Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Hiljaisuus- se nautinnollisin asia kun lapset ovat poissa

06.03.2020

Istun junassa ja hitaasti talvisemmaksi vaihtuvat maisemat vilisevät ohitseni.
Työkone hurisee edessäni ja juna kuljettaa minua tasaisesti kohti pohjoista, kohti talvea ja lapsia.

Kerroinkin jo viime postauksessa, että lapsemme lähtivät viikoksi Pohjois-Karjalaan vanhempieni luokse. Meillä ei Puolison kanssa kovin paljoa lomia, toisin sanoen, Puolisolla on kesälle varattu muutama lomaviikko, minulle käytännössä ei yhtään.
Lupasin kuitenkin lapsille, että pidän heinäkuussa edes yhden viikon lomaa, että voimme koko perhe yhdessä tehdä jotakin.
Kuitenkin kun muu Helsinki vietti hiihtolomaa, kävivät meidän lapset kiltisti päiväkotia ja me vanhemmat töissä. Sen sijaan nyt menneellä viikolla oli Pohjois-Karjalan vuoro viettää hiihtolomaa, ja koska lasten serkut olivat siis silloin myös vanhempieni luona, tuntui loistavalta ajatukselta lähettää heidät sinne viettämään hiihtolomaa.

“Eikö teistä tuntunut vaikealta lähettää lapsia viideksi päiväksi ja yöksi pois teidän luotanne? Miten he uskaltavat jäädä yöksi ilman teitä? Siis olette viisi päivää ja yötä erossa 5 vuotiaasta lapsesta, eikö se ole hieman rankkaa lapsillekin?”
Tällaisia kysymyksiä sain osakseni kun asiasta kerroin.


Tiedän, että tilanne hämmästyttää monia. En ole varma miksi, ehkä siksi, että vietämme kuitenkin äärimmäisen paljon aikaa tiiviisti perheenä. Lapset olivat myös hyvin kauan kotihoidossa, verrattuna moneen muuhun lapseen. Voisi ehkä siis ajatella, että heidän yökyläilynsä olisi vaikeaa tai mahdotonta.

Totuus on kuitenkin toisenlainen. Vanhempieni talo, tuo outo utopia keskellä Pohjois-Karjalan metsää on se ainoa asia joka on lastemme lapsuudessa pysynyt aina samanlaisena. Se ainoa asia joka ei koskaan ole muuttunut. Se on heidän turvasatamansa.

Jätin lapsemme ensimmäistä kertaa vanhempieni luo 7 päiväksi kun he olivat 2 ja 4 vuotiaat. Asuimme silloin jo Piilaaksossa. Minulla oli näyttely Berliinissä. Joten matkustin lasten kanssa Suomeen, nukuin ja valvoin heidän kanssaan jetlagin pois ja matkustin sitten Berliiniin heidän jäädessä Pohjois-Karjalaan vanhempieni kanssa. 
Ja hyvin se meni silloinkin.
Sen jälkeen meillä ei ole ollut koskaan mitään epäilyksiä jättää lapsiamme vanhempieni hoiteisiin.
Tiedämme kaikkien pärjäävän.

Lapset jopa kysyvät koska he saavat mennä mummi-ukkilaan taas ilman meitä.

Joten ei, ei se ole meille raskasta. Ei se ole lapsille raskasta. Eivätkä lapset ole koskaan pelänneet jäädä yöksi turvallisten aikuisten luokse. Siinä asiassa olemme olleet onnekkaita.
Tiedän, että lapset ovat erilaisia, siksi koenkin että onneksemme on osunut saada juuri tällaiset lapset, jotka mahdollistavat itselleen ja  meille ajoittaisen vapauden toisistammme.

Olemmeko sitten tämän viikon rillutelleet pitkin kyliä yömyöhään, kun kerrankin voisi.
No emme.
Olemme käyneet töissä ja hoitaneet asioita joita olisi lasten aikataulujen kanssa ajoittain haastavaa hoitaa. Kuten hakeneet uudet kiuaskivet ja selvittänyt kadonneiden rintaliivien arvoitusta alusvaatkaupassa.
Villiä, eikö?


Iltaisin talo on ollut tyhjän oloinen ja hiljainen. Emme ole yhtä maanisesti siivonneet jälkiämme kuin lasten ollessa paikalla, joka on ironista. Asuntomme oli maanantai-iltana sotkuisempi kuin koskaan lasten ollessa kotona.
Olemme syöneet iltaruuaksi salaatteja lämpimien aterioiden sijaan ja sammuttaneet yöksi vessasta valon.
Olen nukkunut heräämättä öisin ja ehtinyt aamulla juoda ison kupin teetä pienen sijaan, koska en ole tuhlannut aikaa lasten vaatteiden etsimiseen enkä heidän koulutavaroiden esille laittamiseen.


Olen pysähtynyt katselemaan Puolisoa istumassa olohuoneen tuolissa ja tuntenut syvää rakkautta ihmistä kohtaan, jonka kanssa saan jakaa nämäkin hiljaiset illat.
Yhdessä olemme miettineet, että ilman lapsia emme asuisi siellä missä nyt asumme. Ilman lapsia elämämme olisi varmasti niin  kovin erilainen.
Olemme myös yhdessä todenneet, että juuri nyt elämämme on todella hyvää kaikista haasteista huolimatta, eikä meillä ole mitään syytä haikailla mitään muuta.
On ollut järisyttävää ymmärtää, että silloin kaksikymmentä vuotta sitten me luotimme elämämme toistemme käsiin ja sillä tiellä me olemme edelleen.
Se tuntuu upealta.

Nyt kun hiljaisia päiviä on takana viisi, ja juna vie minua koko ajan lähemmäs kahta pyörremyrskyämme, alkaa ikäväkin nostaa hieman päätään.
Edessä on kaksi päivää talvea, kaksi päivää maaseudun rauhaa. Lapsuuden maisemia ja mielenmaisemia.

Uskon vakaasti, että tällaiset lomat, olivat ne sitten niitä mielikuvien oikeita lomia pitkään nukkumisine ja löysine päivineen tai ihan vain sitä että puolet arjen velvollisuuksista tippuvat pois, ovat elintärkeitä näiden kiirevuosien keskellä.
Kaikilla tämä ei ole mahdollista, olen siitä erittäin tietoinen. Mekin elimme kaikki Piilaakson vuotemme ilman hetkeäkään ilman lapsia.
Mutta tämä oli yksi syy miksi me tulimme takaisin.
Me halusimme itsekkäästi varastaa silloin tällöin aikaa myös sille asialle joka on ollut perheemme seikkailujen alku ja juuri.
Meidän kahden väliselle tilalle, niille hiljaisille hetkille, kun mitään merkittävää ei tapahdu. Ei ole ravintolaillallista eikä hurjaa eroottista yötä.
On vain me, hiljaisuus ja se niin ikuisen kliseinen rakkaus.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »