Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Haikeuden syystuulet

02.10.2017

 

Juna etenee halki keltaisten koivumetsien ja ohitse vihreiden mäntyjen. Taivas on tasaisen harmaa, läpi Suomen. Hetkittäin näkyy taivaanrannassa kirkasta valoa, kuin lupausta siitä että ehkä jossain on pieni pilkahdus aurinkoa.

Lapset leikkivät leikkivaunussa ja minä tuijotan vuoroin junan ikkunasta ohi vilistäviä maisemia, vuoroin tyhjänä eteeni. Jossain silmien takana kerääntyvät kyyneleet, jotka eivät kuitenkaan purkaudu silmäkulmiin asti. Ainoastaan pala kurkussa, paine poskipäiden takana kertoo niiden olemassaolosta, siitä painavasta tunteesta rintakehällä.

Takana on taas kerran ihana viikonloppu vanhempieni luona. Syksyin syleilyssä keskellä Pohjois-Karjalan metsiä. Tutut metsäpolut, sienimaastot, joissa osaisin kävellä vaikka unissani.

Kirpeitä puolukoita suussa, silmänkantamattomiin keltaisena hehkuvaa ruskaa.
Matalalla roikkuvat pilvet, haikeita huutoja päästävät hanhet muuttolennoillaan.

Takana on se ajattomuuden kupla jonka sisällä tehdään syystulia, katsellaan kuinka peilityyni lammen pinta rikkoutuu kun siihen heittää kiven. Takana on lasten naurun täyttämät päivät, se ikuinen helppous olla joka täyttää minut lapsuudenkodissani.
Takkatulen rätinä, viileät kivilattiat, kodin sydämen; keittiön tuoma lämpö joka saa minut aina hymyilemään. Vanhan puutalon tutut natinat, makuuhuoneiden katossa pimeässä loistavat tähtitarrat, kuin ikuisina jäänteinä lapsuuden vuosista.

Edessä on arki. Se ihan hyväksi rakennettu arki Helsingissä.
Se arki, jonka olemme onnistuneet tästä kaikesta väliaikaisuudesta huolimatta silti rakentamaan, pysyttämään. Rutiineita, paikka, jota kutsu kodiksi, vaikka sekin on täynnä väliaikaisratkaisuja ja lainaesineitä.

Lainattu arki.
Lainattu elämä.

Ja silti niin oma.

Olin kirjoittanut itselleni tämän postauksen alkuun sanoja, sanoja joista haluaisin kirjoittaa.
Haaveet, unelmat.
Nyt kun istun tässä vihreäksi sisustetussa junassa, lasten telmiessä lekkipaikalla johon on liimattu kuvia myyrästä ja Risto räppääjästä, junan edetessä raitetitaan pitkin halki sumun ja harmaan syksyisen Suomen kohti etelää, kohti arkea, yritän saada kiinni siitä mistä minä juuri nyt unelmoin. Mistä minä haaveilen.

En oikeastaan itsekään osaa sanoiksi pukea sitä mistä haaveilen.
Ehkä siitä ettei elämä olisi jatkuvaa pyristelyä ja selviämistä. Että se vain soljuisi vailla jatkuvaa levottomuutta tai ahdistusta siitä mitä seuraavaksi.
Että saisi hetken vain olla ja nauttia.
Että saisi kiivetä vuorille, upottaa varpaat rantahiekkaan ja nukahtaa kaskaiden soittoon ilman ahdistusta siitä mitä seuraava päivä tuo tullessaan.
Että elämässä olisi niitä aikuisia ihmisiä, jotka tuntevat meidän lapsemme samoin kuin me. Heitä jotka osaavat iloita siitä kun Kuopus on alkanut leikkiä itsekseen, näkisivät sen muutoksen mikä Esikoisen ruokailuissa on tapahtunut.

Haaveita, unelmia. Asioita jotka eivät ehkä koskaan toteudu. Eivätkö unelmat ole juuri sitä.
Joskus voimme päästä lähelle, saada pienen palasen unelmaa tähän maailmaan.
Mutta ne pitävät meidät hengissä.

Minä en ole koskaan suunnitellut elämääni kovin pitkälle. Olen elänyt hetkessä, olen nauttinut siitä mitä on käsillä. Olen tiennyt mitä teen seuraavana päivänä, ehkä seuraavalla viikolla, mutta varmaksi en ole halunnut luvata mitään mikä tapahtuu seuraavana vuonna.
Miksi ihmeessä tämä tilanteemme sitten tuntuu niin vaikealta?
Ehkä siksi ettei tämä ole ollut meidän valintamme. Juuri nyt me olimme valinneet olla jossain muualla.

Suomen syksy on kaunis. Rakastan ruskan värejä, rakastan iltojen pimeyttä ja lupaa käpertyä itseensä ja polttaa kynttilöitä. Rakastan aamusumua meren yllä ja nousevaa aurinkoa, joka värjää maailman pastellinväreillä.
Takkatulet, villasukat, kauppojen hedelmä ja vihanneslaarien valikoima saavat hymyn huulilleni, pelkkä ajatuksin nyt kun siitä kirjoitan hymyilyttää minua.
Mutta tänään minä olen niin kovin väsynyt tähän tietämättömyyden tilaan.
Tähän elämään joka on minun omani, mutta samaan aikaan kuin lainassa jostain maailman kirjastosta.

Vien lapsia kerhooon, keskustelen muiden äitien kanssa. Mutta en kykene kertomaan heille olemmeko täällä vielä jouluna, olemmeko täällä vielä ensi vuonna. En kykene vastaamaan siihen missä Esikoinen aloittaa eskarinsa. En kykene vastaamaan oikeastaan mihinkään kysymykseen tulevaisuudesta.
Välttelen puheenaihetta koska en jaksa selittää. En jaksa pitkiä katseita kun kerron että odotamme viisumeita nyt jo kahdeksatta kuukautta. En jaksa sitä kysymystä mistä se johtuu, en jaksa muistuttaa itseäni siitä että emme ole kahteen kuukauteen kuulleet mitään uutisia tilanteesta.
En jaksa kysmyksiä siitä onko vika meissä. En jaksa kysymystä siitä miksi te jaksatte tätä.
Enkä jaksa kysymystä siitä miksi me haluamme edes takaisin kaiken tämän ajan jälkeen.

Pohjois-Karjalan suoma kupla pois kaikesta, pois kysymyksistä, pois epävarmuudesta, pois arjesta, auttaa jaksamaan.
Tiedän, että syysmetsän pehmeä sammal jalkojen alla, maatuneiden lehtien tuoksu, murskaantuneet pihlajanmarjat hiekkatiellä, nämä kaikki aistimukset auttavat nukkumana syvemmin, auttavat heräämään ennen aurinkoa, auttavat nauramaan ja muistamaan sen mikä tässä maailmassa oikeasti on tärkeää.

Mutta nämä siirtymät. Nämä junassa vietetyt hetket kun keho ja mieli valmistautuvat taas päästämään irti siitä kuplasta ja siirtymään siihen arkiseen kuplaan, siihen jossa on oikeasti ihan hyvä olla, mutta joka ei ole puhtaasti meidän valitsemamme juuri nyt, nämä ovat niitä hetkiä kun elämä tulee ihon alle. Kun se ravistelee minua ja raapii sydäntäni tuntematta armoa. Nämä hetket ovat niitä kun olen niin kovin tietoinen jokaisesta tekemästäni valinnasta, maisemien virratessa silmieni edessä kulkevat elämäni tunteet ja elämykset pikakelauksella sydämeni lävitse muistuttaen jokaisesta solmusta, arvesta, kuopasta ja suvantokohdasta.

Kaurilan keltainen puutalo, lounaat kasvihuoneessa. Naapurin naisten naurut ja hymyt.
Hiiriä pyydystävät kissat pitkin pihamaata, takkatulet ja puulattiat.
Kuulaat syysaamut ja etelään vasta saapuva ruska.
Kaikki asioita, jotka saavat elämän maistumaan elämältä.

Juna on sukeltanut metsien siimeksestä keskelle peltoja. Ympärillä on ruskeita kynnettyjä peltoaareja, laonnutta ruohoa, toisella puolella lyhyeksi puitu viljapelto. Sen keskellä joukko joutsenia. Heidän valkoiset hahmonsa ylväänä seisomassa harmaan sumun keskellä. Kaulat pitkällä, ylevyyttä tänynnä. Valmiina lentoon, valmiina matkaan. Valmiina nousemaan ja lentämään tuhansien kilometrien matkan lämpimään.
Kuin kurkistus unta, kuin kurkistus haavemaailmaa.

Minun haaveeni, minun unelmani ei se häviä, ei vaikka olemmekin pala palalta rakentaneet väliakaisia arjen rakennelmia tähän alati pimenevään maahan. Rintalastani alla kasvatan ja hoivaan silti unelmaani siitä että saisimme vielä jatkaa matkaamme toisella mantereella hetken.
Elätän toiveita enkä haluaisi päästää irti.
En vaikka moni side on jo katkennut, moni arkinen tukipilari on kadonnut minun elämästäni enkä ole varma tulevatko ne takaisin vaikka me palaisimmekin viikunapuiden alle.
Unelmoin silti paluusta, unelmoin matkoista vuorille, retkistä rannoille, päivistä metsissä ja eukalyptyspuiden tuoksusta.

Kilometri kilometriltä lähenemme sitä meidän tämän hetken arkeamma. Lähenemem niitä turvallisia aikataulutettuja toimintoja, töitä, kerhoja, harrastuksia. Lähenemme ihmisiä, jotka saavat sydämemme nauramaan ja elämäntilanteen tuntumaan toisarvoiselta heidän ystävyytensä rinnalla.

Minulla on unelmia, haaveita liittyen työelämääni, mutta kerron niistä joskus toiste. Vielä en halua niitä jakaa, en vaikka unelmia pitäisikin uskaltaa puhua ääneen. Mutta tänään, kun minun vahva kuoreni tuntuu seitinohuelta, kun siirtymä vanhempieni luomasta lapsuuden turvakuplasta siihen rakentamaamme väliakaisarkeen, välitilaan, limboon, menee näin ihoni alle, tänään minä en kykene seisomaan vahvana ja kertomaan mistä minä unelmoin ammatillisesti.

Tänään minä yritän saada sieluni mukaan itärajan metsistä, yritän ettei junan vauhti ja edessä oleva tietämättömyyden suo repisi reikiä minun juuri nyt niin ohueksi käyneeseen ihooni. Keskityn hengittämään ja katselemaan sateen piirtämiä juovia junan ikkunassa.
Keskityn matkaan, en määränpäähän.
Keskityn pitämään kiinni viikonlopun kauniista hetkistä, säilömään niitä panssariksi ihoni alle, torjunta-aseeksi seuraavaa myrskyä varten.

Perillä odottaa kaupunki hälyineen, lasten tanssitunti, Puoliso keltaisessa puutalossa, saunan haju pihamaalla. Siellä odottaa taas se päivien jono, joka on niin meitä ja samaan aikaan kaikkea sitä mitä me emme ole valinneet.
Siellä odottaa nauru ja nielty itku.
Siellä odottaa arki.
Siellä odottaa elämä.
Hyvässä ja pahassa.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »