Hetkiä joita kukaan ei näe- palasia arjesta

Gaudeamus julkaisi Taina Kinnusen kirjoittaman kirjan Kalifornia Kutsuu. ”Kalifornia kutsuu piirtää tarkasti, viihdyttävästi ja vähän provosoivastikin esiin niin amerikkalaisen kuin suomalaisenkin yhteiskunnan ja kulttuurin vahvuuksia ja kipupisteitä. Esille tulevat Kalifornian ristiriitaisuudet: letkeä meno ja lempeä valo yhdistettynä maailman teknologiakeskuksen nopeatempoiseen sykkeeseen sekä suorituspaineisiin kouluissa ja työpaikoilla.”
Kirja aiheutti odotetusti mielenkiintoisia keskusteluita täällä asuvien suomalaisten kesken.

Kirjoitin vuosi sitten samasta aiheesta, enkä oikeastaan halua toistaa samaa tekstiä uudestaan. Mutta keskustelut tämän kirjan ympärillä saavat minut miettimään paljon sitä miten me tunnumme välillä arvottavmme toisia ihmisiä hyvin vahvasti vain oman kuplamme sisältä.
Meille kaikille tekisi varmasti myös hyvää venyttää tätä omaa, ah niin miellyttävää, kuplaa ja tunnustella onko se muiden elämä oikeasti juuri sellaista kuin miksi me sen kuvittelemme.
On helppoa neuvoa ulkoapäin miten toisten tulisi elää. On helppoa ajatella että siellä ne Suomessa raatavat väsyneinä pyhää kolminaisuuttaan: koti, päiväkoti, työpaikka. Täältä käsin on helppoa taivastella ettei suomalainen vanhempi ole millään tavalla tekemisissä lapsensa koulunkäynnin kanssa, wilma viestit ovat ainoa informaation lähde eikä koulukavereita tunneta kuin luokkakuvasta.
Ja Suomessa pohditaan että mitähän ihmettä ne kotiäidit siellä Amerikassa oikein ajallaan tekevät. Muuta kuin juovat lattea, käyvät pedikyyrissä ja kuntosalilla. Että mitä ihmettä ne höpisevät vapaaehtoistöistä ja siitä miten paljon aikaa lapsen koulut vievät vanhemmillta. Eiväthän ne aikaa vie Suomessakaan, siellähän se lapsi käy itsenäisesti. Ihan yksin tekee kaiken. Jos nyt joskus läksyjä pitää kysellä.

Niin elämä on eri kulttuureissa erilaista. Ei parempaa, ei huonompaa. Vain erilaista.

Avaan teille nyt päiväkirjani. Sen sellaisen ihan oikean.
Kirjoitan edelleen lähes päivittäin jossain muodossa johonkin muistiin ajatuksia ja hetkiä.
Harva niistä lopulta päätyy tänne.
Nyt haluan kuitenkin jakaa tämän viikon kanssanne.
Niitä pieniä pisaroita joita ehkä jää huomaamatta.
Muokkasin tekstejä vähäsen, avaan joitain kohtia ja jätin joitain asioita pois.

Maanantai 

Esikoinen ja Puoliso lähtevät töihin ja kouluun. Koska lasten koulut alkavat samaan aikaan olemme tehneet jaon että Puoliso vie Esikoisen ja minä hoidan Kuopuksen. Minä haen molemmat lapset kouluista pois.
Vien poikkeuksellisesti Kuopuksen autolla kouluun, me voimme lähteä 15 minuuttia heidän jälkeensä. Ehdin siivota aamupala-astiat ruokapöydältä keittiöön ja sulkea talon kaikki ikkunat. Lupauduin ystävän seuraksi spinning tunnille. En ole aivan varma onko se minun paikkani, en ole sali-ihmisiä, poljen mielummin hamassa yksinäisyydessäni autotallissa. Mutta kaikkea pitää kokeilla, hoen sitä lapsillekin aina.
Lapsi kouluun, auton tankki näyttää tyhjää, käyn tankkaamassa.

Ystävä odottaa salin edessä. Vaihdetaan kuulumisia. Sali on pieni, pyörät aivan vieri vieressä, ilma on jo valmiiksi tunkkainen. Mietin että tämä on niin kliseistä kotiäiti elämää kun vain voi olla. Vaikka oikeasti elämä on niin erilaista kuin tätä. Nämä ovat niitä harvoja hetkiä joita voi varastaa itselleen, liikunnalle. Loput ajasta valuukin sitten johonkin. Ohjaaja saapuu paikalle. Salin valot pimenevät. Ympärillä on meikattuja naamoja ja timmejä ihmisiä. Koen olevani kovin väärässä paikassa. Irvistän ystävälle, hän nauraa hyväntahtoisesti. Musiikki rämähtää kaiuttimista soimaan. Kovalla, todella kovalla. Ohjaaja huutaa mikrofoniinsa, kannustaa ja neuvoo liikkeitä. Ihmiset ympärilläni huutavat kuorossa takaisin, hihkuvat samalla kun polkevat. En uskalla katsoa ystävääni. Kun kaksi kolmannesta tunnista on takana antavat ihmiset toisilleen ylävitosia hyvästä suorituksesta. Pohdin olenko sosiaalisesti täysin viallinen kun tämä kaikki tuntuu ahdistavalta. Salissa on kuuma ja ilma on tunkkaista hengittää.

Tunti ohitse, punainen ja hikoileva ihmislauma purkautuu salista parikkipaikalle. Täällä harva käy salilla suihkussa, vaikka sellainen olisikin. On normaalia että ihmiset eivät käy suihkussa ennen iltaa. Asia joka hämmästyttää minua aina. Tosin olen itsekin siihen sortunut, kiireen keskellä. Koulun liikuntatunneille lapset eivät vaihda vaatteita, ei ole mitään pukuhuoneita tai liikuntasaleja. Seillä ne juoksevat ja hikoilevat samoissa vaatteissa missä he sitten istuvat lopun päivää koululuokassa. Ihmettelin tätä joskus Esikoisen opettajalle viime vuonna. Hän kysyi onko Suomessa oikeasti eri vaatteet liikuntatunnille ja käyvätkö jo pienet lapset suihkussa? Sanoin etten tiedä nykymenosta mutta kyllä se minun kouluaikanani oli pakollista jo heti ensimmäisestä luokasta asti. “Hirvittävän hygieenistä” opettaja ihasteli.

Kotona on hiljaista. Ihanan hiljaista. Raukea olo leviää kehoon, sellainen kovan liikuntasuorituksen jälkeinen hyvä olo. Jälkikäteen ajateltuna tunti ei ole niin kamala, ainakin tietää tehneensä, ajattelen.
Kirjoitan kunnes on aika hakea ensin Kuopus ja sitten Esikoinen. Siinä jossain välissä syön nopeasti jotain, lounaiden syömiset ovat taas jotenkin lipsuneet siihen että syön kylmänä mitä ikinä jämiä löydänkään jääkaapin perältä. Pitäisi vaan taas tehdä itselleni salaatti samalla kun teen sen Puolisolle lounaaksi.
Aurinko paahtaa kuumana, kloorin haju leijailee vastaan uima-allas aluelle tultaessa. Lasten uimakoulun opettaja odottaa jo vedessä. Molemmat hyppäävät veteen huutaen “cannon ball”.
Punapuut huokailevat allasalueen laitamilla ja minä annan itselleni hetkeksi luvan olla olematta läsnä.

Illalla kotona odottaa tyhjentämätön tiskikone, kasa viikattavia pyykkejä ja iltaruuan laitto.
Ensin tehdään kuitenkin Esikoisen läksyt. Se vie puolituntia.
Puoliso ehtii olla kotona tunnin, sitten hän lähtee pelaamaan lautapelejä ystävien kanssa. Jään yksin iltakaaoksen keskelle.
Luen lapsille iltasaduksi Harry Potteria englanniksi

