Harmaa, mutta hyvä arki

Arki.
Siinä se taas on, edessä.
Kello soi aamulla, näyttö osoittaa raadolista 5.15 lukua.
Aina sama tunne, halu jäädä lämpimään. Peiton alle sykkyrään. Käpertyä Puolison selkää vasten, haistaa tuon ihmisen tuttu tuoksu. Tuntea tuo tuttu lämpö ja nukahtaa siihen tunteeseen.
Puolet elämästäni, koko aikuiselämäni hän on ollut siinä.
Ja aina, aina minä olen ollut se joka arkiaamuisin nousee ensin, peittelee toisen ja pukee viileässä huoneessa vaatteet päälleen.
Niin nytkin. Nousen, vaikka mieliteko jäädä siihen lämpöön onkin suuri. Tiedän kuitenkin paremmin, tiedän miten arki on toimivin.

Puulattia tuntuu viileältä paljaiden jalkojen alla.
Olohuoneen seinän peittävät ikkunat ja ovi puutarhaan vuotavat kuin seula, tunnen ilmavirran jaloissani kiskoessani treenivaatteita ylleni.
Vieno hien haju löyhähtää paidasta kun kiskon sen päälleni, sekin taitaa olla aikansa elänyt, mietin nenääni nyrpistäen.

Ulkona on viileä, ei kuitenkaan kylmä. Sade tuo lämmön ajattelen. Autotallin oven edessä on valtava lätäkkö, maa lienee painuntu siitä kohtaa. Jos sateet yltyvät pahaksi, saa taas pelätä että makuuhuoneen seinään ilmestyy hometta. Jotain märkää tippuu kylmänä niskaani avatessani oven. Räystäältä tipahtelee pisaroita alas. Räystään etuosa oli aivan mätä, kun tulimme keväällä takaisin tänne. Vuokraisäntämme reagoi tilanteeseen ja valituksiimme lopulta hankkimalla paikalle työmiehen joka leikkasi mädän osan räystäästä pois. Ilmeeni oli näkemisen arvoinen kun ymmärsin sen olleen hänen käsitys katon korjaamisesta.
Nyt ehkä naurattaisi jo, mutta räystään lyhenemisen myötä vesisateella kastumme välittömästi astuessamme ulos ovesta. Vesi valuu suoraan katolta alas niskaan kun oven avaa, kattoränneistä vuokraisäntämme tuskin on koskaan kuullutkaan.
Ravistan pisarat harteiltani ja siirryn autotallin kelmeään valoon polkemaan kuntopyörää.

Kello on seitsemän kun astun kuumaan suihkuun.
Muu talo nukkuu edelleen. Arki väsyttää aluksi, ajattelen. Lapsilla on yhtäkkiä taas ohjattua toimintaa, pitää keskittyä, ymmärtää englantia, osallistua. Se väsyttää, selväähän se on. Maanantaina väsymys purkautui kiukkuna, Esikoinen itki ja kiukutteli, lopulta itsekin sanoi että väsyttää.

Herätän Esikoisen. Kuopus voi nukkua vielä hetken, ajattelen kun katselen häntä makuuhuoneemme ovelta. Tänään ei ole kerhoa, tänään olemme kotona keskenämme. Ei kiirettä herätä. Esikoinen mutisee haluavansa vielä nukkua. Avaan verhot. Silitän vaaleaa hiuspehkoa joka rönsyilee kerrossängyn laidan ylitse. Jossain peiton alla pieni lapsemme pitää silmiään tiukasti kiinni, ei halua katsoa niiden sinisellä katseella vielä tähän maailmaan, tähän päivään.
Sanon meneväni tekemään aamupalaa, kerron että ESikoinen voi rauhassa hetken vielä uinua. Tiedän ettei hän kuitenkaan enää nukahda, hän on kuin minä. Kerran herättyään ei osaa nukahtaa.

Keitän puuroa, pilkon hedelmiä smoothieen, pakkaan karjalanpiirakoita eväsrasiaan.
Esikoinen tulee keittiöön, halaa ja mutisee hyvät huomenet.
Menee olohuoneeseen pukemaan vaatteet jotka olen levittänyt tuolille valmiiksi.
Keittiön lasiovi menee huuruun vedenkeittimen höyrystä.
Esikoinen tulee ja piirtää siihen sydämen.

Pihan portti kolahtaa kiinni ja taloon laskeutuu hiljaisuus.
Esikoinen lähti kouluun Puolison saattamana. Kuopus istuu olohuoneessa ja lukee kirjaa. Kaadan haalistuneen teen viemäriin, keitän uuden kupillisen.
Hetkeksi istahdan vielä hylätyn näköisen ruokapöydän ääreen ja selaan päivän uutisia.
Kuopus katoaa lastenhuoneeseen rakentelemaan legoilla. Käyn kysymässä puetaanko päivävaatteet. Lapsi pyytää että vasta myöhemmin, on joku asia kesken.
Nyökkään ja istahdan työpöydän ääreen.
Tuijotan hiljaa ulos teekuppi kädessäni.
Tuuli heiluttaa sinistä aurinkovarjoa joka on pingotettu talon seinästä luumupuuhun. Tarpeetonhan se nyt on. Nyt kun sataa ja on pilvistä. Mutta aika kuluu nopeasti, nopeammin kuin haluaa uskoa.
Jo aivan pian sateet vähenevät ja aurinko alkaa porottaa kuumasti. Kuumentaa takapihan betonialueen niin polttavaksi ettei sillä voi paljain jaloin enää kävellä.
Tulee kesä ja helteet.
Kesä ja tomu.
Kesä ja loputon auringonpaiste.

Sormeni lentävät ylitse näppäimistön. Seitsemännellä luokalla opittu kymmensormijärjestelmä mahdollistaa kirjoittamisen ilman että koskaan pitää katsoa näppämistöön, eikä siitäkään olisi apua, kun näppämistö on amerikkalainen ja kieli on suomea. Muistan pitää ryhtini hyvänä, kiitos pilates. Ajatukseni keskittyvät hankesuunnitelmaan, kirjoitan, luen, kirjoitan lisää. Tunnen saavani aikaiseksi. Olevani jonkun äärellä, jonkun käsinkosketeltavan. Ei vielä ihan siinä, mutta äärellä.
Kuopus tepastelee yöpaidassaan luokseni herättäen minut todellisuuteen.
Lapsi pyytää apua. Ei löydä NinjaGo legon jotain osaa. Kultainen käsikin pitäisi löytää. Vilkaisen kelloa. Tunnin sain keskeytyksettä syventyä, se on paljon, se on ruhtinaallisen paljon.
Nousen tuolista ja suuntaan lastenhuoneeseen.

Koko huone on täynnä legoja. Lapsi on levittänyt lähes jokaisen rasian jossa pieniä palasia säilötään lattialle, etsinyt sitä mystistä mustaa palasta ja kultaista kättä.
Yritän selvitellä mistä mustasta palasta on kyse. Joku mikä menee kaulan ympärille.
Pyöritän itsekseni silmiäni, vai niin, tämähän on helppoa.
Istun lastenhuoneen lattialla ja etsin legopalasta 45 minuuttia. En löydä. Lapsi näkee yritykseni. Tyytyy siihen ettei sitä löydy.
Nousen ylös ja kerron lapselle, että nyt pitää pukea ja lähteä hoitamaan asioita. Täytyy käydä urheiluvaatekaupassa ja kodittomien keskuksella hakemassa pyykkiä pesuun.
Kuopus nyökkää. Etsii itse kaapista vaatteet ja riisuu yöpaidan.
Sukkia ei suostu laittamaan.
“Ulkona ei ole lunta” hän perustelee.

Ollaan takaisin kotona, lämmitän makaroonilaatikkoa pannulla lounaaksi.
Kuopus istuu keittiönjakkaralla ja juttelee. Puhuu avaruusaluksista. Kertoo jostain leikistä jota hän leikki Esikoisen kanssa eilen.
Kysyy voiko ihminen nousta ilmaan jos vatsassa on tarpeeksi ilmaa.
Ulkona ei sada, mutta pilvipeite ei rakoile. Ei senttiäkään.

Haetaan Esikoinen koulusta.
Hän jää onnellisena selittämään että sai johtaa koko luokan kampuksen poikki musiikkiluokkaan. Oli hänen vuoronsa. Silmät hehkuvat tyytyväisyyttä.
Haen repun ja eväslaukun. Esikoinen juoksee jo edeltä pyörälle,  hänen pitkät vaaleat hiuksensa liehuvat tuulessa ja pian hän katoaa nurkan taakse. Kuopus pitää minua kädestä kiinni.

Esikoisen opettaja pysäyttää vielä. Kertoo miten ylpeä on Esikoisesta, hän yritti tänään tapailla englanninkielisten sanojen kirjoittamista. Opettaja pyytää että kerron lapselle vielä kotona kuinka upeaa työtä teki. Opettaja pelkää että lapselle jäi olo että hän teki jotain väärin kun opettaja tuli auttamaan oikeiden kirjainten ja sanojen löytämisessä, vaikka päinvastaista halusi. Oli niin ylpeä.
Välitän viestin Esikoiselle, joka kiinnittää pyöräilykypärää leukansa alle.
Onnellinen hymy leviää hänen kasvoilleen.

Autossa matkalla telinevoimisteluun lapset puhuvat taas siitä ettei voimistelu oikein enää jaksaisi kiinnostaa. Haluaisivat jotain muuta. Enemmän toimintaa. Joku temppurata.
Tästä on puhuttu monta kertaa jo ennen joulua.
Nyt jään kuitenkin miettimään vakavasti josko pitäisi vaihtaa.
Kun tälle salillekin jotuu ajamaan ruuhkan läpi.
Eikö mitään löytyisi lähempää.
Jotain temppurataa, vaikka parkouria.
Lupaan lapsille perehtyä asiaan illalla.
Tämä kuukausi on jo maksettu telinevoimistelusta, tämä käydään loppuun kuitenkin, muistutan.
Esikoinen pyytää, että saisi kuunnella Hectorin Kadonneiden lasten marssin. Laitan kappaleen soimaan.
Kuopus nukahtaa.
Esikoinen tuijottaa ikkunasta ohiajavia autoja ja kuuntelee.

Jumapassa on kaverit.
Kun kerran on siellä ja tekeminen aloitettu he pitävät siitä.
Näin se on ollut nyt joka kerta.
Lupaan silti itselleni selvittää josko löytyisi jotain muuta.
Niin sitkeästi lapset ovat kuitenkin asiasta nyt sanoneet, jo pitkään.

“Ehditäänkö tänään maalata pikku-ukkoja” kysyy Esikoinen jo heti autossa matkalla kotiin.
Sanon etten tiedä, pitää kysyä Puolisolta.
Puoliso vastaa viestiin” eiköhän”.
Lapset seisovat keittiössä malttamattomina. Koska isä tulee kotiin sitten?
Kello on viisi. Tuskin vielä tuntiin, vastaan.
Tulee itku.
Väsymysitku, pettymysitku.
Halaan.

Sanon että ostin paksua valkoista paperia tänään, jos vaikka piirtäisitte.
Ei kun maalataan, sanoo Esikoinen ja alkaa innolla touhuamaan maalaustarvikkeita siihen olohuoneen lattialle.
Annan heidän levittäytyä siihen.
Lapset maalaavat.
Minä teen ruokaa.
Puolisokin tulee ajoissa.

Kuopus tuskastuu kun ihmishahmot eivät ole täydellisiä.
Salaisuuksien saaren luolan ovikin värjäytyy punaiseksi vaikka sen ei pitänyt. Eikä kuukaan onnistu.
Mutta sitkeästi hän jatkaa maalaustaan. Maalaa yön ja kiviä merilevän päällä. Saaren jossa on luola, luolaan päästäkseen pitää tietää koodi.
Esikoinen maalaa omakuvan.
Ja saaren. Kaukaa, läheltä ja luolan sisältä.
Rakastan heidän luovuuttaan rakastan heidän haluaan ilmaista itseään kuvin.

Ruokapöydässä lapset kertovat mikä oli päivässä parasta.
Esikoinen kertoo miten hyviltä maistuivat eilisen illallisen pinaattilettujämät jotka laitoin hänelle lounaaksi mukaan.
Kertoo miten hienolta tuntui viedä koko luokka musiikkiluokkaan kampuksen läpi, olla jonon johtaja.
Minun pieni perheeni, siinä se istuu, ruokapöydän ääressä, maalamassa örkkejä.
Nauran mielikuvalle, nauran oikeastaan ihan oikealle kuvalle.
Lapset keskittyneinä pienine pensseleineen, Puoliso ihan yhtä keskittyneinä. Siinä ne kaikki kolme sutivat örkkien napaan väriä, kuin se olisi tärkein tehtävä maailmassa.
Yhteinen harrastus, yhteinen kiinnostuksen kohde.
Samalla niin hupsua ja kaunista.

Kello on kahdeksan.
Istun Kuopuksen sängyssä, Esikoinen käännähtelee vielä hetken levottomana yläsängyssä, hiljenee sitten.
Kuopuksen hengitys on tasaista, taisi nukahtaa heti kun valot sammuivat ajattelen.

Arki.
Tätä se on.
Ei mitään ihmeellistä, mutta samalla jotain niin merkityksellistä.
Päivä toisensa perään.
Yksi tuhansista.
Tuskin sellainen, joka jää muistoihin elämään, sinne ansaitsevat päästä ne joilla on suurempi merkitys, tilaa on kuitenkin rajallisesti.
Mutta nämä tällaiset arkipäivät, nämä ovat hyviä siihen väliin, täytteeksi.
Näistä tulee turvallinen olo.
Lämmin.
Varma.
Sellainen olo, että elämä ottaa kopin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com