Ei nimi äitiä tee

“Annu lueg, Annu, lueg jetzt!”
“Annuuuuuu!!!”
“Hilfe Annu”

Annu sitä, Annu tätä, kunhan, Annu, et vain tekemättä jätä. 

Monissa perheissä tuossa nimen kohdalla lienee olevan äiti. Tai mami, tai mamma.
Meillä lapset huutaa Annua.
Lyhyen aikaa Esikoinen kutsui minua Mamiksi. Äidiksi ei koskaan.
Puolisoa lapset eivät ole koskaan sanoneet muuksi kuin Puolisoksi. Minä kutsun häntä kyllä lapsille Pappeksi.

Keskustelin erään äitiystäväni kanssa rooleistamme äiteinä.
Korvaamattomuudesta ja siitä olemmeko  me edes korvaamattomia, me äidit.Keskustelimme Äitiydestä ja sen herättämistä tunteista.
Keskustelu jäi pyörimään päähäni päiviksi.

Oma äitityeni ja tapani suhtautua siihen sai ehkä ensimmäistä kertaa konkreettisia sanoja tuon keskustelun myötä.
Se oli pysäyttävä hetki.

Oletteko te koskaan pysähtyneet kokonaisvaltaisesti miettimään millaisia äitejä tai vanhempia te nimenomaan HALUATTE olla?
Ei sitä mitä te vain satutte olemaan, vaan mitä te haluaisitte ideaalisti olla. Ja teettekö tietoisia valintoja arjessanne näiden Millaisia vanhempia te haluatte olla lapsillenne kun he ovat teini-ikäisiä, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä?

Juuri nyt kun omat lapseni ovat vielä niin pieniä, että tarvitsevat apua vielä elämän perusasioissa kuten pukemisessa, nukkumaanmenossa, hampaiden pesussa, ruokailussa ja no oikeastaan lähes kaikessa, on selvää että me olemme siinä heidän elämässään tärkeitä ja välttämättömiä. 

Mutta tarvitseeko nytkään kaikkiin näihin tarpeisiin vastata juuri äidin? Vai kuvittelemmeko vain niin?

Oma äiti on monelle lapselle se tärkein ja läheisin ja merkityksellisin ihminen, ainakin siihen asti kun hän alkaa laajentaa elinpiiriään ja siihen pääsevät mukaan myös muut aikuiset. Isän rooli lapsen elämässä riippuu paljon siitä missä vaiheessa isä alkaa ottaa (tai äiti antaa) suurempaa vastuuta hänelle.
Isä ei voi imettää lasta,(tosin voi pulloruokita) usein isä on myös se joka vauva-aikana käy töissä (valitettavan usein isä ei ole kotona kuin ne 3 viikkoa syntymän jälkeen ja toiset 3-5viikkoa vähän myöhemmin) mikä omalta osiltaan ehkä aiheuttaa sen, että varsinkin lapsen ensimmäisenä elinvuotena äiti on se jolta se saa ruuan ja sylin suurimmalta osin. Tähän on osittain olosuhteiden pakosta, osittain omasta halusta riippuen hyvin vaikea puuttua.
Enkä näe syytä miksi siihen pitäisi suuremmin puuttuakkaan.

Enemmän mietin mikä on lapsen ja äidin suhde kun lapsi kasvaa. Kun äiti ei ole enää se jota lapsi tarvitsee pysyäkseen hengissä.
Kuinka vaikea meidän äitien on päästää lapsistamme irti.
Kuinka paljon me tarvitsemme lapsiamme rakentaakseemme omaa äitikuvaa.
Ja miksi näin on?

Tunnetasolla, ajatustasolla, meitin kuitenkin mitkä ovat ne teot mitkä vahvistavat lastemme suhdetta meihin.
Miksi on merkityksellistä, että lapsi kutsuu sinua äidiksi/ isäksi?
Tai miksi sillä ei toisille ole niin suurta väliä?
Mitä me oikeastaan haluamme lapsiltamme, miten me haluamme että he näkevät meidät?

Katsoimme kesän aikana erästä Netflix sarjaa(Luke Cage 2 season), jossa vahva naishahmo puhutteli jo aikuista tytärtään.
Tytär kutsui äitiään nimellä. Äiti ojensi lastaan ja käski hänen kutsua häntä äidiksi, “show me some respect” oli perustelu.
Lyhyesti, ytimekkäästi.
Arvostus, kunnia. Sitäkö me haemme lapsiltamme? Jopa sen kautta miten me haluamme heidän meitä kutsuvan?

Kohtaus liikautti jotain minussa. Jotain jota en silloin vielä oikein osannut käsittää. Se epämääräinen tunne, se “jotain” sai enemmän sanallista muotoa kun keskustelussa ystäväni kanssa. Ja sitä jotain yritän nyt avata myös teille.

En tiedä miten te muut vanhemmat koette vanemmuuden, siksi en yritäkään puhua mistään muusta kuin itsestäni ja omista henkilökohtaisista ajatuksistani ja kokemuksistani.
Siitä miten minä koen oman äitiyteni, miksi minä teen näitä tiettyjä ratkaisuja, miksi minulle nämä asiat toimivat tai ovat toimimattomia.

Minä haluaisin olla se äiti, jolle lapseni vielä aikuisenakin nimenomaan haluaa soittaa tai viestiä.
Minä haluaisin olla se vanhempi josta lapsi tietää, että minä otan aina kopin hänestä.
Mutta minä haluan olla myös se vanhempi jonka ei ihan aina tarvitse olla se joka pitää kädestä.

Minä haluaisin, että minun lapsistani kasvaa ihmisiä jotka kykenevät itsenäisiin päätöksiin. Haluaisin, että heillä kytee sydämessä varmuus siitä että perhe pitää heistä aina huolta jos he kaatuvat, mutta että he pärjäävät myös itsenäisesti jos on tarve. 

Haluaisin, että he tietävät ja tuntevat että minä olen heidän äitinsä ja siten minulla ja heillä on aina omanlainen suhteemme. Aivan kuin heillä on omanlainen suhde isäänsä, isovanhempiinsa, tai muihin tärkeisiin aikuisiin ja lapsiin elämässään. 

Minä en halua nostaa itseäni jalustalle korvaamattomana kappaleena heidän elämässään.
Toki, minä olen korvaamaton, ei ole ketään toista minua.
Jos minä kuolisin, nämä lapset jäisivät ilman äitiä.
Ilman synnyttäjää.
Ilman Annua.

Mutta, haluaisin ajatella että he eivät jäisi ilman rakkautta, huolenpitoa ja ihmisiä jotka pitäisivät heistä huolta aivan kuin minäkin pidän.
Tiedän, että ajatteluni voi kuulostaa joidenkin korvaan kylmältä ja ehkä jopa surulliselta.

Itse en koe sitä niin.

Rakastan lapsiani ylitse kaiken.
Olen valmis antamaan kaikkeni ja vähän ylitsekin heidän hyvinvointinsa eteen.
Mutta minä en usko, että uhriuttamalla itseni, antamalla lapsilleni oikeuden olla minusta täysin ja kokonaan riippuvainen, tekisin heille mitään palvelusta.

Minä halaan lapsiani, minä suukotan lapsiani, minä rakastan, rakastan niin lujaa kuin sydämestä irti lähtee. Mutta samaan aikaan haluan että he myös oppivat olemaan ilman minua.
Haluan että Puoliso on lapsille yhtä tärkeä kuin minä. Yhtä suuri huoltaja ja vastuunkantaja. Elämäntilanteemme mukaan tämä ei fyysisesti täysin onnistu, mutta henkisesti tähän ei ole mitään esteitä.  Haluan että ukit ja mummit, opettajat, ystävä-äidit tulevat myös merkittäviksi aikuisiksi lastemme elämässä, aikuisiksi jotka myös ottavat koppeja.
Haluan että minä en ole ainoa joka pitää huolta, en ole ainoa joka rakastaa, en ole ainoa joka saa asiat toimiaan.

Tämä kaikki on kovin paljon vaikeampaa täältä käsin, sen tiedostan ja se tekee täällä olemisen hiukan ahdistavammaksi kuin mitä haluaisin sen olevan.
Täällä olen joutunut antamaan itselleni suurempaa roolia kasvattajana kuin mitä todellisuudessa uskon, että on täysin tervettä kasvattajana. Uskon, että jos asuisimme lähempänä perhettäni, eli Euroopassa voisin auttaa lapsiani eri tavoin itsenäisyyteen kuin mitä voin nyt.

Tähän samaan asiaan liittyy myös se miksi minua ei häiritse jos lapseni kutsuvat minua nimeltä. He ovat itse niin valinneet, enkä minä ymmärrä miksi minun se pitäisi korjata. 

Ei minulla ole tarvetta kertoa kenellekään ulkopuoliselle sen tarkemmin että nämä lapset ovat minun omiani. Ei minulla ole mitään tarvetta että he sanoisivat ääneen minun “tittelini”: äiti. 

Minulle riittää, että minä itse tiedän olevani heidän äiti. Minä tiedän heidän tietävän minun olevan heidän äiti. Ja minä tiedän että meidän suhteemme on omanlaisensa.
Minä en kaipaa sellaista arvostusta lapseltani, koko asetelma, että vaatisin lastani kutsumaan minua äidiksi vain sen takia että saisin sanallisen todisteen siitä mitä minä olen heille, ei istu minun tapaani olla äiti.
Minä en myöskään pahastu jos lapseni ei hetkeen kerro minulle rakastavansa minua.
Minä itse sanon sen heille lähes joka ilta, mutta eivät he aina muista sanoa niin takaisin. Haittaako se? Ei, minä tiedän heidän rakastavan minua.

Haluaisin, että lapseni kasvavat nuoriksi jotka uskaltavat huutaa minulle kiukkuaan, mutta jotka eivät kuitenkaan liiaksi koskaan nimittelisi minua.
Haluaisin, että lapseni kasvaisivat ihmisiksi, jotka tietävät että minulle voi aina kertoa kaiken, mutta mitään ei ole pakko.
Haluaisin, että lapseni kasvaisivat tietäen että minä tuen heitä läpi elämän, ja teen sen ilolla, valvon heidän tähtensä, pidän kädestä, itken ja nauran heidän kanssaan, mutta loppujen lopuksi annan heidän itse valita polkunsa ja kulkea niitä itsenäisesti.

Koska jonain päivänä tulee se päivä kun minua ei enää ole.
Se päivä voi tulla koska vain.
Se voi tulla vasta 50 vuoden päästä, tai sitten jo heti huomenna. Sitä ei voi varmuudella koskaan tietää.
Mutta se päivä tulee.
Ja kun se päivä tulee, minä en myöskään halua, että lapseni kokevat heidän elämänsä olevan piloilla koska minä olisin kaikilla tasoilla korvaamaton. En halua että he joutuvat opettelemaan tyhjästä että ilman minuakin pärjää.

Minä olen heille ainutlaatuinen, jokainen meistä on omille lapsilleen, samoin kuin meidän äitimme ja isämme ovat meille.
Ainutlaatuisia, ja siinä täysin korvaamattomia.
Mutta minä en halua olla ainoa, joka saa lapseni nukkumaan, ainoa joka osaa tehdä heille ruokaa, ainoa joka osaa pukea heidät tai viettää aikaa heidän kanssaan.

Minä haluan, että heistä kasvaa lapsia ja nuoria, jotka osaavat toimia myös muiden ihmisten kanssa, osaavat nauttia myös muiden aikuisten seurasta ja osaavat olla itsenäisiä.
En kaipaa kuulla heidän kutsuvan minua äidiksi, tiedänhän minä olevani sitä. En tarvitse heidän ripustautumistaan minuun, tietääkseeni että merkitsen heille äärettömän paljon. 

Minä tarvitsen heidän naurunsa, heidän loistavat silmänsä ja hymynsä tietääkseeni, että he ovat onnellisia. Minulle, minun omassa äitiydessäni kaikki muu liittyy minun oman äitiyteni pönkittämiseen.

On minullakin niitä hetkiä.
Hetkiä kun olisi mukavaa kuulla lapsen suusta “Ihanaa ruokaa” kun olen seissyt tunnin keittiössä tekemässä kasvispihvejä ja perunamuusia. Sen sijaan kuulen useammin “Mitä tämä on? Onko pakko syödä kaikki?” Ja kun hektisen päivän päätteeksi ehdin tehdä pelkästään pastaa ketsupilla ruuaksi saan kuulla kuinka “Mahtavaa ja hyvää ruokaa sinä Annu osaatkaan tehdä“.

On hetkiä kun haluaisin, että minua puhuteltaisiin hieman vähemmä kitisevällä ja vaativalla äänensävyllä, kun sen jälkeen kun olen vaatetuttanut ja syöttänyt jälkikasvuni ja ikävystynyt leikkipuistossa heidän kanssaan haluaisin, että edes jokin näistä asioista mainittaisiin päivällispöydässä parhaana asiana päivässä. Useinmiten vastauksen kuitenkin on “Lautapeli Puolison kanssa, Jumppa, Koulu tai se että sai pestä kädet kahteen kertaan saippualla. “ 

Mutta kokonaisuutena, silloin kun kyseessä on kasvatuslinja;  sanavalinnat, ja vaatimukset mitä vaadin lapsiltani, se voivatko he jäädä viikoksi vanhemmilleni minun lähtiessä toiseen maahan pystyttämään näyttelyä, lasten yöpyminen muiden ihmisten luona,  silloin minä muistutan itseäni siitä mitä minä oikeasti haluan lapsistani.  Tai oikeastaan  vielä tarkemmin: mitä minä haluan omalta äitiydeltäni.

Ei sana ÄITI tee minusta äitiä.
Ei lapsen 24/7 minuun ripustautuminen tee myöskään minusta äitiä.
Eikä se, että lapseni kokisivat minun olevan täysin korvaamaton.

Minusta tekee äidin se tunne, joka minussa asuu kun olen näiden lasten kanssa. Se varmuus siitä että minä haluan heidät osaksi minun elämääni ja se pyytteetön rakkaus jota minä tunnen heitä kohtaan silloinkin kun kaikki heissä raivostuttaa. 

Se kaikki tekee minusta äidin. 

Tai Annun.