Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ensimmäinen päivä

11.03.2018

Keskiviikko
kello 2.00
Esikoinen kiehnää sängyssä vieressämme, molemmat lapset ovat yöllä tulleet viereemme, sen verran uudelta ja vieraalta koti juuri nyt vielä heistä tuntuu.
Pimeys on mustaa. Täällä on niin vähän katuvaloja, että valosaaste on öisin minimaalista, pilvettöminä öinä tähtikartasto näkyy laakealla taivaalla ilman pinnistelyitä.

Kello 2.30
Nousen lopulta Esikoisen kanssa, koska tiedän ettei hän enää saa nukuttua.
Katan lapselle aamupalaa keskellä yötä.
Hassua miten tutulta kaikki vaikuttaa, tutulta vaikka olemme olleet poissa vuoden.
Ulos ei ikkunoista näe, piha on pimeä ja yö on syvän musta. Hetkeksi pimeyden rikkoo valokeila kun liikeentunnistimella varusteltu valo syttyy pesukarhun kävellessä olohuoneen ikkunamme ohitse. Se jää hetkeksi tuijottmaan sisälle taloon, kuin katsoakseen kuka siellä tähän aikana valvoo.
Katson tuon eläimen lempeän hullunkurista naamaa ikkunalasin läpi ja hymyilen, Esikoinen ei huomaa tapahtumaa vaan tuijottaa jetlagin ja väsymyksen täyttämässä kuplassaan eteensä näkemättä mitään.

Kello 4.00
Puoliso tulee lastenhuoneeseen jossa makoilen patjalla katselleen Esikoisen kohkaamista vanhojen lelujensa parissa.
Hänellä on hiukset pystyssä ja silmät unesta vielä painavat. Kuopus pyristelee alas Puolison sylistä ja lähtee innoissaan tutkimaan huoneen sisältöä Esikoisen seuraksi. Katsomme toisiamme Puolison kanssa, emme tarvitse sanoja. Tämän vaiheen me tiedämme, jetlagin ensimmäiset päivät jolloin on turha pyristellä vastaan keskellä yötä herääviä lapsia. Silloin kannattaa vain nousta ja aloittaa päivä. Puolisolla on tämä yksi päivä vapaata ennenkuin työt alkavat taas. Piti olla kaksi päivää, mutta toinen päivistä kului Kööpenhaminassa. Elämä on välillä epäreilua, mutta siihen me kai olemme jo tottuneet.

Kello 6.00
Olohuone on kaaos. Todellinen kaaos. Etsin jotain tiettyä vaatekappaletta matkalaukuista jonka seurauksena avaan kaikki kuusi matkalaukkua. Painorajoitusten takia laukut on pakattu kaikkea muuta kuin systemaattisesti. Kymmenet lastenkirjat piti jakaa jokaiseen laukkuun tasaisesti, samoin vaatteet ja muut asiat. En voi muistaa olivatko lasten hupparit missä laukussa, olivatko edes samassa.

Kello 6.30
Ladon kaikki vuoden säilössä olleet vaatteet pesukoneeseen. Kaapin perältä löydän pyykkikorin jonka pohjalla on vielä vuodentakaista likapyykkiä.
Huokaan. Nämä ovat niitä asioita joista näkee että kuvittelimme olevamme poissa vain muutamia viikkoja. Kuvittelin että on ihan ok jättää viimeisenä päivänä päällä olleet vaatteet tänne jotta voisin pestä ne palatessamme. Nyt tuijotan vuoden likaisena lojuneita pikkuhousuja ja pohdin tulevatko ne enää koskaan puhtaaksi, päätän olla edes yrittämättä ja survon ne roskakoriin.
Kun tulimme ensimmäistä kertaa Amerikkaan muistan miten seisoin ensimmäisinä päivinä silloisen väliaikaisasuntomme pesukoneen edessä enkä ymmärtänyt alkuunkaan miten kone toimi. Lähetin puhelimella otetun kuvan ystävälleni Itärannikolle ja kysyin apua. Hän neuvoi minut askel askeleelta miten kone ladataan (se oli päältä ladattava kone) ja miten pesuaine kaadetaan koneen sisälle vaatteiden päälle.
Tämä kone on sivustaladattava, mutta pesuaine menee täälläkin suoraan vaatteiden päälle vaikka se näennäisesti kaadetaan ylhäällä olevaan rasiaan, sieltä sen kuitenkin voi nähdä valuvan suoraan koneen sisuksiin. Mitään lämpötiloja pesulle ei voi valita, vain onko pesu kylmää vai lämmintä, vai kylmää ja lämmintä, vai lämmintä ja lämmintä. Pesun pituuden voi valita vaihtoehdoista lyhyt, normaali ja pitkä. Koneen mekanisimit naurattavat minua yhä, vaikka olen sille satoja kertaa päätäni ravistellut.

Kello 8.30
Auto ei lähde käyntiin. Ei tietenkään. Se ei sano pihaustakaan.
Huokaan. Akku varmasti tyhjä, toivottavasti ei mitään sen suurempaa.
Kävelen autotallista takaisin keittiöön ja otan käteeni teekupin. Kävelen se kädessä halki takapihan nurmikon kohti viikunapuuta.
Nurmikolla viipyy yön kosketus, jalkani kastuvat ja ruohon korret kuttitelevat varpaitani. Viikunapuussa ei ole vielä lehtiä, sen paljas runko näyttää elefantin iholta. Vieressä lime-tangeriinipuu tuoksuu sitrukselle. Istahdan ränsistyneelle puureunukselle joka pitää mullan poissa nurmikolta. Nyt siinä kasvaa vihreää rikkaruohoa, ei mene kauaa kun se on pelkästään pöllyävää tomua kuuman auringon paahteessa. Aurinko pilkistää pilvimassan lävitse ja luo yksittäisiä säteitä kukkivaan luumupuuhun.

Kello 9.15
Ystävä tulee tuomaan lakanoita, jotka olivat heillä pesussa.
Hän neuvoo miten saada autonkorjausmies paikalle. Neuvoo myös miten nopeiten hoitaa auton rekistöröintiin kuuluvat asiat. (Paikallisille tiedoksi, jos olette AAA jäsen voit ladata puhelimeesi apin jonka kautta korjausmiehet tulevat paikalle. AAA:n toimistoissa on myös DMV:n pisteet joilla jäsenet saavat hoitaa rekistöröintiasiat, todella nopeaa ja helppoa) Olemme vielä matkasta pölähtäneitä, kehomme ei vielä ymmärrä aikavyöhykkeiden vaihtoa. Emme saa aikaiseksi kovin suurta keskustelua, mutta ei sitä varmaan kukaan mieltä tässä vaiheessa vaadikkaan.



kello 10.00
Puran matkalaukkuja, siivoan lasten vaatekaapeista pieneksi jääneitä vaatteita ja kenkiä säkkeihin.
Kun on vuoden pärjännyt mahdollisimman vähällä vaatteella, tuntuu hassulta että sekä lapsilla että meillä aikuisilla on yhtäkkiä näin paljon vaatteita. Pohdin tarvitaanko niitä kaikkia. Entä jos vain jatkaisi samaa askeettista linjaa ja eläisi vain muutamalla vaatekerralla.
Puoliso tyhjentää ruokakaappeja. Heitämme kaikki kuivaruuat pois, täällä on ollut yli 40 asteen helteitä ja ruuat ovat olleet läpinäkyvissä muovilaatikoissa keittiön kaapin päällä, vaikka ruuat olisvat näennäisesti vielä kunnossa, emme ota riskejä, heitämme kaiken pois. Tämäkin on niitä asioita joista näkee että luulimme tulevamme jo ihan pian takaisin. Jääkaapista löytyy sillipurkkeja joita ostin Ikeasta vain viikko ennen lähtöä. Kaapin perältä löytyvät myös edellsien joulun glögejä. Eivät kelvanneet pohjoismaiset eväät AirBnB asukkaille jotka talossamme olivat vierailleet pitkin vuotta.

kello 10.15
Autonkorjaaja saapuu paikalle. Akku on kuollut. Vaihdatetaan se. Mies myy meille uudet tuulilasinpyyhkimet.
Pyydän häntä tarkistamaan öljyn tilanteen. Nippa nappa ajettavissa, mutta ehdottomasti vaihdettava. Mies pistää minut lupaamaan että en aja mihinkään muualle kuin öljynvaihtoon ensitöikseni. Lupaan. Heti kun saamme auton vakuutukset ja rekistöroinnin kuntoon voin hoitaa asiat, ennen sitä en uskalla ratin taakse istua, en meidän tuurillamme.

kello 11.00
Lähdemme käymään kaupassa. Esikoinen ajaa sinisellä pyörällään edeltä. Hän on niin vilpittömän onnellinen vanhasta hieman ruosteisesta pyörästään että sydämeni sykähtää pienelle sykkyrälle. Kävelemme pitkin tuttua tietä. “Kuin ei olisi poissa ollutkaan” toteaa Puoliso. Esikoinen selittää, että tässä kadunkulmassa oli se iso lätäkkö. Puoliso katsoo minua kysyvästi. “Silloin vuosi sitten, rankkasateiden jälkeen oli…” totean hymyillen. Esikoinenkin on hypännyt tähän aikaan kuin emme olisi vuotta olleetkaan poissa.

Palasimme tähän aikaan ja paikkaan niin täsmälleen vuoden kuluttua lähdöstämme että sen välitilavuoden voisi tavallaan pyyhikä pois mielestämme. Ja silti sitä ei voi. Liian paljon tapahtui sinä aikana. Liian paljon muuttui. Hyvässä ja pahassa. Me kasvoimme, kaikki. Olisimme voineet kasvaa vähän vähemmänkin, jos minulta kysytään. Mutta minulta ei kysytty. Mutta ehkä me keräämme sen hedelmiä vielä joskus tulevaisuudessa, ehkä se kasvu on jotain joka avaa meille vielä ovia. En tiedä.
Kaupassa kaikki on tutuilla paikoilla, tiskien takana tutut myyjät. Jopa hajut ovat samat. Ostamme lapsille jäätelöt, ulkona on lämmin, aurinko silittää ihoa kuin lempeä rakastaja.

Kello 13.00
Lounas on syöty, lapset katsovat ipadilta ohjelmaa samalla kun me puramme matkalaukkuja ja yritämme saada kaaosta haltuun.
Päivä tuntuu loputtoman pitkältä.

Kello 14.15
Seison ulkona, teemuki kourassani. Paljaat jalat koskettavat lämmintä asfalttia. Oranssit unikot kukkivat aidan vierustalla, orava säksättää viikunapuussa. Jostain kuuluu surinaa, käännyn ääntä kohti ja näen edessäni Kolibrin. Se surisee edessäni ja kallistaa päätään katsellen minua hetken. Hetki tuntuu ikuisuudelta. Sitten se lehahtaa taas pois. Sydämeni hypähtää ja minut valtaa lämmin ja hyvä olo. He asuvat täällä edelleen, nuo vihreät pienet linnut joiden olemassaolo tuntuu uhmaavan kaikkia luonnonlakeja. Miten niin pieni ja niin herkkä voi selvitä tätstä maailmasta, en tiedä.

Kello 15.30
Herään sängystämme johon olemme kaikki käyneet lyhyelle päivälevolle. Pää on sumuisan raskas.
Lapset nukkuvat, Esikoisen käsi Kuopuksen käsivarrella, kuin turvaa hakien tai antaen. Puoliso istuu jo hereillä olohuoneessa. Väsynyt katse, käheä ääni, kuin Ultrabran laulussa. Olohuone on edelleen kaaoksessa ja kaksi matkalaukkua purkamatta. Jatkan sitä samalla kun keitän lapsille iltaruokaa.

Kello 18.30
Puoliso menee lasten kanssa lastenhuoneeseen leikkimään. Tai niin hän sanoo. MInä jään siivoamaan keittiötä ja olohuonetta. Lopulta menen katsomaan mitä he niin hiljaa tekevät. Pysähdyn ovelle ja katselen kolmea rakasta ihmistä jotka ovat kaikki nukahtaneet sylikkäin sängylle. Käyn nostamassa Esikoisen ja Kuopuksen pois Puolison sylistä ja peittelen heidät sänkyyn. Puoliso kellahtaa kyljelleen sikiöasentoon ja jatkaa untaan.
Suljen oven hiljaa ja istahdan hetkeksi sohvalle.
Ulkona on taas pimeää.
Väsymys, tunteet,koko niiden kirjo pyyhkivät lävitseni siinä talon hiljaisuudessa.
Annan niiden virrata, niihin ei kannata tarttua, ei nyt. Ei ennenkuin jetlag on ohitse ja elämä tasaantuntu. Sen olen oppinut.
Elämä vie eteenpäin.

Aina eteenpäin.

Kuvituskuvat ovat täsä hätäisiä kännykkäräpsyjä. Kamera ei ollut vielä ensimmäisenä päivänä esillä, joten ensihetket ovat tallentunteet näihin räpsyhin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »