Hetken minä olen vain minä

Keskiviikko.
Ulkona on vielä hämärää ja lattia tuntuu viileältä jalkojen alla. Nousen hiljaa sängyn suomasta lämpöpesästä. Lakanat kahahtavat ja Esikoinen kysyy hiljaa minne menen. Vastaan lähteväni juoksemaan. Kehotan häntä nukkumaan vielä, on vielä varhaista. Painan makuuhuoneen oven hiljaa kiinni perässäni.

Musta kissa tulee tervehtimään, kävelee jaloissa ja kaipaa silitystä. Olohuoneen uuni hohkaa vielä edellisillan lämpöä. Syksyn kalsa ilma iskee vasten kasvoja kun avaan ulko-oven. Hengitän syvään ja painan Kalifornian koti-ikävän jonnekin taka-alalle, joka aamuinen rutiini.
”Ei se ikävä katoa, mutta sitä oppii käsittelemään.” Näin sanoi eilen minulle eräs pakolaisnainen kenet tapasin työprojektini nimissä. Jään miettimään häntä ja käytyä keskustelua.
Hänen pakomatkaansa sodan keskeltä tänne kylmään pakkasen maahan.
Hänen kaipuutaan kotimaahansa, kaipuutaan asioihin joita vihasi kotimaassaan, mutta nyt ikävöi. Hänen tarinansa sai minut nöyräksi, sai minut olemaan lähes epätoivoinen ihmisyyden edessä. Pohtimaan tätä lajia, jota itsekin edustan. Miten me voimme olla niin julmia toisillemme.
Tuo kohtaaminen, toisen ihmisen kuunteleminen. Ihmisen joka oli nähnyt niin paljon, paennut niin kamalia asioita, matkustanut halki Euroopan päätyäkseen tähän pakkasen ja kuuden kuukauden yön maahan kuuntelemaan rasistisia solvauksia, se oli mykistävä kokemus. Kerta toisensa jälkeen nämä näiden naisten tarinat hiljentävät minut. Saavat minut näkemään tämän maailman taas hiukan erilaisena.

Naapurin naiset liittyvät seuraan. Juostaan kolmen naisen ja yhden koiran voimin ympäri Seurasaarta. Aurinko nousee meren takaa värjäten taivaalla roikkuvat pilvet vaaleanpunaiseksi. Tänään askel on kevyt, vähemmän tahmea kuin pitkään aikaan. Juokseminen tuntuu hyvältä, tuntuu hyvältä aloittaa arkiaamut tällä rutiinilla, tällä naisjoukolla.

Kohtaamisia, niitä tämä vuosi on ollut täynnä. Upeita, käsittämättömän hyviä kohtaaamisia. Tämän vuoden parasta antia. Olen löytänty niin monta ihmistä, kuullut niin monta tarinaa, ihan vain koska olen malttanut pysähtyä ja katsoa sitä ihmistä, joka on suoraan edessäni, suorana silmiin ja kuunnella. Olen lakannut kiirehtimästä tässä elämässä jatkuvasti eteenpäin.
Tämä vuosi lopetti viimeisenkin kiireen. Kun oma tekeminen ei ole enää omissa käsissä, on vaikea kiirehtiä. Vaikea kiirehtiä kun ei edes tiedä mihin sitä kiirehtisi.
Nämäkin naiset joiden kanssa juoksen, miten elämä voi tuoda ihmisen eteen näin suurisydämisiä persoonia.
Kohtaamisia kahviloissa. Kohtaamisia kauppojen maitohyllyillä. Kohtaamisia kuvauskeikan jälkeen autossa. Kohtaamisia kesken puutarhatöiden. Keskusteluita, jotka ovat välillä kestäneet vain kahden lauseen verran, välillä tunnin. Kaikki niin vilpittömiä, niin sydämestä tulleita. Kohtaamisia vailla mitään taka-ajatuksia, vain ihminen ihmiselle.

Miten ystävyyksiä voikin joskus syntyä lähes kuin tyhjästä.
Mietin viimeisen kahden vuoden aikana löytämiäni ihmisiä. Niitä kuuman auringon maan ihmisiä, jotka pitkän etsinnän jälkeen ymmärsin olevan aivan siinä nenäni edessä. Heti kun aloin luottaa siihen, että pysähtymällä ja puhumalla saavuttaa hetken, kohtaamisen, aloin nähdä ystävyyden orastuksia. Miten kaipaankaan heitä. Heidän omia persooniaan, heidän tapaansa nähdä minut, heidän kykyään samaistua minunkin elämääni.
Messenger viestit ja sähköpostit pienentävät välimatkoja, mutta samaa arkea me emme jaa, samalla aikavyöhykkeellä me emme ole. Kun toinen nukkuu, on toisen rankin päivärupeama vasta edessä. Yön hiljaisina tunteina välkkyvät viestit puhelimissa eivät saavuta oikeaan aikaan, ihminen ei kykene jakamaan elämäänsä kovin hyvin jos nukkuu silloin kun toisella on päivä. Ei vain pysty.

Hiekkatie rahisee, lihakset lämpenevät, hiki valuu tuttuna elementtinä pitkin selkää, hengitys höyryää kevyesti aamun viileydessä. Aamun valo siivilöityy alkusyksyn vihereänkeltaisten lehtien lävitse, meressä hiljaa huojuvat kaislat näyttävät hetken aikaa kultaisilta. Kaukana siintävä kaupunki herää ja toivontan sille ääneen huomenta. Huomenta Helsinki. Taas uusi päivä edessä.

Lasten aamupala, oma aamupala, lounas, työkone, työvaateet puutarhalle. Kasaan tavaroita kasaan ja samalla yritän herätellä lapsia ja Puolisoa.
Vedän jalkaani eriparisukat, pitäisi ostaa sukkia. Kun lähdimme kotoa helmikuun lopussa, otin mukaani kaksi paria. Eihän meidän pitänyt viipyä kuin korkeintaan viisi viikkoa. Kaksi paria sukkia ja juoksusukat päälle, hyvin riittää. Ei ole riittänyt.  Sama asia vähän kaiken kanssa. Kun elää vain viikon kerrallaan, toiveena päästä ihan juuri kohta kotiin, tuntuu turhalta hankkia mitään. Kotona meillä on kaikki tarvittava. Lapsille on ollut pakko tehdä hankintoja. Ei lasta voi työntää ulos kolmessa päällekkäisessä hupparissa ja sanoa että pärjää noin, ei kannata ostaa takki kun kohta mennään kotiin ja siellä on lämmin.

Mutta me itse olemme pelanneet juuri näillä korteilla. Käyttäneet kyllästymiseen asti niitä kahta housuparia ja kolmea paitaa jotka mukaamme lähtivät. Eilen kuitenkin ostin kumisaappaat. Että voisin lasten kanssa ulkoilla vesisateessa. Tennarit eivät enää toimineet siinä, kastuivat heti ensimmäisille aamukasteilla. Nyt on kumisaappaat, villasukkavaralla. Ehkä talvikenkien ostolta vältytään. Toivottavasti. Pakkohan meidän on.
Huokaan ja lakkaan ajattelemasta. Koti, paluu, sen mahdollinen mahdottomuus tunkevat ajatuksiini ja arkeeni tahtomattani kokoajan.

Katselen lapsia jotka ovat ryömineet väliimme nukkumaan aamun viimeisinä tunteina. Siinä ne makaavat, vaaleat hiukset sekaisin, Kuopus pitelemässä Esikoisen olkapäästä kiinni, Esikoinen aivan tiukasti Puolison vieressä. Minun pieni perheeni, pieni yksikkö tässä valtavassa maailmassa, osana isoa sukua. Mutta silti ihan omansa, oma solunsa. Yhteenkuuluvuuden tunne, se tunne siitä että elämme omaa elämäämme, oman näköistämme kaikesta tästä epämääräisyydestä ja kaoottisuudesta huolimatta, on valtava.

Ystävän kuolema sai monta ajatusketjua liikkelle. Päällimmäisenä sen miten meidän tulee elää omannäköistä elämää, välittämättä siitä mitä muut siitä sanovat. Ystävä eli rikkaan ja erilaisen elämän. Se kannatti. Jokainen hetki. Jokainen irtiotto ja normista poikkeava päätös. Elämä on lyhyt, ei sitä kannata tuhlata asioihin jotka eivät tunnu oikeilta.

Se tunne, joku syvempi tunne siitä että asiat pitää tehdä juuri sillä tavalla, vaikka sinä hetkenä se kaikki tuntuu niin väärältä ja raskaalta. Se on se joka vie meitä eteenpäin. Toinen ystävä kertoi että opiskelee työn ohessa, että se on ollut raskaampaakin raskaampaa. Että ajoittain elämä on ollut sen takia ihan täyttä paskaa, tuntuu että kaikki kärsivät, kodin remontti, lapset, vaimo, ihan kaikki. Ja silti, silti hänestä tuntuu että juuri tuo opiskelu on se asia mikä nyt pitää tehdä, että siitä seuraa jotain hyvää. Se tunne on niin vahva että on valmis kahlaamaan sen paskan läpi. Vaikka ei se hyvältä tunnukaan.

Sama ajatus käy minun mielessäni tänä syksyisenä aamuna kun ensimmäiset hanhiparvet huutavat taivaalla ja lentävät kohti lämpöä.
Minäkin haluaisin jo taas lentää. Lentää lämpimään. Matkata meidän matkamme loppuun tuolla toisaalla. Lakata olemasta tässä oudossa tilassa jossa luon siteitä ja juuria, luon ystävyyksiä ja elän joka ikinen päivä yhden päivän elämästäni, tietäen että jonain päivänä tämä kaikki taas muuttuu.

Harmaat lakanat, seassa muumilakanat. Pienten lasten pienet kädet, aikuisen miehen keho heidän vieressään. Tämä joukko, minun pieni sitkeä joukkoni. Heidän kanssaan me kahlaamme läpi syvimmänkin suon. Hukkaamme kengät matkalla, ehkä housutkin, mutta piru vie me kahlaamme tämän läpi, ja lopussa nauramme. Aivan varmasti.

Lapset aamupalapöydässä, vihdoinkin saan Puolisonkin hereille. Uni viipyy hänen kasvoillaan, hiukset ovat pystyssä. Noina hetkinä sydämeni pakahtuu rakkaudesta. Kun kaikki roolit on poissa, kun ihminen on paljaimillaan. Unen varjot poskillaan. Valo piirtyy ikkunaan Puolison takana, ulkona syreenipuut muuttavat väriään kohti syksyä, valkoiset ikkunankarmit, Puolison musta paita sitä vasten, tyhjä katse, hidas palaaminen tähän maailmaan, tähän aamuun, tähän aikaan ja paikkaan.

Hoputusta, kiirehtimistä, aina nämä kerhoaamut lopulta menevät siihen. Ei auta vaikka vaatteet laitetaan valmiiksi, ei auta vaikka herätän lapset ajoissa. Lopulta se kuitenkin on sitä että pitää sanoa monta kertaa, pitää hoputtaa ja olla vähän kireä ja tiukka että päästään lähtemään. Ärsyttää itseänikin. Ärsyttää vaikka ei pitäisi, tätä se varmasti on seuraavat viisitoista vuotta. Rutiinit, niistä vain olisi pidettävä kiinni. Kun jaksaisi, kun jaksaisi tehdä asiat joka aamu samalla tavalla.

Minun teeni jäähtyy taas kuppiin. Me olemme se perhe, jolla on iltapäivisin kotiin tullessa aamupalaalutaset vielä pöydässä. Maidon jos ehtii jääkaappiin laittaa saa papukaijamerkin. Aina ei sekään muistu mieleen.

Kerhotalo, katoksessa oranssit liivit valmiina pöydillä. Esikoinen osaa lukea oman ja Kuopuksen nimen, hakee liivit ja pukee omansa. Minä vien eväsrasiat sisälle. Halaus lapsille, sitten pois. Hetken oma aika. Hetken työrauha ennen lasten hakua ja puutarhatöihin lähtöä. Päivät täyttyvät kirjoittamisesta, puutarhatöistä, kuvaamisesta, kokouksista. Sekin on hyvä. Ettei anna liikaa tilaa ajatuksille. Kaiholle.
Keskittyy kohtaamaan ihmisiä. Keskittyy asioihin.

Taivaalla harmaiden pilvien massa rakoilee, sininen taivas pilkahtelee ja luo valoa keltaisena hohtaviin koivun lehtiin. Koululaisryhmiä kävelee kohti läheistä urheilukenttää, työhmiehiä oransseissa haalareissa R-kioskin pahvinen kahvimuki kädessään.

Kirjaston valkoinen kiviseinä. Syksyn viileys pistelee sormia. Sisällä ilmastointilaite humisee ja kirkkaat halogeenilamput valaisevat kirjoja. Nuori äiti imettää vastasyntynyttä lasta nojatuolissa, toisessa nojatuolissa keski-ikäinen mies kirjoittaa tietokoneella. Vanhus lukee lehteä, ulkona harakka istuu puussa ja katselee minua ikkunan läpi.

En anna haikeudelle tilaa, tänään en jaksa. En jaksa ikävöidä, en paikkaa, en ihmisiä.
Yritän pitää hetkestä kiinni. Tarttua sanoihin. Kirjoittaa.

Meksikossa rakennuksia luuhistuu. Toisaalla ihmisten talot hukkuvat tulvavesien alle.
Minä seison kirjaston pienessä vanhassa vessassa ja  peilistä minua katsoo vastaan tutut kasvot. Niin tutut, silti vuosien varrella niin paljon on muuttunut. Ei vain hiusten väri ja pituus.
Nuori vai vanha, sitä lienee itse vaikea määrittää. Mutta kyllä elämä näkyy kasvoista. Silmäkulmien rypyistä. Siitä että enää eivät hiukset nouse irokeesinä pystyyn huutaen sateenkaaren värejä, lävistyksistäkin jäljellä on enää nenäkoru.
Arpia kasvoissa, arpia sielussa.
Silmät muuttuvat iän myötä yhä vihreämmäksi. Toivottavasti myös viisammaksi, kärsivällisemmäksi.
Harvoin olen elämässäni ollut niin tässä hetkessä. Tietämättä lainkaan mihin seuraavaksi.

Nyt olen.
Minä en päätä siitä saammeko palata kotiin. Minä en päätä siitä koska me palaamme, jos koskaan.
Minä vain odotan.
Olen.
Ratkaisu tulee. Kun sen aika on.
Minä voin vain odottaa ja toivoa että silmäni vihertyvät vielä hiukan lisää, että silmiini kerääntyy se ymmärrys ja kärsivällisyys jota tämä kaikki on minulle opettanut.
Hymyilen peilikuvalleni, annan silmäryppyjen muodostua uurteiksi kasvoilleni, annan hymykuopan porautua syvälle poskeeni.
Minä olen minä.
Minun elämäni on tämä tässä ja nyt.

Make it worth it.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com