Elämää aistiyliherkän lapsen kanssa.
Tämä pohjoisen maan talvinen pimeys, joka nurkkaan soluttautuva hämärä, joka väistyy vain niin päivinä kun aurinko jaksaa puhaltaa kaikki pilvet pois taivaalta ja silloinkin vain parin hassun tunnin ajan, se väsyttää. Väsymys on erilaista kuin se kesäinen väsymys, joka tuntui olevan enemmän peruja valvomisesta ja uniajan ohitse lukemisesta.
Tämä väsymys on raskaampaa, ehkä jopa pehmeämpää.
Lapsia väsyttää aamuisin, niin väsyttää meitä aikuisiakin. Ainoat, jotka ovat perheessämme hereillä aina yhtä pirteänä kello 6.15 ovat kissat. Herään aikaisin oikeastaan varastaakseeni aamuisin pienen hetken ihan vain itselleni. Hetken, jolloin minun ei tarvitse olla olemassa kenellekkään. Sen hetken usein teen tota orjallisesti noudattamaani pilatesta, sitä samaa jota olen viimeiset kolme vuotta tehnyt lähes joka aamu. Sen jälkeen keitän teetä.
Kun valo paistoi läpi ikkunoista jo aamukuuden aikaan, en koskaan ehtinyt juoda teetäni yksinäisyydessä loppuun. Lapset heräsivät aina ennen seitsemää. Nyt rappusista kuuluu askeleita usein vasta puoli kahdeksan aikaan.
Nämä aamun hiljaiset hetket ovat kullan arvoisia. Toki tavallaan minäkin viettäisin nämä mieluummin sängyssä, lämpimässä katselemassa unia. Varsinkin juuri nyt kun työt painavat päälle kovin väsyttävään tahtiin. Mutta nämä hetket kun saan olla hiljaa vain kissat seuranani, ovat omalla tavallaan kauniita ja hyviä myös. Nämä auttavat jaksamaan sitä, mikä lähes väistämättä seuraa kun Kuopus joutuu joka aamu pukemaan ylleen vaatteet.
Kuopus on jo aina ollut herkkäihoinen. Jo vauvana vaatteiden piti olla mahdollisimman löysiä ja saumattomia, muutoin vauva itki. Välillä olikin vaikeaa tietää mitä lapsi itki, refluksia, väsymystä vai sitä, että vaatteet tuntuivat pahoilta.
Nykyään lapsi osaa puhua ja kertoa mistä paha olo ja tuska johtuu. Se onko se helpottanut elämäämme, se on kiistanalaista. Totuus nimittäin on, että lähes kaikki vaatteet tuntuvat lapsesta pahalta.
Kaliforniassa ongelma oli helpompi ohittaa. Kuopus käytti sielläkin hyvin löysiä vaatteita ja 80% vuodesta riitti jos oli yksi vaatekerros. Vain aniharvoin kun lähdimme lumille piti pukea useampi kerros ja haalari, silloin eksotiikka voitti epämukavuuden. Sukkia piti käyttää vain noin kaksi kuukautta vuodesta ja muutoin sai olla paljain jaloin ja yhdellä paidalla, ilman takkia.
Sitten me muutimme tähän pohjolan maahan, jossa 8 kuukautta vuodesta täytyy pitää jotain muutakin kuin vain t-paitaa ja housuja. Täytyy pukeutua sukkiin ja vetää päälleen monta kerrosta vaatetta.
Kuopus syö usein ensin aamupalan. Kiireettä ja unelmoiden. Harvoin hänet saa ylipuhuttua pukemaan ensin, ajatuskin vaatteiden päälle laittamisesta heti herättyä saa hänet silminnähden ahdistuneeksi. Kun hän sitten on hartaasti muputtanut aamupalansa sen 30minuuttia ja pohtinut samalla maailman tilaa alkaa se joka aamuinen taisto.
Kyllä, me katsomme edellisenä iltana aina vaatteet valmiiksi ja keskustelemme siitä ettei aamulla sitten enää väännetä asiasta. Vaan kun ei se vain mene niin. Illalla ihan hyvältä vaikuttanut ja tuntunut paita tai sukat voikin olla aamulla aivan täysin eri tuntuinen. Toisin sanoen kamalan tuntuinen.
Lapsi pukee, sitten hänen ilmeensä lasittuu ja hän alkaa kiskoa juuri pukemaansa vaatekappaletta taas pois päältään pakokauhuisena. “Ei tunnu hyvältä”, Kuopus puhisee ja pidättelee tunnepurkaustaan. Aikaisemmin hän huusi. Huusi joka kerta kun vaate ei ollut sopiva. Olemme tulleet pitkän matkan siitä, nykyään hän vain tärisee ja puhisee.
On lähes täysin mysteeri mikä tekee vaatteesta pahan tuntuisen. Lapsella on lähes vain löysiä ja pehmeitä housuja ja paitoja. Sukkien tulee olla pehmeitä, ei kiristäviä mutta ei missään nimessä myöskään valuvia.
Viime viikolla hän sovitti eräänä aamuna 15 boxerit, yhdetkään eivät olleet hyvät. Ei vaikka vielä edellisenä päivänä ne olivat olleet ihan sopivat. Lopulta päädyttiin Esikoisen boxereihin. Yksikään näistä 15 boxerista ei ole sittemmin kelvannut. Syy tähän on hieman tuntematon, vaikka lapsi sanoittaakin syyksi “kiristää eikä tunnu hyvältä.” Jotain mystistä tapahtui siis yhdessä yössä.
Tällä viikolla tiistai aamuna yht äkkiä sukat eivät enää kelvanneet lainkaan. Eivät edes ne pehmoiset huolella valitut ja ostetut starwars sukat, jotka olivat kelvanneet koko syksyn.
Hyperventilointi ja ahdistus ja lähes totaalinen itkuraivokohtaus sai minut lopulta tuomaan koko sukkalaatikon, jossa on noin 30 paria sukkia lapsen nenän eteen keittiöön. Valitse siitä tokaisin. Sillä välin kun vein Esikoisen kouluun (Puoliso oli työkokokouksessa makuuhuoneessa) sovitti Kuopus lähes kaikkia sukkaparejaan eteisen lattialla istuen. Lopulta hän löysi yhden parin. Eikä sekään ole pari vaan kaksi eri parista sukkaa. Ne hän kelpuutti.
Tämän saman taiston me olemme käyneet takeista, pipoista, hanskoista, kengistä.
Aivan kaikesta. Ja se on uuvuttavaa. Se uuvuttaa meitä kaikkia. Ei vain meitä vanhempia. Tilanne on lapsellekin turhauttava, se tunne kun vaate vain ei tunnu hyvältä on turhauttava ja kamala, minä uskon sen.
Oma taistonsa on päiväkotien säännöt, joiden mukaan lasten täytyy ulkona olla pukeutuneen tietyllä tapaa. Aistiyliherkkä lapsi joka vihaa vaatetta. Voitte kuvitella miten hän vihaakaan märkää sadepäivää kun ulkovaatteiden päälle pitää pukea vielä kuravaatteet.
En tiedä helpottaako tämä iän myötä vai oppiiko lapsi vain iän myötä hillitsemään itsensä.
Mutta aamut ovat meille tämän takia vaikeita. Tämän takia herään kaksi tuntia aikaisemmin, ihan vain kerätäkseni voimia, ettei pinnani palaisi. Tarvitsen heränneen ja tyynen mielen, jotta jaksan rauhoitella lasta ja etsiä ratkaisuja vaatteiden aiheuttamaan epämukavuuteen.
Vaikka itse rakastankin talvea, pieni ääni minussa toivoo jo kesän kohta saapuvan.
Lapsen tähden.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
