Halloween- Amerikkalainen hapatus joka saa lapsenkin puhumaan englantia

Kuopus istuu sinisessä tuolissa ja heiluttaa kädessään ornassia sukkaa jossa on pieniä mustia lepakoita.
“Halloween, halloween, halloween” hän huutaa silmät kiiltäen. Pienet jalat vispaavat tuolin reunan ylitse ja sukka heiluu villisti lapsen käsissä.
Naurahdan hänen innolleen ja otan sukan lennosta käteen ja puen jalkaan.
On jo vähän kiire.
Halloween.
Tätä on odotettu.

Minä tosin aivan eri syistä kuin lapset. Minulle tämä on ollut se merkkipaalu siihen, että ajoittain täysin loputtomalta tuntuva velvollisuuksien ja vapaaehtoistöiden lista viimeinkin alkaa helpottamaan. Mutta vielä tämä päivä, vielä tämä kaoottinen päivä pitää jaksaa läpi.

Hoputan lapsia ulos, vähän kiristää otsalohkoa, kiristää vaikka ei oikeastaan saisi.
Mutta kun herää aikaisin, yrittää niin kamalan kovasti olla ajoissa ja saada kaiken aikaiseksi mitä pitäisikin, eikä sitten kuitenkaan saa.
Se turhauttaa.
Saa vanteen otsan ympärillä kiristymään.
Saa sen jo monta viikkoa vaivanneen väsymyksen vähän läikkymään ylitse.
Saa vähän ärähtelemään.

Vaikka ihan hyvinhän tässä nyt kaikki on.
Lasten lounaat on valmiina repuissa, halloween kulkuieiden vaatteet kassissa, kamera omassa kameralaukussa, kaikki neljä perheenjäsentä ulkona talosta oikeaan aikaan.
Ei puhuta siitä millaiseen kuntoon keittiö, ruokapöytä ja olohuone jäi.
Ei ajatella sitä nyt.

Esikoisen koulu.  Lapsi pukee innoissaan noidan asun päälleen. Koulun portista valuu mitä mielikuvituksellisempia naamiaisasuisia lapsia. Puoliso ei ehdi jäädä katsomaan koulun järjestämää halloween kulkuetta. Hyvästellään lasten kanssa hänet ja jatkamme matkaamme kohti luokkia. Variksenpelättimeksi pukeutuntu opettaja ottaa Esikoisen vastaan luokassa. Hälinää, hymyileviä aikuisia, innostuneita lapsia. 

Odotamme pienen ikuisuuden paraatin alkua. Kovaäänisistä alkaa vihdoinkin kuulua musiikkia, 450 lasta marssii luokistaa ulos ja alkusähellyksen jälkeen asettuu kiertämään sisäpihan ruohokenttää esitellen pukujaan. Lopulta lapset vielä jaetaan kategorioihin ja he kokoontuvat keskelle nurmikenttää kukin omassa kategoriassaan aplodien siivittämänä. 

Seison ruohokentän vieressä ja pidän kädestä Kuopusta. Vieressäni seisoo Saksalainen perhe joiden lapsi on Esikoisen kanssa samalla luokalla. Puhumme jotain koulusta. Siitä miten älyttömiltä läksyt välillä tuntuvat. Siitä miten hassulta tuntuu että koulun pärjääminen osavaltion ranking listan sijoituksessa kaatuu lopulta meidän niskaamme, juurikin läksyjen mudossa. Puhumme sateen kaipuusta, kaipuusta sen hajuun, ääneen ja tuoksuun. Ja nauramme koska tiedämme että palattuamme Eurooppaan itkemme näiden kuumien lokakuun lopun päivien perään kun lämpö pakottaa riisumaan kaikki pitkähihaiset vaatteet ja laittamaan aurinkorasvaa.
Esikoinen heiluttaa noidan luutaansa viherkentän keskellä, vilkutan takaisin.
Ilmoitan Kuopukselle, että meidän täytyy lähteä, kerho alkaa 20 minuutin kuluttua ja matkaa sinne on kuitenkin vielä lähes 1,5km.

On kuuma, aamulla oli kylmä.
Kuopus luettelee jättimäisen opintokompleksin talonumeroita. ABCD… Toistan kirjaimia hänen perässään, ensin saksaksi, sitten suomeksi, sitten englannisksi. Lapsi toistaa perässä.
Saavumme kerholle.
Pyörä parkkiin. Minulla on työpäivä, kirjaudun sisään ja etsin nimilapun itselleni ja Kuopukselle.
Dinosaurus asu lapsen päälle. Käsien pesun kautta luokkaan.

Esikoisen kerholuokalla on yksi lapsi joka on hyperallerginen, Tämän takia on erityisen tärkeää aina muistaa pestä kädet ennen luokkaan astumista. Lapsi voi saada hengenvaarallisen allergiakohtauksen jos joku on kotonaan syönyt leipää ja koskenut juustoon ja sen jälkeen koskettaa samaa pöytää jota tuo allerginen lapsi myöhemmin koskee.
Meidän kaikkien katseet ovat paljon tuossa lapsessa, jokaista raapimista jäädään tarkkailemaan, jokaista hiemankin erilaista tapaa hengittää tai seistä.

Lapset ovat levottomia. Halloweenia on odotettu lähes jokaisessa kodissa niin kauan.
Koko kuukauden on tuputettu kurpitsoja, pääkalloja, luurankoja, hämähäkkejä, kaikkea tähän juhlaan liittyvää.

Kukaan ei tunnu kertovan halloweenin alkuperää.
Puhutaan vain kurpitsajuhlasta.
Siitä, että sillon kierretään naamiaisasuissa taloja ja pyydetään karkkia tai kepposta.
Yksi äiti selittää toiselle äidille meksikolaista perinnettä, joka on samana päivänä: the day of the death.
Ympärillä pyörivät lapset jäävät kuuntelemaan selitystä silmät suurina.

Päivä valuu eteenpäin. Työstä on tullut rutiinia. Tehdään taiderojekteja, selvitellään lasten kahnauksia.
Välipalan jälkeen paraati.
Puetaan lapsia uudestaan pukuihin joita moni on riisunut pitkin aamua. Kuopusta häiritsi dinosauruksen häntä, ei osannut istua sillä, muutenkin se oli kokoajan tiellä. Meitä aikuisia nauratti, lasta ei.
On kuuma, lapsilla valuu hiki pukujen alla.
Kävellään kompleksin lävitse, kerätään kaikki eri kerholuokat mukaamme.
Lapset jaksavat aluksi, sitten he kyllästyvät, kitisevät etteivät jaksa, paraatia katsomaan tulleet vanhemmat pitävät taaperoitaan käsistä .

Peri amerikkalaiset reippailija-hemuliäidit vetävät paraatin edessä, kädet heiluvat ja hymy ei hyydy.
Kävellään rehtorin huoneen lävitse. Rehtori on pukeutunut kunigattareksi. Lapset vilkuttavat hänelle, hän vilkuttaa takaisin.
Lopulta ollaan takaisin luokissa.
Lähtölaulut. Ennen lähtöä opettaja kertoo vielä mitä illalla tehdään. Miten ihmisten oville mennään, mitä sanotaan. Jakaa pienet lappuset joissa luke Trick or treat. Niille lapsille jotka eivät uskalla tai osaa vielä sanoja.
Ohjaaja jakaa omat halloween yllätyksesnä: hammasharjat. Lapset ovat siitäkin aivan innoissaan.
Kulutusjuhla, ajattelen hiljaa mielessäni, mutta hymyilen kiitokseksi.

Iltapäivä puistossa.
Muita suomiäitejä lapsineen. Puhutaan kasvattamisesta. Nukkumisesta. Jostain mitä kukaan ei edes muista.
Lapset puhuvat halloweenistä.
Varjossa on taas viileää. Tämä sää tekee hulluksi tokaisen. Hetki sitten auringossa hikoilin ja kaipasin edes pientä tuulenvirettä. Nyt varjossa harmitellen että jätin villaliivini kotiin. Yöt kylmiä, päivät kuumia.
Tälläkin viikolla lämpötilojen on luvattu nousevan lähes kolmeenkymmeneen.
Edessä ehkä sadeton talvi.
Ei mene kauaa kun tämäkin laakso kuivuu erämaaksi.
Ihmiset lähtevät. Kuka tänne haluaa sitten enää jäädä. Kun ei ole vettä, ei ole sadetta, ei ole edelletyksiä elämälle.

Kotona odottaa kaaos.
Se sama kaaos jonka jätin taakseni sieltä lähtiessäni aamulla. Legot olohuoneen lattialla, aamupalaastiat pöydällä. Siinä keskellä tietokone ja pankkipaperit. Piti hoitaa kerhon ja puiston välillä yksi tärkeä asia.
Aikaa siivoamiselle ei jäänyt.
Istutan lapset ulos täyttämään trick or treat pusseja.
Kierrokselle ei voi lähteä ennen pimeää.
Minä siivoan.

Puoliso tulee kotiin.
Yht äkkiä taivas muuttuu vaaleanpunaiseksi.
Aurinko alkaa laskea. Valo on epätodellinen.
Kadulta kuuluu lasten ääniä. Moni perhe pakkautuu autoihin, he lähteävät kuuluisille kadunpätkille joissa naapurusto on nähnyt erityisen paljon vaivaa halloween koristeluun. Myöhemmin illalla näen vidoita zombietia näyttelevistä oikeista ihmisistä ihmisten pihoilla.

Me jäämme tähän omalle kadulle. Ei meidän lapset vielä osaa verrata, eivät tiedä paremmasta. Tämä on heidän ensimmäinen halloweeninsä. Silloin kaksi vuotta sitten olimme Meksikossa. Vältimme tämän kaiken. Nyt siihen ei ole mitään mahdollisuutta.
Esikoinenkin on opetellut koulussa oikeat sanat.

Vihdoinkin hämärä laskeutuu seudun ylle. Pieni tuulenvire heiluttaa puun oksia.
Jostain kuuluu lasten naurua. Esikoinen ja Kuopus suuntaavat Puolison kanssa naapurin ovelle.
Soittavat ovikelloa. Pääkallo ovessa nauraa.
Naapuri avaa oven. Ilahtuu lapsista.
Kuopus näyttää ensin lappuaan. Lopulta sanoo kuitenkin taikasanat ääneen “Trick or treat” Esikoinen toistaa perässä.
Se hymy, se innostus kun karkkikulho ilmestyy oven takaa.
Se huulilta helposti tuleva “thank you” “Happy halloween”.
Kun motivaatio on kohdillaan, sujuu englantikin. Naapuri nauraa, että kuulee nyt ensimmäistä kertaa lasten englaninkielen.
Hymyilen ja kohautan kulmiani, niinpä.

Jatkamme talolta talolle. Niillä joilla on koristeita, ovat niitä joissa voi käydä soittamassa ovikelloa. Jotkut ovat vain jättäneet kulhot ulos, aivan kuin mekin. Ovat itse poissa, jossain kiertämässä. Tai eivät halua avata joka kerta ovea.
On todella hienoja koristeluita.

Talo jossa oven avaa vanha rouva, kummitusmusiikki soi kuistilla kaiuttimista, rouvan takana näkyy kierreportaat ja hän kysyy murretulla englannilla mitä lapsille kuuluu.
On vanhuksia, on ihan keski-ikäisiä ihmisiä. Miehiä, naisia, nuoria vanhoja.
Lasten innostus on hellyttävää.
Kuopus ei meinaa pysyä dinoasussaan.
Esikoinenkin hymyilee sankkaan pimeyteen.
Lopulta kierros loppuu omaan kotiin.

Saalis kaadetaan olohuoneen lattialle.
Esikoinen laskee. 42 karkkia yhteensä. Hirmuinen määrä, lapset ihmettelevät.
Katsomme puolison kanssa toisiamme. Tiedämme jo nyt etteivät lapset tule syömään edes 1/5 tuosta. Eivät he pidä makeisista. Kuopus syö suklaata, esikoinen ei sitäkään.

Mutta kokemus oli tärkeä.
Sen näkee heidän kasvoistaan.
Ei tämä ole minun juhlani. Mutta lasten ilo sulattaa sydämeni.
Se tuntuu hyvältä, nuo hymyt ja nauru.
Tuo vilpitön innostus ja Kuopuksen ilme kun hän iltapalapöydässä toivottaa vielä “Happy halloween”. 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com