Siirry sisältöön
One glass of milk, please

#HaluanSanoaSulle – sanoja yksinäisyydestä

11.02.2020

Yläasteen tiilirakennuksen pitkät ahtaat käytävät. Oppilaat istumassa käytävän seinustoilla niin, ettei ohi päässyt kuin astelemalla heidän jalkojensa ylitse.
Muistan sen tykytyksen rinnassa, sen epämiellyttävän tunteen kun tiesin, että tuostakin pitäisi mennä ylitse ja ottaa taas vastaan kaikki ne huudot ja pilkat. Ja aina joku onnistui nostamaa jalkansa niin, niin että lopulta kompuroin ja jouduin ottamaan tukea seinästä jolloin lattialla istujat saivat hyvän syyn lyödä vatsaan.
Yksinäisyys.
Se oli ainoa seuralaiseni noina hetkinä. Yksinäisyys joka piti kädestä kiinni kun nolotuksen puna poskillani menin lopulta nurkkaan istumaan ja odottamaan, että opettaja viimein saapuisi päästämään meidät luokkaan.
Yläaste oli kamalaa aikaa.
Ihan oikeasti kamalaa. Varsinkin seitsemännen luokan syksy.


Minua kiusattiin, ja kovasti. Perinteisellä tapaa, nimittelyä, perään huutelua, käytävillä kampittelua, takin ja repun piilottamista. Hitlerin huoraksi ne minua kutsuivat. R-vikainen ulkomaalainen.
Voi miten monta kertaa toivoin, että olisin yksi suosituista. Yksi heistä joita kaikki tervehtivät, joista pidettiin. Unelmoin siitä, että minullakin olisi ystäviä, iso lauma ystäviä ympärillä. Ettei tarvitsisi aina olla se joka valitaan viimeisenä tai toiseksi viimeisenä pesisjoukkueeseen. Ettei opettajan tarvitsisi määrätä minulle parityössä paria kun kukaan ei vapaaehtoisesti suostunut parikseni tulemaan.
Vaan en minä ollut.
Olin vain se omituinen hippi-tyttönen, joka löi takaisin ja oli vihainen.
Ja niin kovin yksin.



Olen myöhemminkin elämässä kokenut olevani yksin.
Olen kokenut yksinäisyyttä äitiyteni alkumetreillä. Olen kokenut syvää ja raastavaa yksinäisyyttä meidän muuttaessa Piilaaksoon.
Siitä huolimatta, että minulla on nuoruuteni yksinäisyyden jälkeen ollut rinnallani aina paras ystäväni, Puolisoni. Minä en ole ollut enää koskaan samalla tavalla yksin kuin silloin yläasteen seitsemännen luokan syksyllä.
Silloin kun odotin vain, että koulupäivä päättyisi ja minä pääsisin kotiin voidakseni käpertyä sängyn nurkkaan ja lukea kunnes tuli aika lähteä siskon kanssa hevostallille. 

Olen usein miettinyt ovatko ne ihmiset, jotka olivat suosittuja, ystävien ympäröimiä, nykyään lainkaan sen onnellisempia kuin minä? Tuskin.
Onko heidän elämänsä ollut parempaa kuin minun?
Tuskin.
Tai, tietenkin voidaan ajatella, että yläastevuodet ovat todennäköisesti heidän muistoissaan mukavia, ystävyyden täyttämiä vuosia.
Minulle ne eivät olleet sitä. Siinä on varmaan meidän suurin eromme.
Sen tunteen, ne vuodet,  nuo ihmiset minulta ehkä ottivat pois, katsomalla ohitseni, olemalla näkemättä minua.

Vaikka löysin myöhemmin muutaman ihmisen, jotka senkin uhalla että heitäkin alettiin kiusaamaan, alkoivat viettää aikaansa kanssani, ei se koulumaailman karuus koskaan pyyhkiytynyt minun mielestäni pois.
Muistoni yläasteesta ovat muistoja kahdesta (tentin kahdeksannen luokan seitsemännen luokan kesällä ja siirryin suoraan yhdeksännelle. Suurin syy tähän oli haluni päästä mahdollisimman pian pois yläasteelta) hyvin karusta, yksinäisestä vuodesta. Muistoja vuosista kun en kelvannut sellaisena kuin olin, muistoja vuosista kun olin monelle näkymätön.

Valopilkkuja toivat ne muutamat ystäviksi luokiteltavat ihmiset. Hän, joka istui viereeni aamuisin linja-autossa, hän jonka kanssa olimme kirjeenvaihdossa kun emme enää minun luokanylityksen jälkeen onnistuneet näkemään välitunneilla. Hän, joka aina tervehti iloisesti käytävillä.
He auttoivat jaksamaan yli pahimpien hetkien. Mutta parhaiten minua auttoi tieto, ettei mikään olisi lopullista. Että minä pääsisin pois. 


Yksinäisyys on ongelma, siitä kärsivät monet. Ja siihen tulisi puuttua jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Ei voi sanoa, että yksinäisyyden poistaminen on koulujen vastuulla, ei ole yksin opettajien vastuulla pitää huolta siitä, että kaikilla on ystäviä ja kaikki otetaan mukaan leikkeihin. Mielestäni myös vanhemmilla on vastuu. Vastuu opettaa lapset ettei ketään koskaan jätetä yksin. Ja vaikka ystäviä saa olla erilaisia, heitä jotka ovat erityisen läheisiä, tulee aina pitää huolta, ettei kukaan jää vaille ystävää.
Olen usein miettinyt, että ystävyyskartta on yksi helpoimmista tavoista kartoittaa onko yhteisössä jokaisella ystävä. Teetin ystävyyskarttoja aikoinaan työpaikoilla kun opetin kommunikaatiota ja vuorovaikutustaitoja. Pyysin ihmisiä kirjoittamaan jokaisen työyhteisön jäsenen nimen paperille. Sen jälkeen pyysin heitä vetämään viivan jokaisesta nimestä siihen nimeen kenen kanssa tuo ihminen on ystävä, käy lounailla tai muuten vain on selkeästi ystävä. Hyvin nopeasti jokainen hahmotti omalla paperillaan oliko yhteisössä ihmisiä, jotka jäävät paitsi toisten ystävyydestä.
Tämä sama toimii varmasti lasten kanssa. Jokainen aikuinen voi tehdä tämän oman lapsensa kanssa kotona. Siinä tilanteessa selviää hyvin nopeasti kuka on jäämässä yksin. Ja on yhtä paljon meidän vanhempien vastuulla pitää huoli siitä, ettei kukaan jää koulussa yksin kuin mitä se on opettajien.
Se kenelle se taakka on painavin kantaa, on tuo yksinäinen ihminen. Oli hän nuori tai aikuinen. Yksinäisyys on raskas ystävä. Eikä kovin miellyttävä tai lempeä seuralainen.



Lastensuojelun keskusliitolla on menossa #haluansanoasulle kampanja yksinäisyydestä ja ystävyydestä.
Jäin miettimään mitä minä haluaisin sanoa yksinäisyydestä kärsiville. Mitä minä haluaisin sanoa nuorelle itselleni?
Sille Annuskalle, joka ei vielä ollut löytänyt ystäviä. Sille Annuskalle, joka vietti välillä iltoja pohtien löytäisikö koskaan sellaista ystävyyttä kuin mitä nuortenkirjoissa kuvailtiin.
Haluaisin sanoa, että muista ettet sinä koskaan oikeasti ole yksin.
Sinulla on aina perhe.
Koska se oli totta, minulla oli aina vanhempani ja sisarukseni. Myöhemmin minulla on aina ollut Puoliso.
Haluaisin sanoa, että keskity hyviin hetkiin. Siihen miten aurinko paistaa tai lehdet humisevat puissa. Hengitä ja ota askel kerrallaan.
Haluaisin sanoa, että muista että sinä riität, juuri tuollaisena. Haluaisin sanoa, että ne oikeat ihmiset, jotka rakastavat sinua sellaisena kuin sinä olet, he löytyvät kyllä, anna heille aikaa löytää sinut.
Haluaisin sanoa, sinä pärjäät kyllä.

Sinä nuori, sinä aikuinen, sinä yksinäinen.
Tänään minä haluan sanoa sulle
“Sinun aikasi koittaa vielä. Älä luovuta. Hymyile. Joku näkee sen kyllä.”


© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

 

2 vastausta artikkeliin “#HaluanSanoaSulle – sanoja yksinäisyydestä”

  1. Periaatteen Nainen sanoo:

    Meillä keskimmäinen puhuu usein siitä, että tahtoisi olla “tavallinen kuin kaikki muutkin” (vaikka eihän hän ole mitenkään silmiinpistävän erikoinenkaan, vaan aika perinteinen pieni ekaluokkalainen, äitinsä silmiin toki erityisen ihana). Olen yrittänyt kovasti tsempata, että ei kannata mukautua tai pyrkiä mihinkään normaalin ideaaliin vain muita miellyttääkseen, että omaan “outoutta” kannattaa arvostaa ja pitää kiinni omasta persoonastaan, eikä ainakaan tehdä sen kustannuksella myönnytyksiä jotta sopeutuu tai saa kavereita. Mutta helppohan se on aikuisena huudella, kun tunnistaa ne samat joukkoonkuulumisentoiveiden tuskat, ja itsekin vielä tuntee FOMOa ja ulkopuolisuutta 🙁

    1. Annuska sanoo:

      ??? voi toista.
      Sen vaikeaa, välillä
      Edelleen. Mutta samoilla linjoilla olen kanssasi, ne oikeat ihmiset löytyvät lopulta, ei itseään tarvitse ainakaan radikaalisti sen tähden muuttaa että kuuluusi paremmin joukkoon.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »