Halloween ja muita asioita joita jään kaipaamaan

“Näitä lämpimiä lokakuun päiviä jään kyllä kaipaamaan.” Puolison lausahdus viikonlopulta kaikuu päässäni kun sytytän keittiöön valot maanantaiaamuna. Päivät ovat ehkä vielä lämpimät mutta öisin asteet tipahtavat lähelle viittä. Mikä tarkoittaa kylmää asuntoa.
Avaan keittiön oven hakeakseni minttua puutarhasta, savun haju lyö vastaan muurin lailla.
Ne ovat täällä taas.
Maastopalot.
Suurempana taas kuin koskaan aiemmin.
Valtava tulimeri roihuaa San Fransiskon pohjoispuolella, toinen etelässä.
Laakso jää siihen väliin, ottamaan savut vastaan. Aivan kuten viime vuonnakin.

Näitä minä en jää kaipaamaan. Näitä kuivuuden aiheuttamia ilmiöitä; sähköjen poikkaisuja joita, sähköyhtiö tekee koska ei voi luottaa huonokuntoiseksi päästämänsä sähköverkon kestävyyteen syystuulissa; tulipaloja, joista tälläkin kertaa kaksi sai kuitenkin alkunsa kaatuneista sähköpylväistä rutkikuivaan maahan.
En myöskään jää kaipaamaan myöhemmin talvella tapahtuvia mutavyöryjä. Kun sateet vihdoin tulevat, niitä voi tulla päiväkausia. Joen kaltaisia pilvimassoja vyöryy kukkuloiden ylitse laaksoon huuhtoen kuivuuden ja ihmisen eroosioittamilta kukkuloilta multaa mukanaan teille.
En minä myöskään jää kaipaamaan maanjäristysruokien ja juomien jatkuvaa varmistelua.
Tämä kaikki, outo elämä, joka sitten muuttuu arkiseksi, vaikka samaan aikaan tuntuu niin väärältä, että me vain opimme hengittämään savua ja varautumaan naamarein.
Opimme varaamaan ruokaa ja vettä sähkökatkon tai maanjäristyksen varalta, opimme kasaamaan hiekkasäkkejä ovien eteen talvisateiden huuhtoessa suuren joen verran vettä päällemme. 

Niin kauan kun olemme olleet täällä, nyt toistaiseksi, olen ottanut nämä kaikki asiat vastaan juuri sellaisena kuin ne ovat. “It is what it is” asenteella. Hyväksynyt ja varautunut.
Vasta nyt kun lähtöön on enää viikkoja, annan itselleni luvan hieman katsoa näitä asioita kriittisemmin. Luvan puuskahtaa etten tule kaipaamaan niitä tippaakaan.

Herkuttelen ajatuksella, että voisin antaa auton bensatankin tyhjentyä jopa viimeiseen neljännekseen. Ettei tarvitsisi aina puolivälin alittuessa käydä tankkaamassa, siltä varalta että tulee maanjäristys.
Hymyilen mahdollisuudelle antaa lasten leikkiä keskenään näkökentän ulkopuolella.
Elättelen toiveita yöstä jolloin en herää haisunäädän lemahdukseen avoimesta ikkunasta.

Mutta on paljon asioita joita minä jään kaipaamaan.
Kaipaamaan niin, että sieluun sattuu.
Kaskaiden laulua, punapuiden jättimäistä huojuntaa, meren kohinaa, pelikaanien lentoa.
Jään kaipaamaan kolibrien siipien suhinaa, ikuista aurinkoa.
Tiedän, että kylmässä pohjolassa ajatukseni harhailevat viikunapuun alle, limetangeriinipuun tuoksuun, jään kaipaamaan jylhiä vuoria, samettisia kukkuloita, palmuja ja katkuksia.

Kaiken haikeuden, hetkittäisen itkuisuudenkin keskellä muistan kuitenkin myös ne kaikki asiat joita täällä olen kaivannut, vaikken aina ole sitä edes ymmärtänyt.
Voi kuinka olen kaivannut kesäsadetta, sitä kuuman päivän jälkeen maahan ropisevaa kaiken puhdistavaa sadetta. Sitä ukkosen jälkeistä valoa, kuin violetti huntu levittyisi maiseman ylle.
Olen kaivannut järviä. Sinisenä, mustana ja ruskeana loistavia metsälampia. Täällä niitä ei löydy, on vain tekoaltaita tai kauan sitten kuivuneita joen uomia.
Koivumetsiä. Valkoisia runkoja ja niiden juurella kasvavia saniaisia. Metsä johon valo kuitenkin yltää.

Vastoin kaikki odotuksiani uskon jäävänäi kaipaamaan halloweeniä. Tätä outoa kauhun juhlaa.
En aluksi ymmärtänyt tämän päälle, en lainkaan, mutta nyt kun edessä on se viimeinen, haluaisin jatkaa kurpitsojen kaivertamista ikuisuuksiin. Haluaisin katsella ihmisten koristelemia pihoja joka vuosia, nauraa ja hymyillä lasten innolle. Ehkä se johtuu vain siitä, että tiedän tämän olevan viimeinen, en tiedä.
Vaihtokauppana otan kuitenkin ilolla vastaan taas Vapun ja Juhannuksen. Työväenlaulut ja yöttömän yön.

Jään kaipaamaan koulujen yhteisöllistä tunnelmaa, sitä että voi kokea kuuluvansa joukkoon, on osa lastensa elämää vaikka he ovat jo kouluissa. Samaan aikaan huokaan jo salaa helpotuksesta siitä, ettei minun jatkossa enää tarvitse pestä koululuokkien pyykkejä, eikä valmistaa lounaita joka aamu valmiiksi. Enää ei tarvitse olla mukava ja hymyilevä joka ikinen aamu ja iltapäivä tusinalle muita vanhempia joiden kanssa on tekemisissä vain sen takia, että lapsemme ovat samalla luokalla.
Mutta jään kaipaamaan heitä, joista tämän kaiken ansioista tuli ystäviäni. Heitä joiden kanssa nykyään viestittelen ohitsen lasten kouluasioiden, ohitse työvuorojen. Enkä minä heitä tuntisi ilman tämän maan osallistavaa koulusysteemiä.

En jää kaipaamaan kotiäiti titteliäni. Haluaisin taas olla jotain muutakin. En siksi etten arvostaisi sitä mitä kotiäitys on, pidän tätä yhtenä haastavimmista työtehtävistä mitä minulla on urallani ollut. Haluaisin vain kehittyä eteenpäin muissa asioissa. Elämässä.
Tiedän myös muistelevani näitä vuosia rakkaudella. Muistelevani miten sain olla kotona lasteni varhaislapsuuden. Miten kaiken kiireen keskellä löysin aikaa silloin tällöin istahtaa parhaiden ystävien kanssa kahville aamuisin. Kuin varastettu tunti. Jostain se aina oli poissa, mutta me otimme sen silti, kuin varkain, vaieten ja jokaisesta minuutista nauttien.

En jää kaipaamaan naapuria jonka mielestä hymyilen liian vähän ja joka ojentelee minulle käyntikortteja kauneuskirurgille kun häntä häiritsevät raskauksien jäänteet vatsallani.
Mutta jään ehkä hieman kaipaamaan toisia naapureita jotka ovat aina olleet vain ja ainoastaan sydämellisen ystävällisiä ja lämpimiä; kastelleet kukat ja pitäneet taloa silmällä kun olemme olleet poissa.

Jokainen maa jättää jälkensä. Sen olen oppinut.
Jokaisesta maasta voisi poimia rusinat pullasta, viedä ne vain mukanaan. Mutta sitten sitä päätyisi syömään vain rusinoita kahmalokaupalla, joista tulisi pian vatsa kipeäksi ja suuhun ällömakea kuorrute.

Yritän muistaa, etten Suomessa ollessani valittaisi kesäsateista, sillä haluan yrittää muistaa millaista oli kun niitä ei ollut.
Yritän muistaa ettei lämmin lokakuu koskaan tullut ilman savuja.
Yritän muistaa, että ystäviä saadakseni minun piti astua viisi sataa askelta epämukavuusalueelle, ja sitten vielä vähän kauemmas.
Yritän muistaa, ettei mikään koskaan tule ilmaiseksi eivät ne kauniit ja hyvät asiatkaan.

Eikä kaskaiden siritys ilman haisunäädän pieruja.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com