Tiistai

Muista pakata omenoita, lukee post-it lapussa keittiössä. Pakkaan Kuopuksen reppuun kolme omenaa. Lapset käyttävät niitä koulussa tämän viikon. Laskevat, piirtävät, syövät ja tekevät hilloa niistä.
Viedään kouluun, tavanomainen jako.  Poljen kovaa vauhtia takaisin kotiin, ohitse kanandanhanhilaumojen jotka ruokailevat läheisen koulun jalkapallokentällä, ohitse Esikoisen koulun josta kävelee äitiryhmiä keskustellen. Jouku huutaa perääni ja huitoo käsillään. Jarrutan ja kiroilen mielessäni. Olisi vähän kiire tässä.  Koulun vapaaehtoistyöaktiivi kyselee enkö mitenkään voisi tulla pitämään lapsille ja halukkaille aikuisille puutarhakerhoa keskiviikkoaamuisin. Ravistan päätäni, en minä nyt kyllä mitenkään pääse. Tuttu äiti jatkaa tinkaamista, että eikö se mitenkään järjestyisi. Onneksi voin vapautuneesti sanoa että teen vuoroa kodittomien keskuksella, en vain yksinkertaisesti pääse. Toinen vapaaehtoistyö kelpaa syyksi kieltäytymiselle, mikään muu ei varmasti olisikaan hänelle kelvannut.

Seuraavat puolitoistatuntia, niitä kallisarvoisia tunteja joista niin moni tuntuu olevan minulle kateellinen, vietän yksin ystäväni talossa puhuen kameralle. Yritän tehdä videota itsestäni. Töihin liittyvää, ei mitään maata mullistavaa. Mutta tarpeeksi vaikeaa silti. Kun olen ensin kuvannut lähes puoli tuntia itseäni hame korvissa, vaaleanpunaiset alushousut vilkkuen saan aloittaa koko homman alusta. Talossa on onneksi ilmastointi. Ulkona lämpötilan kohoaa nyt jo ohitse 35. Autolle kävellessäni lyö vasten kasvojani muistikuvat Intiasta, siitä ajasta kun vietin kaksi kuukautta Keralassa.
Sama kuumuuden tuoksu ilmassa, sama auringon polte käsivarsilla. Ikuinen hiki kainaloissa ja selkärangan tietämillä.

Kiirehdin kauppaan. Eilen illalla annettiin laaksoon varoitus mahdollisesta sähkökatkosta joka voisi kestää päiviä. Jos kuumuus ja kovat tuulet jatkuvat, harkitsee sähköntuottaja sähköjen katkaisua ettei alueelle syttyisi paloja. Oli vähemmän vahingollista katkaista koko Piilaaksolta sähköt kuin yrittää sammuttaa tässä kuivassa ja kuumassa maassa leviävää metsäpaloa.
Ostan varalle ruokaa. Sellaista jota voi retkikeittimellä helposti lämmittää. Pastaa ja valmiita kastikkeita.
Kotona täytän tyhjiä vesikanistereita. Varmuuden vuoksi.
Onneksi retkeily ja telttailu on varmistanut sen että meiltä löytyy kaikki tarvittava sähkökatkoksen iskiessä. On taskulamppuja, retkikeitin ja kaasupulloja. Autonkin tankkasin edellisenä päivänä.
Olemme valmiita.

Iltapäivän mukanani kulkee Kuopuksen luokkatoveri. Hänen äidillään oli muuta menoa, lupasin ottaa lapsen koulusta ja pitää hänet matkassa mukana kunnes äiti pääsee hakemaan.
Haetaan Esikoinen koulusta ja ollaan kuumuutta paossa kirjastossa. Supersankareiden maailma on viileä ja turvallinen.

Keskiviikko

Vietän aamun kodittomien keskuksella. Järjestän tavaroita. Jututan ihmisiä. Kuumuus uuvuttaa ja vie voimia.
Etsitään vesipulloja ja täytetään niitä. Puhutan erästä käymään suihkussa. Hän ei halua. Ei suostu. Lopulta on pakko luovuttaa. Ehkä joku muu onnistuu. Minä en tänään osaa.

