuutuksemme on mennyt uusiksi. Eikä ainakaan parempaan suuntaan.

Pitää selvittää mille terveysasemalle voimme mennä, mille lääkärille voi mennä, kuka maksaa, miten toimitaan.

Lopulta päädymme päivystävälle lääkäriasemalle. Saimme ajan kello 14. Kirjaan lapsen sisälle ja jätän samalla 300dollarin takuumaksun kassalle. 300 dollarin. Tämä siksi, että meidän vakuutustietomme eivät ole vielä menneet läpi ja joudumme nyt aluksi maksamaan kaiken itse. Myöhemmin voimme periä maksuja takaisin vakuutusfirmalta, jos omavastuuosuus täyttyy. Täytän viisi paperia joihin kaikkiin tarvitaan 3 allekirjotustani. Lapset leikkivät leikkipaikalla. Ulkona sataa vettä. Ohi kävelevä sairaanhoitaja kommentoi varpaideni kynsilakkaa kauniiksi.

Hoitaja hakee meidät sekunilleen klo 14, ei hetkeäkään aiemmin tai myöhemmin. Ottaa tutkimushuonessa perustiedot ja mitat. Hetken kuluttua paikalle saapuu ystävällinen naislääkäri. Hän tutkii Kuopuksen ja selittää että tilanne vaatii valitettavasti tällä kertaa antibiootit ja korvatipat.

Puhumme hetken tilanteesta ja siitä miten hoito tulee suorittaa. Lopulta saamme luvan poistua. Varmistan vielä tuleeko minun käydä maksamassa tämä käynti nyt kassalla, lääkäri selittää että ei, sen takia me maksoimme sen takuun. Käynnin summa vähennetään siitä ja loput palautetaan. Näin varmistetaan ettei asiakas kävele klinikalta ulos maksamatta. Lääkärille ei pääse ennen kuin takuusumman on maksanut. “Amerikka. The country of the free. “ ajattelen. Ääneen en sano mitään, nyökkään vain ymmärryksen merkiksi.

Menemme alakertaan apteekkiin. Marssin tiskille ja kerron että meidän reseptimme pitäisi olla sähköisenä heillä.
Apteekkari näpyttelee konettaan ja pyytää vakuutuskorttiani. Kerron etten ole saanut sitä vielä eikä tiedot vielä näy systeemissä, eli joudumme itse maksamaan lääkkeen ja perimään myöhemmin vakuutuksesta saataviamme. Apteekkari katsoo uudelleen konettaan ja minua. Sitten hän sanoo että lääkärin määräämät korvatipat ovat kyllä aika kalliita. Kysyn hintaa. “300dollaria” hän sanoo ja noutaa purkin. Katson purkkia ja kysyn häneltä miksi se on niin iso. Tarve on meillä vain 7 päiväksi, purkki näyttää siltä että siitä riittäisi kuukaudeksi. Hän myötää että siinä on ainetta 34 päivän annokseen. Pyynnöstä hän käy etsimässä pienemmän purkin, löytyy yksi jossa on annos 16 päivän ajaksi. Se maksaa 150 dollaria.
Pyöritän silmiäni, mutten voi muuta tehdä kuin maksaa. Antibioottikuuri sentään maksaa vain reilut 30 dollaria.

Yht’äkkiä ymmärrän miksi Amerikassa ei kuka vaan välttämättä voikaan mennä lääkäriin. Ymmärrän miksi lääkkeitä jätetään ostamatta. Ymmärrän miksi sairauksia jätetään hoitamatta. Ei kaikilla ole mahdollisuutta vakuutuksiin. Ei kaikilla ole mahdollisuutta maksaa luottokortilla ensin 300 dollarin takuumaksua lääkäristä ja sitten 190 dollaria lääkkeistä.
Se voi olla jonkun kuukauden ruokaraha.
Muistan taas miksi maksan Suomessa ihan mielellään veroni.

Poistumme lääkäriasemalta ulos sateeseen. Ilma on lämmin. Lapset pyytävät päästä pyörälenkille. Tungen 200 dollarin arvoiset lääkkeet auton hansikaslokeroon ja mietin miten arvokas tuo pieni muutaman millilitran neste on. Sairasta. Tekisi oikeastaan mieli kiroilla.

Sen sijaan kaivan takakontista lasten kypärät ja pyörät, puen heidät kuravaatteisiin ja lähdemme kohti vieressä olevia yliopiston metsiä ja kaktussaareketta.

Kiroilun sijaan keskityn kuvaamaan kukkasia.
Paljon kukkasia.
Hitsin-vitsin päivä. Mutta onneksi on kukkaset, kolibrit ja lasten nauru.

Hyvä muistutus siitä keitä me olemme, hyvä muistutus hyväosaisuudesta. Hyvä, mutta tuskallinen muistutus siitä, että tulisi olla kiitollinen siitä mitä meillä on.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com