Elämän perspektiivejä

Lintu laulaa viikunapuun oksilla. Oksilla jotka vielä viikko sitten ojentautuivat kohti sadepilviä harmaina ja paljaina. Nyt niitä koristaa jo kämmenen kokoiset lehdet, pienet viikunat kurkistelevat lehtien vierestä kohti sinistä taivasta.
Hän on vihdoin täällä, aurinko, lämpö, Piilaakson kevät.
Etelässä villikukat ovat purskahtaneet ryöppyinä kukkimaan, täällä pohjoisessakin kukkulat alkavat saada oransseja ja keltaisia värilaikkuja vihreän sametin keskelle.
Juuri nyt tämä laakso on kauneimmillaan.
Valutan vettä teekeittimeen ja sekoitan samalla paistinpannulla eilisiä iltaruuan jämiä: kasvissosekastiketta spagetilla. Lounastermoastiat ovat taas löytäneet tiensä aamuihini viikon tauon jälkeen.
Tekeminen tuntuu tahmealta, kehoa särkee ja ajatukset eivät oikein kulje.

Pakkaan rutiinilla lasten reppuja ja katan samalla aamupalaa.
Pidän varhaisista aamuista, mutta pidän myös hitaista, aikatauluttommista aamuista. Arkiaamut eivät ole niitä.
Vaikka herään niin aikaisin, että saan rauhassa karistaa oman aamuärtyisyyteni harteiltani ja saan rauhassa valmistella kaiken lasten koulupäiviä varten, muistuttaa kello silti ajan kulumisesta. Siitä että ihan kohta pitää olla jossain. Pitää tehdä asioita.
Ikuinen kapinoitsija, mellakkalapsi, hyppii sisälläni tasajalkaa kun joudunt ekemään asioita vain siksi että joku muu on näin päättänyt.

Esikoinen herää, tulee hakemaan aamuhalauksen. Sanoo, ettei jaksaisi vielä kouluun, että haluaisi vain lukea kirjoja sohvalla.
Katson kelloa, kerron että hän ehtii sitäkin jos pukee samantien vaatteet. Sitten voi lukea ja olla rauhassa vielä hetken ennen aamupalaa.
Lapsi katoaa keittiöstä olohuoneen puolelle.

Kuopus herää hyväntuulisena. Oli taas kömpinyt yöllä viereemme, pitäisi ehkä tehdä asian eteen jotain, viedä takaisin omaan sänkyyn.
Kun jaksaisi. Öisin kaikki on niin paljon suurempaa. Valvotut minuutit tuntuvat tunneilta. Helppous voittaa, vaikka se tarkoittaakin huonommin nukuttua yötä, niskajumeja ja päänsärkyä aamuisin.
Välillä mietin, että tuleehan se tarpeeksi nopeasti sitten taas sekin aika, kun vierestä ei enää koskaan löydykään pientä pellavapäistä lasta.

Sitten taas mietin, ettei elämää voi aina myöskään elää pelkän kiitollisuuden ja tulevaisuuden odottelun turvin, joskus pitää saada olla itsekäs ja vaatia hyvää oloa juuri nyt.
Esikoinen lähtee kouluun, ulkoilma tuntuu samalta kuin saunassa lämmennyt pesuvesi, pehmeältä ja raikkaalta samaan aikaan.
Siirtelen maitoja ja mansikanjämiä jääkaappiin, koitan tehdä mielessäni listaa asioista joita pitää tänään muistaa tehdä.
Vien Kuopuksen kerhoon ja suunnistan samantien Targettiin, täkäläiseen Anttilaan. Mietin kuinka kauan voin enää käyttää Anttilaa vertailukohteena, Suomessakin kasvaa jo uusi sukupolvi joka ei enää tiedä mikä Anttila oli.

Etsin kaupassa säärisuojia lapsille. Jalkapallokausi alkaa tänään.
Tuijotan eri kokoisia suojia ja huokailen sisäisesti, näistä minun nyt pitäisi sitten osata valita oikea.
Jos tilanne ei oikeasti olisi oleellinen lapsen mukavuuden kannalta, naurattaisi pienen elämäni ongelmat.
Tuskailen jonoa kassoilla, minun pitäisi ehtiä käymään vielä toisessakin kaupassa ja kotona odottaa työpöydällinen tekemättömiä töitä.
Stressi nostaa juovat otsalleni ja huomaan hartioideni kiristyvän entisestään.
Vihaan aikatauluja ja kiirettä, sitä että joudun tekemään luovaa työtä pakkoraoissa, etten saa vain soljua siihen silloin kun haluan.

Kun astun kaupasta ulos näen rakennuksen sivustalla kodittomien keskukselta tutun hahmon.
Huiskutan kättäni ja tervehdin miestä, joka istuu ison reppunsa kanssa varjossa.
Jokin hänen kädenheilautuksessaan saa minut kääntymään takaisin, menemään hänen luokseen.
Kyykistyn hänen vierelleen ja kysyn onko hänellä kaikki hyvin.

Hän on yksi heistä, jotka ovat usein miten vaiti keskuksella. Hakee ruokansa, tuo pyykkinsä, istuu nurkassa lukemassa, mutta harvoin ottaa kontaktia kehenkään.
Mies katsahtaa minuun päin ja suru pyyhkäisee hänen kasvojensa ylitse.
Vaivoin hän silti yrittää nyökätä olevansa kunnossa.
Kysyn lähtisikö hän seurakseni kahville. Tarjoaisin.
Ojennan käteni ja autan hänet pystyyn.
Hänen kätensä on ryppyinen, likainen mutta vahva.
Jossain tuon kaiken auringon paahtaman ihon alla sykkii edelleen sydän joka haluaa elää, ajattelen.

Istumme kahvilan ulkopuolelle. Ollaan pitkään vain hiljaa.
Linnut pitävät konserttiaan puissa, ihmiset puvuissaan ja korkokengissää, tärkeät salkut kainaloissa, kävelevät ohitsemme.
Puhelimien näytöt välähtävät auringon säteiden osuessa niihin, liikennevaloihin pysähtyy pickup auto, sitä ajaa meksikolainen mies, toinen istuu kyydissä. Lavalla olevista tarvikkeista päätellen he työskentelevät puutarhureina. Luultavasti 5 dollarin tuntipalkalla, ilman koulutusta, ilman papereita.
Toisessa autossa on tummennetut lasit, auto jytisee musiikin tahtiin, soundit vuotavat ulos puoliksi avoimesta ikkunasta.
Muiden autojen seassa, sulassa sovussa lipuvat sähköllä kulkevat teslat, kovaa ääntä päästävä corvette ja hämmästyttävän ruman värinen porche.

“Tänään on tyttäreni syntymäpäivä. Hän täyttää 14 vuotta.” Seuralaiseni sanoo yllättäen.
En sano mitään, lasken vain käteni hänen kätensä päälle, se vapisee hiukan.
Ja sieltä se tulee, pyytämättä, hiljaisella äänellä, miehen tarina, onnellisesta perheestä tähän hetkeen.
Oli vaimo, oli työ, oli talo ja lapsi.
Sitten tuli syöpä. Ensin se vei vaimon, sitten laskut ajoivat heidät pois kotoa, lopulta mielenterveys petti ja työpaikka lipui käsien ulottumattomiin.
Lapsi otettiin huostaan. Mies joutui kadulle.
Ensimmäiset vuodet menivät aistit päihteillä turruttaen, mutta nyt jo 3 vuoden ajan hän on ollut kuivilla.
Kuivilla päihteistä, mutta silti edelleen kadulla, vailla selkeää mahdollisuutta koskaan päästä pois.

Kysyn näkeekö hän tytärtä usein?
Mies ravistaa päätään, väistää katsettani.
Olen hiljaa.

Lopulta kysyn haluaisiko hän soittaa puhelimestani tyttärelleen? Onnistuisiko se?
“Hän taitaa olla koulussa.” Mies sanoo hiljaa. Nyökkään, ei minulla ole sanoja joilla lohduttaa.
Katselemme molemmat kukkivia kirsikkapuita, katselemme miten tuuli lehyttää sen oksia saaden kukkien terälehdet putoilemaan maahan kuin lumisateen.
“Mutta jos minä lähetän viestin? Onnistuisiko se?” Kysyy mies.
Nyökkään. Ehdotan, että voitaisiin vaikka ottaa tuosta kirsikkapuusta kuva, tai miehestä sen alla.

Hetken emmittyään mies suostuu. Mutisee jotain siitä, että silloin joskus hän oli oikeasti ihan kivan näköinen.
Katson häntä silmiin ja kerron hänen edelleen olevan kivan näköinen, ei elämä ole sitä pois vienyt.
Mies muistaa ulkomuistista sijaisäidin puhelinnumeron, kirjoittaa viestin, lähettää kuvan.
Näen kyyneleen hänen silmäkulmassaan.

Kysyn mikä saa hänet jaksamaan. Elämään, hengittämään. Päivästä toiseen.
Hiljaisuus kysymykseni jälkeen leijuu pitkään ilmassa. Valuu pitkin miehen reppua, istuu pitkään polvellani, verkkaisesti kävelee pitkin välissämme olevaa pöytää.
Lopulta se lehahtaa pois miehen nostaessa katseensa ja sanoessa että kun katselee miten luonto hänen ympärillään puhkeaa joka kerta uudelleen kukkaan vaikka takana on vetinen talvi ja kuiva, kaiken tomuksi muuttava kesä, on saanut hänet ymmärtämään, että elämä jatkuu.
Että kaikki voi romahtaa, mutta aina on toivoa uudesta keväästä, uusista kukinnoista.
Sen tähden hän jaksaa.
Jaksaa yrittää, vaikka on ollut kaduilla päihteettä jo kolme vuotta.

Vaikka ei selkeästi tiedäkään miten pääsisi kodittomuuden ja työttömyyden kierteestä pois, vaikkei tiedäkään miten koskaan kykenee maksamaan vanhuutensa.
Mutta toivoa on, sen hän on huomannut.
“Se sama toivo toi tänään sinutkin siihen istumaan. Että sain lähettää sen viestin. Kertoa että kyllä minä muistan.”
Nyökkään.
Ei minulla ole sanoja. Ei minulla ole muuta kuin valtava kunnioitus.
Juon kahvini loppuun.

Pitäisi olla jo koneen ääressä tekämässä töitä, mutta pyyhkäisen sen ajatuksen pois päästäni.
Mikään minun elämässäni ei kaadu lähettämättömiin sähköposteihin tai kirjoittamattomiin riveihin.
Kerron minun äitini sanovan aina elämän ollessa karua että niin sitä kuvittelee ettei selviä niistä kamalimmista tilanteista, kunnes havahtuu huomaamaan että selvisi sittenkin.
Mies hymyilee ja hänen hymynsä valaisee sen hetken kirkkaammin kuin aurinko.
“Äitisi on viisas nainen” Hän sanoo.

”Niin on” vastaan.
Eikä minulla ole kiire mihinkään.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com