Tulen kotiin, tänään minä kirjoitan, päätän.
Vaan eihän se niin mene. Löydän itseni tuijottamasta isoista olohuoneen ikkunoista ulos puutarhaan. Katselen miten orava syö viikunaa, repii hampaillaan sen kuoren irti, suikale kerrallaan. Varis raakuu toisessa puussa.
Aamupala astiat kertovat omaa tarinaansa perheemme aamuista. Kun yritetään ehtiä istumaan rauhassa, mutta oikeasti ei ehditä. Aina tulee ihan vähän kiire kuitenkin.
Tässä ajassa ne siistejä koteja ja timmejä vartaloita omaavat naiset kai treenaavat ja kotinsa siistivät.
Minä opiskelen ja kirjoitan. Tai teen muita töitä.
Mietin miten tämä elämä poikkeaa Suomessa asuvien ystävieni elämästä. Heidän, joilla on samanikäisiä lapsia, molemmat vanhemmat töissä. Liian vähän aikaa, yhtä juoksemista paikasta toiseen, ruuhkavuodet. Lausahduksia joita heiltä kuulen. Sitä samaa mitä täällä sanotaan. Eri perspektiivistä vain.
En tiedä onko täällä parempi, huonompi vai yhtä hyvä, tai huono. On vain erilaista. Ja silti niin samanlaista.

Kirjoitus ei lähde käyntiin. Avaan videot ja alan editoimaan niitä. Mielummin teen edes jotain.
Lause saa minut miettimään miten eräs ystäväni jaksaa muistuttaa että minun ei tulisi aina suorittaa kaikkea. Aina yrittää selvitä voittajana ja pärjätä. Mietin miten vähän ihmiset tuntuvat haluavan nähdä miten päivittäin on satoja hetkiä kun minä en suorita. Kun minä en voita enkä häviä, olen vain.
Mutta niitä hetkiä ei ole kukaan todistamassa.
Ja jos kerron niistä itse, suoritan.
Naurattaa.

Asetan puhelimen kellon soimaan ja keskityn töihin. 1,5 tuntia ilman keskeytystä, kuulokkeet päässä. Kaukana kaikesta muusta.

Kurpitsapellot.
Tuoksuu merelle. Kuivalle heinälle. Tomulle ja kuivuneelle maalle.
Kuuluisan ykköstien varrella olevan kurpitsafarmin pelto on oranssina kurpitsoista. Kiireisin aika alkaa vasta lokakuussa, siksi haluan käydä täällä syyskuussa, vielä kun pellot ovat tyhjinä ihmisistä. Lapset juoksevat etsien itselleen täydellistä kurpitsaa.
Jossain kaukana ammuu lehmä.
Lämmin tuuli silittää kehoani, täällä meren rannalla on edes hieman viileämpi.
Jos voisin jäisin tähän hetkeen, tähän ohikiitävään aikakapseliin missä korpit lentävät parvena sinistä taivasta vasten kohti kukkuloita; missä oranssit kurpitsat makoilevat pellolla vihreiden lehtien seassa ja lasten nauru kiirii kohti selkäni takana aukeavaa merta.
Tässä hetkessä on sitä jotain, jota minä kannan mukanani loppuelämäni. Kun seison siinä kukkuloiden ja meren välissä, sielu riisuttuna, mieli tyhjänä. Ajatukset eivät juuri siinä hetkessä ole menneessä viikossa, ei tekemättömissä töissä, ei tulevassa viikossa eikä missään muussa. En ajattele lapsia, en itseäni, en Puolisoa, en perhettäni. En mitään. Siinä ajassa mitä kestää kävellä kurpitsapellon laidasta laitaan, olen vain siinä. Osana tätä maisemaa.
Sen hetken.
Eikä sitäkään ole kukaan näkemässä. 

Torstai 

Koko päivä on mennyt taas juostessa.

Ensin aamulla kouluun Kuopuksen kanssa, siellä työpäivä. Vaikka meitä aikuisia on paljon lapsiin nähden, on työskentely intensiivistä. Olen taas solahtanut ottamaan vastuun taideaktiviteetistä. Rakastan sitä työtä, sitä tekemisen iloa mikä lapsista kumpuaa. Mutta samaan aikaan se on usein yhtä kaaoksen hallintaa. Kaaoksen sietämistä.
Lapsia kertomassa etten ole heidän äitinsä joten en voi komentaa heitä, konfliktien selvittelyä, läsnä olemista. Aikatauluista kiinni pitämistä. Koulun jälkeen pyöräilään kotiin, aurinko porottaa jo kuumana. Kotona syön lounaaksi vanhoja päivällisen jämiä jääkaapista. Kuopus haluaa muovailla. Kaivan värikkäät muovailuvahat hänelle askartelukaapista.
Avaan pöytäkoneen ja editoin hetken videoita. Jokin idea kuplii sisälläni, mutten löydä aikaa sen kerralla valmiiksi saamiseksi.

Tulee taas kiire. Kiirehditään hakemaan Esikoinen koulusta. Pitää odottaa, että lapset hälvenevät kukin omiin suuntiinsa ja mennä sitten opettajan luo.
Pyydetään tiistaina takavarikoidut Pokemon kortit takaisin. Opettaja muistuttaa lasta ettei kouluajalla saa pelata. Lapsi nyökkää vakavana. Muistaa nyt kyllä.
Pyörätelineillä joku tiukan näköinen keskustelu Esikoisen ja hänen luokkatoverinsa kanssa. En saa lapsesta irti mistä oli kyse. Hyvästä vai pahasta? Ei halua vastata. Annan asian olla. On pakko oppia päästämään irti. Luottaa lapsen kykyyn kertoa jos on tarve. Sitähän tämä on, lapsen kasvattaminen. Alituista irtipäästämistä.

Siitä ruokakauppaan. Kotona kaapit ovat tyhjät, pitää ostaa koko viikon ruuat kerralla. Vuokramme nousi taas kesällä. Se tarkoitti että käyttörahaa on entistä vähäemmän. Päätin nipistää ruokalaskusta. Arjen pieniä saavutksia, naurahdan itsekseni. Olen saanut painettua laskun 250 dollarista 150 dollariin viikossa.
Se on täällä hyvin nelihenkiselle perheelle. Tuo summa sisältää koko viikon kaikki ateriat. Kaikki tehdään itse.
Lapset pysyvät kaupassa rauhallisina koska halloween koristeet ovat saapuneet. Ruokakaupan kattoa peittää hämähäkin verkko ja jättiläismäinen noita lentää juustotiskin yläpuolella.
Parkkihallissa ilma tuntuu lehmä henkäykseltä, paksulta, lämpimältä ja haisevalta. Paitani kastuu hiestä kainaloista.

Kirjaston lastenosasto. Täällä on matala katto, hyllyt eivät yllä minun pääni yläpuolelle, minä olen vajaat 160 cm pitkä.
Kaikki on matalaa ja pientä. Paitsi tämä pöytä jonka ääressä istun naputtamassa läppäriäni. Lapset ovat kadonneet jonnekin hyllyjen väliin.
Kirjastot ovat heidän turvasatamansa. Täällä meillä kaikilla on hyvä.
Aurinko paistaa suurista ikkunoista ja lämmittää selkääni, ulkopuolella kaksi puista kirahvia tuijottaa lastenosastolle, sininen ja valkomustapilkullinen.
Lievä hienhaju leijuu ympäriläni, se lähtee minusta.

Kotona odottaa kaaos. Aamupala on vieläkin pöydässä, vaikka kello on jo lähes kuusi illalla. Kengät jalassa pistän uunin päälle, makaronivedet kiehumaan. Muistutan Esikoista läksyistä. Lapsi kaivaa monisteita ja lukuläksyn ruokapöydälle. Aloittaa lukemisen itsenäisesti. Kuuntelen samalla kun ladon ostoksia jääkaappiin.

Ulkona on pimeää, sirkat sirittävät. Auringon polte on väistynyt ja yön viileys hiipii varpaillaan talon sisään sen avoimista ovista ja ikkunoista. Olohuoneen pinnat ovat täynnä kirjaston kirjoja. Jos kattovaloja ei sytytä ei sohvan aluksen pölypalloja erota. Siivoan sitten viikonloppuna.

Huomenna on perjantai.
Yksi miljoonista.
Kuitenkin ainoa kaltaisensa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com