Entä jos erilainen lapsi ei haluakaan olla sankari?

Aamu. Valo kurkottaa ikkunoista sisään valaisten keittiön läpi ohuiden verhojenkin. Sytytän silti vielä kirkasvalolampun. Tuntuu, ettei aamuisin voi saada liian paljon valoa. Kello on seitsemän. Unisessa aamun hiljaisuudessa katan aamupalan pöytään. 

Esikoinen kävelee yläkerrasta alakertaan. Hiukset pörrössä ja yöpaita vähän rutussa. Sylissä päivävaatteet ja kirja. Lapsi mutisee hyvän huomenen jostain vaatevuoren takaa ja laskee kirjan ruokapöydälle minun kirjani viereen. Tee höyryää kupeissa.

Tästä on tullut meidän hiljainen tapa aamuisin. Lukea kirjaa hetken aikaa hiljaisuudessa samalla kun syömme aamupalaa. En ole koskaan ollut erityisen tarkka sen suhteen ettei aamupalalla saisi lukea jotain samalla kun syö. Tai valehtelisin jos väittäisin etten koskaan ole ollut. Joskus vuosia sitten olin tarkka. Muistan ärtyneeni Puolison puhelimen selailuun aamuisin. Olisin toivonut hänenkin olevan enemmän läsnä lapsille silloin. Tai edes kuulevan kun he pyytävät apua, ettei minun tarvitsisi tehdä aivan kaikkea.
Lapset kuitenkin kasvoivat, minä aloin taas nukkua eikä elämä kaatunut aamupalapöytien poissaolevaan Puolisoon. Ja niin muuttui minunkin kantani asiaan ja löyhäsin asennettani.

Puoliso ja Kuopus nukkuvat vielä, he heräävät lähes aina vasta paljon minua ja Esikoista myöhemmin. Me aloitamme aamumme uppoutumalla hetkeksi lempeään fantasiaan, johonkin toiseen maailmaan kuin omaamme.

Kuluneet 12 kuukautta ovat olleet median kannalta raskaita. Koskaan aikaisemmin ei ole jo näin pitkällä aikavälillä omaan maailmaani pursunnut kaikista kanavista samaa abstraktia pelkoa ja hallitsematonta huolta ja paniikkia. Koronauutiset, koronasta nouseva ahdistus, ihmisten pilkka toisiaan kohtaan kun rajoitukset aiheuttavat tunteita, koronan tuomat rajutkin elämänmuutokset tunkevat kaikki minunkin arkeen, vaikka kuinka yrittäisin suojella itseäni niiltä. Huomasin miten aamuisin puhelimen selaaminen, koronakuolemien luvut, uusien tartuntojen nousevat käyrät ja maailmalta uutisoitava aina vain uusien muunnosten tieto alkoi ahdistaa kun sen joutuu kohtaamaan heti ensimmäisenä aamuisin.
Siirryin siis pois siitä tavasta ja otin tavakseni aloittaa aamuni kirjalla.

Tuona valoisana maaliskuun aamuna uppoudun Emmi Itärannan uusimpaan teokseen ja Esikoinen avaa Jani Toivolan Poika ja hame kirjan. Seuraavat viisitoista minuuttia kuuluu vain sivujen kahinaa ja satunnainen murokipon kilahdus.

Lopulta Esikoinen sulkee kirjan ja jää mietteliäänä tuijottamaan ikkunasta ulos. Vilkaisen lasta ja hetken kulutttua kysyn oliko kirja hyvä. Lapsi kohauttaa olkapäitään ja nyökkää. Mutisee jotain samalla kun nostaa teekupin huulilleen. Ollaan hetki ihan hiljaa molemmat.

“Miksi kaikissa kirjoissa ne erilaiset lapset on aina sankareita? Entä jos on erilainen ja haluaisi olla vain?”, lapsi kysyy pitkän hiljaisuuden jälkeen.

Katson lasta ja mietin miten syvällä ytimessä hän onkaan kysymyksensä kanssa. Olen pohtinut samaa, mutta en ole onnistunut sanoittamaan sitä aikaisemmin. Niin miksi? Miksi erilaisten, marginaalista poikkeavien tulisi aina olla heitä, jotka kietovat sankariviitan harteilleen ja nousevat barrikaadeille ja eturintamaan taistelemaan olemassaolostaan.
Miksi he eivät saa vain olla. Miksi me muut emme pidä huolta siitä, että heistä tulee osa normaalia eikä heidän tarvitse taistella sen tähden. Olla sankareita vastoin tahtoaan.

Poika ja hame kirja on ihanan lämminhenkinen tarina. Mutta siinäkin tarinan poika on lopulta sankari. Toisen lapsen mielestä rohkein lapsi ikinä. Rohkea kun uskalsi pukea hameen päälle vaikka muut sitä ihmettelivätkin.

Eihän sen näin pitäisi mennä. Ei hameen pukemisen poikan tai minkään muunkaan suuresta massasta poikkeavan pitäisi olla rohkea teko. Olemme nyky-yhteiskunnassa nyt hiljalleen havahtuneet puolustamaan marginaaliin jäävien oikeutta olla oma itsensä häpeämättä sitä. Mutta langetamme heille edelleen valtavan vastuun olla sankareita ja edelläkävijöitä.

Pidämme lapsia, jotka jo pienestä pitäen osaavat kertoa etteivät olekaan tyttö tai poika; lapsia jotka haluavatkin pukeutua vastoin perinteistä sukupuolikäsitystä; lapsia jotka ihonväristään tai etnisestä taustastaan huolimatta kurottavat korkealle ja vaativat tasapuolista kohtelua sankareina. Kehumme heitä rohkeiksi ja korostamme sitä miten todellakin he ovat täysin oikeassa. Samalla vaadimme heiltä valtavan paljon. Vaadimme heitä opettamaa, olemaan esimerkkejä ja näyttmään mallia miten oikeasti ollaan toisista piittaamattomia ja nähdän oma arvo. Me suvaitsevaiset ihmiset olemme hirvittävän innokkaita levittämään sankariviittoja jokaisen vähemmistön edustajan harteille ja nostamaan hänet jalustalle, halusi hän sitä itse tai ei.

Poika ja hame on kirja, jonka toivoisin jokaisen lapsen lukevan ja keskustelevan kotona siitä mikä siinä nostaa ajatuksia. Sekö että päähenkilö on poika, joka pukeutuu hameeseen, pojan tumma ihonväri vai jokin muu asia.

Kuitenkin lastenkirjoihin kaipaisin enemmän myös toisenlaista henkilöhahmoa. Sitä hahmoa, joka ei erilaisuutensa tähden ole sankari. Se massasta poikkeaminen on vain sivuosa. Esimerkkinä tällaisesta kirjasta on juuri ilmestynty Valo ja pimeän pelko.

Kirjassa pääosassa olevan lapsen sukupuolta ei määritellä millään muotoa. Myöskään pääoassa olevan lapsen perhekuviota ei avata sen tarkemmin. Kirjassa esiintyy vain Valon äiti. Mutta mistä tilanteessa on kyse, sitä ei avata. Se on ollut kirjailijan tietoinen valinta. Nämä kaikki asiat ovat ikään kuin sivuseikkoja. Niillä ei ole mitään merkitystä tarinan kulun kannalta. Tarina kertoo pimeän pelosta ja lapsen kyvystä voittaa se. Olla sankari aivan toisenlaisessa kontekstissa kuin siinä, että on erilainen muilla tavoin. Tällaisia kirjoja minä kaipaan lapsilleni luettavaksi. Tällaisia kirjoja,  joissa sukupuolet, etniset taustat, ihonvärit ja hahmojen seksuaaliset suuntautumiset ja perhemuodot ovat sivuseikka, silloinkin kun ne poikkeavat massasta.

Vaikka sanon, että sukupuolella tai perhemuodolla ei ole merkitystä, tarkoittaa se nimenomaan sitä, että niiden esiintuomisella ei ole merkitystä vaikka ne olisivatkin valtavirrasta poikkeavia. Tällaista käsittelyä minä olen kaivannut. Ettei se erilaisuus ole asia, joka tuodaan alleviivattuna esille. Että se on korkeintana sivulausessa mainittu asia, joka muuttuu lopulta tavalliseksi. Yhdeksi monien muiden asioiden kirjosta.

Lastenkirjallisuus on osa kulttuuria, lapset reflektoivat paljon maailmaa niiden kirjojen kautta, joita heille luetaan ja joita heille on tarjolla. Kirjallisuuden toivoisi myös olevan sekä rehellinen kuvaus maailmasta, mutta samalla myös kohti hieman parempaa yhteiskunta unelmoiva ja puskeva maailma. 

Koen tärkeänä, että niin lasten- kuin myös aikuisten kirjallisuudessa, elokuva- ja tv-sarjamaailmassa erilaisuus ei olisi sankarillista. Että pääsisimme jo vihdoin eroon tästä vahvasta alleviivausta tavasta tuoda esiin suvaitsevaisuus.

Maailma muuttuu jatkuvasti kohti parempaa, kirjat joita nykyään löytyy kertovat jo siitä. Mutta valmis se ei ole.


Jani Toivonen, Saara Obele,  Poika ja hame, 2021, Otava
Jade Haapasalo, Martin Bonke, Valo ja yön pimeä, 2021,

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com