Hetket ovat hyviä

Pilvet ovat vaaleanpunaista hattaraa sinistä taivasta vasten.
Päivä valkenee, nousee merestä kirpeänä, syksyisenä ja hiljaisena.
Juoksen seurasaaren sillan ylitse kohti keltaista Kaurilan kotia, naapuri juttelee vieressä. Jos maailma pysähtyisi juuri nyt, olisi kaikki lempeän hyvää.
Pihassa lehdet kahisevat puskissa kissojen palatessa öisiltä matkoiltaan kinuamaan aamupalaa. Venyttelen puurappusilla ja hengitän kosteaa ilmaa keuhkoihini.

Ensimmäinen aamu viikkoon ettei viisaudenhampaasta johtuva kipu lävistä poskeani säteillen kallonpohjaan asti. Vieläkään en kykene olemaan ilman kipulääkettä, öisinkin herään vielä särkevään poskeen, mutta ainakaan en enää ole lamaantuntu kivusta. Enää ei tarvitse itkeä samalla kun syö.

Laitan teevettä kiehumaan, halaan herännyttä Kuopusta ja katan hänelle aamupalan pöytään.
Pohdin päivän ohjelmaa, syysloma tuli minulle vähän puun takaa. Enhän minä sellaista muistanut, että kerhokin olisi kiinni koko viikon. Sovin töitä ja tapaamisia tällekin viikolle, nyt vähän harmittaa. Olisi voinut lähteä vaikka Pohjois-Karjalaan, tai sopia veljen kanssa jotain kun heidänkin lapsensa ovat kotona tämän viikon.

Katselen ikkunasta tuulen paljaaksi tuivertamia puita ja mietin että vielä minä en oikein osaa ihan kaikkea. En täysin hanskaa tätä lapsiarkikokonaisuutta, tätä yhdistelmää siitä että lapset ovat osittain muualla hoidossa ja minä teen töitä. Jokin huonommuudentunne valtaa hetkeksi mielen, vaikka tiedän ettei pitäisi.

Puen villapaidan päälleni, katson itseäni vessan valkeakarmisesta peilistä. Silmänaluset valvotuista öistä vielä tummina, iho kalpeana ja vähän liian kuivana. Mieleen tulee lause jonka Esikoinen sanoi minulle viime viikolla “Jos sinä kuolet, ei isä ikinä löydä yhtä kaunista ihmistä enää.” Lapsen vilpitön rakkaus. Kuoleman pysähdyttävä läheisyys arjessamme.

Hymyilen peilikuvalleni ja mietin, että jos kuolisin, Puoliso löytäisi varmasti yhtä kauniin ihmisen. Mutta samaa historiaa hänellä ei ole kenenkään kanssa. Se on uuniikkia, ja se tekee rakkaudestamme niin kauniin. Se tekee meistä kauniin.

Esikoinen herää ja mutisee hyvät huomenet. Halaan häntä, lapsi väistää ja mutisee ettei saa puhua tai koskea ennenkuin hän on syönyt. Katselen unista pienokaista, suu mutrussa, hiukset sekaisin. Hymyilen hiljaa itsekseni, hän on niin kuin Puoliso. Aamut eivä ole sanojen aikaa, aamuisin tämä talo on hiljaa. Mutta siinä hiljaisuudessa on hyvä herätä, siinä hiljaisuudessa on miellyttävä olla.

Puetaan ulkovaatteet, se tuttu sähläys, epäääräisyys ja hosuminen. Missä hanskat, missä pipo. Mikään ei koskaan ole juuri oikealla paikallaan. Lopulta molemmat lapset ovat ulkona. Kuopus on eilen saanut potkupyörän, arjen pieniä helpotuksia. Samalla muistutuksia siitä että lapset kasvavat. Eivät ole enää niitä ihan pieniä. Samalla pieniä henkisiä luovutuksia siitä että olemme juuri nyt jumissa täällä, emmekä ainakaan heti ensi viikolla ole pääsemässä kotiin.

Aurinko pilkistää pilvien välistä, enää se ei ole punainen kuiten eilen.
Eilen se hohti punaisena ja mystisenä, kuin palaneetta joka olisi syöksymässä kohti maata. Katselin sitä Jakomäessä kallioiden päällä ja pohdin ihmisen pienuutta.

Kaupungissa käydään ensin asioilla, lapset jaksavat olla rauhassa. Saan hoidettua ikäviä töihin liittyviä paperiasioita, pikainen aikataulujen sopimistapaaminen asiakkaan toimistossa. “Ovatpa sinun lapsesi hyvätapaisia, niin rauhassa odottavat” Kommentoi asiakas. Hymyilen ja kiitän. En kerro ettei se aina näin mene. Nautin tästä hetkestä, siitä että joskus menee näinkin. Asiointi puhelinliikkessä on levottomampi. Hoidan asiani, luulen olevani tehokas, nopea, täsmällinen. Todellisuus paljastuu vasta illalla kun huomaan ostaneeni väärän tuotteen. En sittenkään ollut tehokas, enkä täsmällinen. En osannut keskittyä. Hetkeni rakoili ja särkyi. Mutta se selvisi minulle vasta illalla. Vielä liikkeestä ulos kävellessäni hymyilin, luulin onnistuneeni.

Istutaan Kampin edustalla kivirappusilla. Lapset syövät eväsleipää ja juovat mehua. Pyörät nojaavat kaiteeseen vierelläni. Siinä minä seison, punaisissa saappaissa, farkkutakissa, kahden pienen lapsen äiti. Naurattaa. Lapsilla hymy huulilla, kylmä tuuli puhaltaa hiuksia kasvoihin.

Siinä viimassa, harmaiden pilvien kulkiessa taivaan ylitse ja ihmisten kiirehtiessä omiin menoihinsa ohitsemme, minä kaivan puhelimen esiin ja tarkistan sähköpostit. Luen viestit hetken mietin meneillään olevaa #MeToo kampanjaa. Mietin miten turhauttavaa on argumentoida sen tarpeelisuudesta. Mietin miten vaikeaa joidenkin tahojen on myöntää ongelman olemassaolo.

Katselen omia lapsiamme ja mietin koska se muuttuu, koska he alkavat poimia sukupuolijaoteltuja käytösmalleja itseensä.

Nyt vielä niin puhtaan neutraalit lapset, nuo pienet ihmisenalut jotka eivät täysin vielä kumpikaan hahmota että on olemassa erilaisia sukupuolia. Eivät he koskaan kysy onko joku tyttö vai poika. He vain toteavat että joillain on pippeli, toisilla ei. Emmekä me ole siihen puuttuneet, emme puhuneet asiasta sen enempää. Puhumme lapsista, aikuisista, ihmisistä.
Jos lapset haluavat he saavat valita minkä väriset hanskat tai saappaat haluavat. Itselleni minun on välillä pitänyt muistuttaa ettei värillä ole väliä. Se on vain väri. Tai lelu.
Mietin koska tämä yhteiskunta on niin pitkällä että täällä asuu vain ihmisiä. Ettemme enää erottele toisiamme etunimikkein, ei ole nais-kollegoit ja mies-ystäviä. On vain ihmisiä.

Esikoinen nykii hihasta. “Mikä tuo on” hän kysyy ja osoittaa Hiljasuuden Kappelia.
Kerron että se on eräänlainen kirkko. Lapsi ei täysin ymmärrä. Selitän että jotkut ihmiset uskovat Jumalaan, että heillä on niin sanottu uskonto. Ja että tuo rakennus on heille se paikka jossa he voivat käydä puhumassa uskomaansa Jumalaan. Lapsi katsoo minua hiljaa. Näen ettei hän ymmärrä. “Ai aikuiset ihmiset?”  Selitän että no joo. Aikuiset ihmiset.
“Uskotko sinä?” Selitän etten usko. Että uskon asioihin jotka ovat silmieni edessä, todellisia.
“Ai niinkuin minä ja Kuopus. Ja isä?”
Niin.
Juuri niin.
Niinkuin te.
Uskon teihin.

Vietämme tunteja luonnontiettellisessä museossa. Paikassa jossa olemme käyneet siitä lähtien kun Esikoinen on syntynyt. Aina uudestaan ja uudestaan. Taas hetki kun huomaan lasten kasvaneen: he jaksavat keskittyä, kysellä ja katsella aivan eri tavalla kuin vielä keväällä käydessämme. Ympärillä hyörii kymmeniä muita lapsia, syyslomaviikko vetää paikat täyteen. Silti molemmat jaksavat koluta kaikki kerrokset läpi. Esikoinen katselee opetusvideoita, kuuntelee merenalaisia ääniä. Yhdessä he tutkivat laatikoista löytyviä hyönteisiä, kyselevät lintujen nimiä. Puhutaan kauan dinosauruksista, siitä miksi ne kuolivat.

Matka kotiin, täysi ratikka, vähän tönimistä, kauluksiin mutistuja huomautuksia siitä, että lapsiperheet valtaavat matalalattiatasot ratikoissa. Suljen itseni kuplaan. Pidän Kuopust sylissäni ja Esikoinen istuu vieressäni rappusilla kuin ei muualle mahdu. Kuopuksen potkupyörä on rataissa, Esikoisen pyörä nojaa jalkohini. Haistelen lapsen hiuksia ja katselen ohi lipuvaa maisemaa. Ratikan kolina ja heilahdukset tuntuvat kotoisilta. Mietin että Helsinki on aina kaupunki johon  me lopulta palaamme. Tämä on nyt kolmas kerta kun asun täällä pidemmän ajan.
Paluu vasten tahtoamme, tällä kertaa.
Mieleen tulevat edelliset kerrat. Kun muutin Joensuusta Puolison luo Helsinkiin. Ensimmäinen asunto Kruunuhaassa, pieni kaksio. Meidän sopukkamme. Meidän pesämme.
Neljä vuotta ehdimme asua siellä ennenkuin Englanti kutsui luokseen. Palasimme vasta kuusi vuotta myöhemmin.
Emmekä enää kiviseen keskustaan, vaan kauas pohjoiseen. Puistolan lähiöön. Puutaloihin. Löysimme rakkautemme puisiin asuintaloihin. Puutarhoihin, tilaan. Vieraanuimme kantakaupungin sykkeestä, emme kaivanneet sitä enää arkeemme. Emme Lontoon jälkeen.
Ja nyt kun olemme täällä taas. Väliaikasesti, venyneellä viisuminuudistusmatkallamme.

Mietin mikä on koti. Missä on meidän koti. Onko se täällä, Helsingissä, Palo Altossa, vai onko se maailma.
Tänne me ehkä palaamme, kerta toisensa jälkeen, mutta täältä meidän on myös helppo lähteä, kerta toisensa jälkeen.
Kotimatka pitkin syyslehtien keltaiseksi peittämiä tienpientareita. Aurinko maalaa puiden viimeiset lehdet teräviksi ja kirkkaiksi, ne piirtyvät tummana leijuvia pilviä vasten selkeinä ja kauniina.  Hetkeä myöhemmin löydän itseni istumasta naapurin keittiön pöydän ääressä. Talon kaikki naiset siinä, yhden pöydän ääressä. Lapset ulkona keskenään. Keittiön seinistä kimpoilee nauru. Puhutaan puhelimista, puhutaan historiasta. Puutalot eivät jätä meitä. Puutaloon me kuulumme.

Liedellä kiehuu hernekeitto, päivä taittuu kohti iltaa. Lapset katsovat pikkukakkosta ja ihan kohta Puolisokin tulee kotiin. Ruusut ovat nuupahtaneet ruokapöydän maljakkoon ja aurinko painuu horisontin taakse jättäen taivaalle vain pienen kajon valoa. Katselen sohvalla istuvia lapsia ja hymyilen kai itsekseni. Esikoinen katsoo minua ja kysyy “Ajatteletko sinä sitä pimeää huonetta ja niiden kaskaiden ääniä siellä?”

Rutistan kulmiani, tiedättehän niin että silmäkulmiini syntyvät rypyt ja kysyn mitä hän tarkoittaa. Lapsi selittää että museossa on se pimeä huone, se aaviikkohuone, ja siellä soittavat ne kaskaat. “Ja aina kun me menemme sinne, kun sinä kuulet niiden kaskaiden äänet, sinä, äiti, hengität syvään ja hymyilet. Ihan niinkuin kotona kun tulee pimeä.”

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com