Häpeä, tuo äitiyden tunteista happammin

Minä en ole koskaan hävennyt lapsiani.

Minä en ole koskaan hävennyt lähimmäisiäni.

Minä en ole koskaan hävennyt sitä, että minä olen se kuka minä olen.

Mutta minä olen hävennyt tekojani.

Olen hävennyt tunteitani.

Olen hävennyt toiveitani.

Olen hävennyt kuvitelmiani.

Olen tuntenut häpeää, sitä kitkerän suolaista häpeää joka polttaa rintalastaa ja narisee hampaissa. Sitä joka nostaa kuumana hohkavan veren poskille ja kietoo mustan köyden koko kehon ympärille. Sitä häpeää, joka valvottaa öisin ja tuo kyyneleet silmiin.

Olen hävennyt häpeämistäni.

Minun häpeäni on ollut sitoutuneena ennakko-odotuksiin. Minun itseni luomiin odotuksiin. Ajatuksiin siitä millainen minä haluan olla. Mitä minä haluan tehdä.

Minun häpeäni on sidoksissa siihen, millaiseksi ihmiseksi minä olen itseni kuvitellut.

Äitiys, tai vanhemmuus, mutta minä puhun nyt äitiydestä, koska en muusta oman kokemuspohjan perusteella osaa.

Tosin uskon että osa näistä asioista koskee myös isiä, tai niitä vanhempia jotka ovat jotain muuta kuin äiti/isä.

Mutta nyt, tänään, minä puhun äitydestä, omastani,  koska sen minä tunnen.

Kun sain lapsen, olin varautunut tunteisiin. Olin varautunut väsymykseen, ajoittaiseen ärsytykseen, uupumukseen ja hermojen menettämiseen.

Olin varautunut siihen että tunteet saattavat olla suuremmat kuin mitä olin koskaan kokenut.

Olin varautunut rakastamaan yli äyräiden.

Puolustamaan leijonaäidin lailla.

Olin varautunut epävarmuuteen, epätoivoon ja jopa ajoittaiseen osaamattomuuteen.

Mutta se yksi tunne, se joka on toki ollut osa elämään ajoittain aina, sitä minä en laskenut mukaan kuvioihin.

Häpeä.

Miten ja miksi se lisättiin tähän tunteiden suureen tilkkutäkkiin kun äitiyttäni ommeltiin?

Olen hävennyt elämässäni jonkin verran. Väittäisin että ihan normaalin ihmisen verran. Harvoja asioita olen katunut, mutta hävennyt kylläkin.

Häpeä on minulle pitkälti ohimenevä tunnetila, hetken viivähtävä ja sitten matkaansa jatkava.

Äitiydessä se kuitenkin ajoittain leimaa olemistani tavalla jota minun on vaikea hyväksyä. Minun on vaikea hyväksyä sitä, koska se sattuu. Koska se repii äitiyttäni tavalla jolla kenenkään äitiyttä ei tarvitsisi repiä.

Minä häpesin esikoisen raskauden aikana sitä etten osannut nauttia raskaudesta.

Minä häpesin pelkoani keskenmenosta, vaikka puinkin sille häpeälle huvittuneen naisen naamarin, joka naureskeli omalle hysterialleen.

Minä häpesin kun Esikoinen syntyi kiireellisellä sektiolla. Häpesin että kehoni ei toiminut niinkuin sen olisi kuulunut toimia.
Häpesin sitä että häpesin.

Häpesin että Esikoinen sai ensimaidokseen jonkun muun äidin maitoa. Häpesin että minä en ensimmäisen 3 viikon aikana kyennyt hoitamaan häntä lainkaan.
Häpesin niin että sattui.

Minä häpesin etten osannut olla kotona lapsen kanssa pyytteettömän onnellisena. Että kaipasin työelämää siihen rinnalle.

Häpesin omaa yksinäisyyttäni.

Minä häpesin kun sanoin miehelleni rumasti Kuopuksen synnytyksessä. Häpesin vaikka tiesin, että hän ei siinä tilanteessa välittänyt. Häpesin etten osannut sanoa että haluan toisen kätilön. Häpesin että potkaisin lääkäriä päähän.

Minä häpesin kun halusin mahdollisimman nopeasti sairaalasta kotiin Esikoisen luo. Häpesin että minua itketti hänestä erossa oleminen, olinhan juuri synnyttänyt maailmaan ihanan lapsen, kuopuksen.

Minä häpesin kun väsymyksessäni huusin Esikoiselle.

Häpesin sitä että häpesin.

Uudestaan ja uudestaan.

Häpesin omaa väsymystäni. Häpesin sitä etten pitänyt itsestäni. Häpesin, että itsetuntoni romahti pohjalukemiin keväällä 2015. Häpesin vaikka osasinkin nousta sieltä itse ylös. Häpesin vaikka selvisinkin kaikista koettelemuksista.

Häpesin heikkouttani.

Se on surullista.
Häpeä.

Se rikkoo ihmistä.

Ei välttämättä  peruuttomattomasti.

Mutta ainakin hetkellisesti.

Se tekee pieniä säröjä ihmiseen. Pieniä säröjä itsetuntoon.

Ja ehkä jonain päivänä, jos niitä säröjä on tarpeeksi, se lohkaisee palan.

Häpeä tunteena on pysäyttävä. Niin sen tuleekin olla. Se on ihmisen itsesäätelyä. Sen on tarkoituskin pysäyttää ja saada miettimään tekikö asian oikein. Sen on tarkoituskin saada ihminen katsomaan taaksepäin ja tekemään korjausliike jos sellainen vaaditaan.

Häpeässä ei pitäisi oikeastaan olla mitään hävettävää.

Ja juuri se häpeän häpeminen on minusta se pahin.

Se joka särkee pintaa eniten.

Se joka tekee naarmujen sijasta ihan oikeita murtumia.

Kun kerroin aikanaan siitä miten häpesin Esikoisen synnytyksen menemistä sektioon, sain usein vastaukseksi “ mitä sä nyt tuommoista. Ihan höpöjä nyt puhut,” Ihan hyvää hyvyyttään ihmiset niin sanoivat. Ihan höpöjähän minä puhuin. Mutta ei sitä häpeän tunnetta voinut ottaa minulta pois. Ja tilanteen vähättely johti häpeän häpeämiseen.

Minä koin, että häpeäni vähättelijät vähättelivät samalla minun ennakkokuvaani itsestäni. Häpesin siis, että olin kuvitellut olevani nainen, joka synnyttää Esikoisensa tuosta vain, samoin kuin miljoonat naiset ennen häntä.

Eivätkä nuo ihmiset sitä tahallaan tehneet, lietsoneet minun häpeän kierrettäni yhä syvempiin aaltoihin. Eivät tietenkään.
Mutta minä haluan oppia tästä. Itsestäni. Reaktiostani.
Haluan osata antaa lapsilleni eteenpäin jotain oppimaani, oivaltamaani. Estää heitä kompastumasta samoihin juurakkoihin joihin itse kaaduin ja rikoin polveni.
Josko askel askeleelta, meistä jokainen voisi tehdä tästä maailmasta vähän paremman meille kaikille.
Vähän vähemmän raskaan.
Vähän vähemmän julman.

Olen tämän asian itse tiedostanut vasta hiljattain.

Sen, että toisen häpeää ei saisi vähätellä.

Että se tekee häpeämisestä hävettävää.

Että se laukaisee kierteen.

Kierteen joka syövyttää ihmistä, itsetuntoa ja voimavaroja pikkuhiljaa, kuin sade joka vie mennessään maa-ainesta. Lopulta jäljellä on vain kallio.

Ei ihminen siihen kuole. Ei ihminen siihen vielä täysin murru, mutta paljas pinta on kovin herkkä uusille iskuille. Se on kovin herkkä säröilemään jos se saa iskun.

Äitiyteen, kuten elämään yleisestkin, kuuluu koko tunteiden kirjo. Ihan kaikki.

Toiset niistä otamme avosylin vastaan. Hellimme ja hyväilemme niitä.

Toiset vaeltavat kehomme läpi ja me huomaamme niiden käynnin vasta paljon myöhemmin.

Joitakin emme haluaisi koskaan tavata.

Häpeä on yksi niistä.

Ei se ole mikään toivottu vieras.

Kuka nyt haluaisi hävetä.

Mutta se on luonnollista.

Sen tuleekin olla luonnollista.

Häpeän häpeäminen on se joka meitä rikkoo.

Ehkä meidän kaikkien olisi hyvä pysähtyä kuuntelemaan toisiamme. Itseämme. Kysyä miksi häpeä on vähättelyn arvoinen. Miksi sitä ei voida ottaa vastaan samalla tavalla kuin mitä tahansa tunnetta?

Kyllä, se on tunteista yksi epämiellyttävimmistä. Se on niin raadollinen itseensä kohdistunut tunneryöppy, että sen olemassaoloa haluaisikin vähätellä. Mutta onko se sitten se oikea tapa?

Entä jos me vain hyväksyisimme sen. Joskus hävettää. Joskus hävettää ihan kamalasti. Joskus vähän vähemmän. ’

Joskus häpeälle on aihetta. Toisinaan ei lainkaan. Ei se kuitenkaan sitä tunnetta pois vie.

Jos paikkaamme häpeän häpeällä, me emme koskaan pääse eteenpäin.

Jos itse häpeämme häpeäämme, niin opetamme lapsillemmekin saman.

Enkä minä halua että minun lapseni häpeävät sitä että heitä hävettää.

Minä haluan että he ovat tyytyväisiä siihen että osaavat hävetä.

Haluan että he hyväksyvät sen tunteen yhtenä tunteena monien joukossa.

Haluan itsekin oppia hyväksymään sen.

Olemaan sinut sen kanssa että on tilanteita jotka hävettävät minua.

Häpeän tunne voi olla perusteetonta, täysin minusta riippumatonta, se voi olla jotain mitä olen tehnyt, tahtomattani, se voi johtua jostain mitä minun tuleekin hävetä.

Mutta se on tunne.

Se on aito.

Eikä sitä saa hävetä.
Eikä kieltää.

Minä haluan kasvattaa lapset, jotka eivät häpeä häpeämistään.

Minä haluan kasvattaa lapset, jotka eivät vähättele toisen ihmisen häpeää.

Voidakseni tehdä sen, minun tulee ensin opetella se itse.

Askel askeleelta, läpi sankan metsän, pitkin kivistä polkua.

Kävele sinä minun kanssani.

Yhdessä matka on helpompi.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com