Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Eräänä tavallisena joulukuun päivänä

02.12.2020

Arkea pimenevässä Itä-Helsingin lähiössä. Voiko täällä olla onnellinen, kysyi ystäväni kerran minulta. Tässä pimeässä ja kylmässä ajassa. Kyllä voi, vastasin epäröimättä hetkeäkään.

Makuuhuoneen ovelta kuuluu hiljaista raapimisääntä. Käännän kylkeä niin että sänky narahtaa. Puolison käsi hapuilee hetkeksi kyljelleni ja jää siihen lepäämään unen tuoman painolastin painoisena. Raapiminen ei lopu. Kissojen sisäine kello ei petä. Kello on puoli seitsemän. Aika nousta. 

Istun hetken makuuhuoneemme ulkopuolella aulan arkulla. Kissat pyörivät jaloissani ja minä tuijotan isosta portaikon ikkunasta ulos pimeään joulukuun aamu.
Olisipa lunta, ajattelen kun katselen katuvalon valaisemaa tummaa lähiömaisemaa.

Saan vihdoinkin vaatteet päälleni ja laskeudun alakertaan. Pohdin sadannen kerran, että portaikon seinälle mahtuisi se yksi iso taulu, joka meillä on edelleen kehystämättä varastossa, ollut monta vuotta. Sitten taas muistan, että tämäkään koti ei ole pysyvä vaan vain väliaikainen kunnes se oma, toivottavasti ikuisesti pysyvä lopulta löytyy.

Keitiössä sytytän kirkasvalolampun. Kissoille ruokaa. Teevesi kiehumaan. Aamun rutiinit sujuvat vaikka ajatus vielä harhailee unen jättämässä lempeässä jälkimainingissa. 


Hyllyllä on pieni tonttuovi ja sen edessä pieni tontun lyhty. Oveen ilmestyi eilen illalla kranssi. Se on tämän aamun uusi yllätys lapsille. Kuopuksen usko tonttuun on valtava. Se riemu, joka säihkyi hänen silmistään kun ensimmäisenä iltana toiveikkaasti oven eteen aseteltu pipari oli seuraavana aamuna kadonnut oli suunnaton. Esikoinen on hieman skeptisempi. Rakensi kuitenkin tontulle legoista talvimökin. Ja teki pienen paperilapun jossa luki “Merkitse tähän jos pidit talosta.” Tyytyväisyys loisti myös isomman lapsen kasvoilta kun lappuun oli ilmestynyt ruksi. Halu uskoa istui syvällä, vaikka koululaisena sitä onkin ajoittain vaikea myöntää.

Herätän Esikoisen. Uni viipyilee lapsen kasvoilla, kissa kaivautuu kainaloon ja herättää lopulta kehräyksellään. Kissojen tulon jälkeen aamut ovat olleet lapsille lempeämpiä. Eläin osaa herättää uuteen päivään niin paljon pehmeämmin. On syy herätä ja avata silmät kun vieressä hurisee ihan oma eläin, jonka pyytteetön rakkaus houokuu siitä joka solulla.


Aamun hetket ovat parhaita. Vielä ei päivän eri tapahtumat paina mieltä eikä ajatus harhaile. Juodaan yhdessä teetä ja puhutaan avaruudesta.

Saatan lapsen bussipysäkille. Nyt kun aamuisin tiet ovat liukkaat ja lapsikin on pukeutunut paksuihin toppavaatteisiin, menee hän useimpina aamuina bussilla kouluun. Ettei tarvitse pyörällä liukastella ja tuskaisena saada itsensä aivan hikiseksi ennen ensimmäisen tunnin alkua. Sekin on askel kohti itsenäisyyttä. Osata kulkea bussilla yksin kouluun. Esikoinen on silminnähden ylpeä tästä taidosta. Tästä uudesta maailmanvalloituksesta. Pysäkille saapuu tuttuja lapsia, yksi isä tervehtii saksaksi. Hymyilen ja tervehdin takaisin. Pienet eleet tuottavat iloa ja lämpöä näihin kaamosajan kylmiin ja pimeisiin hetkiin.

Päivä kuluu töissä. Vilkuilen kaihoten toimiston ikkunasta sinistä taivasta ja auringon pilkahduksia. Kun vedän taas pyöräilytakin vetoketjun kiinni ja asetan jalkani polkimille on maisema yhtä pimeä kuin aamulla tullessani. Pohjoisen maan julmin vuodenaika on nyt kohdalla. Vielä se ei ole vienyt voimia. Mutta ymmärrän miten se sen voisi tehdä. Imeä hitaasti valon ensin ympäriltään sitten elämästä. Me olemme kuitenkin varatutuneet.
Tämän me tiesimme palatesamme. Tähän olimme henkisesti valmistautuneet. Etukäteen sovimme Puolison kanssa, ettei sää ja talven pimeys saa olla syy huonoon elämänlaatuun. Ei voi olla elämä sellaisista asioista kiinni.


Tietoisesti olemme hakeneet tänä pimeänä aikana muita ilonlähteitä. Käyneet uimahallissa. Paistaneet pipareita. Katsoneet elokuvia ja sytyttäneet kynttilötä. Puhuneet joulusta ja iloinneet niistä hetkistä kun aurinko on paistanut keskellä päivää edes sen hetken.

Tiukentuneet koronarajoitukset rajaavat pois uimisen. Lasten harrastukset jäävät tältä vuodelta sivuun, samoin meidän aikuisten harvat kerrat kun varastimme aikaa itsellemme liikkuaksemme. Jäljelle jää kävely, pyöräily ja kotona aamun hiljaisina tunteina tehty pilates. Lähes kuin paluu Piilaakson vuosiin. Silloin kodin ulkopuolisen harrastamisen esti raha, nyt korona.


Iltapäivä ja tuttu keskiviikon rumba. Esikoisen ulkokentällä olevia jalkapalloharjoituksia ei ole peruttu. Lapsi siis lappaa muroja suuhunsa kuin viimeistä päivää ehtiäkseen pukea ja olla kuudelta kentällä juoksemassa muiden lasten mukana. Seuran kirjaimista koostuvaa kannustushuutoa hurrataan samalla kun palloa kuljetellaan pitkin valaistua tekonurmea. Tekonurmea jonka pieniä mustia palasia meidänkin kotimme on nykyään täynnä. En tiedä miten sitä voi kulkeutua sänkyyn asti, mutta sieltäkin niitä pieneksi silputtuja autonrenkaan palasia tahtoo löytyä.

Jätän lapsen pelaamaan ja palaan kotiin valmistamaan makaronilaatikkoa. Puoliso pelaa sana- ja numeropeliä Kuopuksen kanssa. Kuopus oppi lukemaan viime viikolla. Sinnikkään harjoittelun tuloksena. Ja nyt se sujuu jo kuin vettä vain. Pitkään aikaan en ole nähnyt häntä yhtä ylpeänä itsestään. Tahto oppia oli valtava, ei siinä mitään opettamista tarvittu, lapsi itse opetteli. Joulupukin kirjeen hän kirjoitti jo itsenäisesti. Vain ja sanan J-kirjain meni väärinpäin. Muuten teksti oli virheetöntä.


Kävellään Esikoisen kanssa halki pimeän pihan. Ilmassa tuoksuu märkä maa ja ummehtunut mudan haju. Öisin pakastaa ja päivisin sataa vettä. Ilmastonmuutos on pyyhkinyt valkoisen joulun mahdollisuuden eteläisestä Suomesta. Onneksi pohjoiseen tulee vieläkin oikea talvi.
Josko sinne pääsisi jouluksi, Esikoinen haaveilee. En vielä uskalla luvata mitään. Jos ollaan terveitä, vastaan lopulta lapsen odottavaan katseeseen.

Makaronilaatikko, läksyt keittiön lattialla. Suihku, hammaspesu ja iltasatu.
Päivä ohitse, lapset nukahtavat sänkyihinsä. Ulkona humisee tuuli. Jossain monen korttelin päässä kuuluu hälytysajoneuvon ujellus, ettei totuus unohtuisi. 


Elämä on tätä samaa. Rutiinia ja niitä kuuluisia ruuhkavuosien palasia. Väitän silti meidän osaavan pysähtyä oikeaan hetkeen hymyilemään. Joskus se hetki on aamuisin ennen valojen syttymistä kun uni vielä väreilee sängyn yllä. Joskus se hetki löytyy keskellä päivää auringonsäteiden kutitellessa poskia. Joskus se hetki on pari tanssiaskelta Puolison kanssa musiikin tahtiin spontaanisti kesken iltatoimien. Joskus se hetki hiipii sisään vasta nukkumaan mennessä. Mutta joka päivä se tulee. Se pieni onnentuike, se joka antaa sydämelle pienen ekstrapotkun ja muistuttaa siitä mikä oikeasti on tärkeää. 

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »