Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Ei lähtöä ilman itkua- alle viisi päivää paluumuuttoon

02.12.2019

Tänään se sitten iski tajuntaani, lähdön todellisuus.
Olen hyvästelly ihmisiä, olen tehnyt niitä kuuluisia viimeisiä asioita. Käynyt kukkuloilla, rannalla, kahvilla, viinilasillisilla, illallisilla. Halannut ja katsonut silmiin.
Mutta vielä kertaakaan ei sydämeni ole kipuillut tai kyneeleet valuneet poskiani pitkin.
Olen ajatellut olevani realistinen.
Olen ajatellut, että tämä kaikki kertoo siitä, että nyt oli oikea aika lähteä. Minä olen valmis uuteen.

Mutta olisihan minun pitänyt tietää, ettei yksikään lähtö koskaan voi mennä näin helposti.
Ei sen jälkeen kun on kutsunut jotain paikkaa neljä vuotta kodikseen.


Joten tänä aamuna kun vein Kuopuksen kouluun, pyöräilin tuttua reittiä; puiston läpi ja ruokakaupan takapihan kautta, koulukompleksin käytäviä pitkin, parkkipaikan läpi pyöräparkkiin.
Siinä aamun harmaudessa, sadepilvien roikkuessa matalalla, kanandanhanhien ruokailessa ureheilukentän nurmikolla, hiekan rahistessa pyöriemme alla ja syyslehtien tanssiessa tuulen mukana; siinä se iski. Puristava tunne rintalastan alle.
Kyyneleet silmien takana.

Vien lapsen kouluun, hymyilen tutuille äideille, kaikilla huulillaan se sama kysymys “miten pakkaus edistyy”. Väkinäisesti mutisen jotain siitä että edistyyhän se, ei tässä hätää.
Halaan Kuopusta ja suuntaan koulun toimistoon. Kysyn sihteeriltä tarvitsevatko he minun allekirjoitustani mihinkään, kun lapsi pitää virallisesti poistaa koulun kirjoista.
Sihteeri vakuuttaa että ei, lapsi kun jatkaa koulua toisessa maassa niin he vain merkitsevät hänet muuttaneeksi, ei ole mitään muita velvotteita minulla.
Nyökkään ja sukellan taas ulkona odottavaan harmauteen.


Talutan pyörääni kohti kahvilaa, talutan, koska haluan ostaa itselleni aikaa painaa kyyneleet takaisin silmien taakse. Olen sopinut näkeväni vielä kahta ystävää aamukahvilla.
He ovat myöhässä, tavoistani poiketen en ärsyynny vaan helpotun, saan aikaa kasata tunteitani.
Sydän tykyttää. Istun syvälle kahvilan ruskeaan nojatuoliin ja hengitän. Toistan itselleni että pystyt kyllä tähän.
Pieni lapsi minussa haluaisi nousta seisomaan ja huutaa “I can´t do this, i dont want to do this, i won´t do this! “  Sen sijaan hengitän, sisään ja ulos, sisään ja ulos.


Ystävät saapuvat. Heidän amerikkalainen intohimoinen juttelunsa peittää omat ajatukseni. Ja se on hyvä. Kuuntelen heidän röynsyävää keskustelua, puhetta lapsista ja kouluista. Keron lyhyesti meidän aikeemme, sen vähän mitä tiedämme tässä vaiheessa.

Tunti kuluu nopeasti, niin ne nyt loppua kohden tuntuvat tekevän. Kerta toisensa jälkeen. Aika valuu käsistä. Hetkittäin toivon sen pysähtyvän, toivon sen edes hidastuvan. Tuntuu että koskaan ei ole tarpeeksi aikaa hyvästellä, tehdä niitä viimeisiä asioita, viimeistä kertaa.
Samaan aikaan löydän itseni toivomasta, että olisi jo perjantai, olisimmepa jo Suomessa ja kaikki pakkaaminen, paperityöt, viimiesten kertojen itkut olisi jo takanapäin.

Lapset ovat sopeutuneet miten kuten tilanteeseen. Hyväksyneet sen ainakin jos ei muuta.
Helpotti kun pystyimme kertomaan uudesta kodista jotain, että naapurissa on lapsia ja koira. Koira on se johon Esikoinen tarttui, että saa sitten koiraystävän. Olemme näyttäneet kuvia tulevasta koulusta, sekin tuntuu auttvan, että tietävät että siellä on Eskari ja Päiväkoti, joka odottaa. Ettei tulevaisuus ole pelkkää “katsotaan sitä sitten” sumua. 

 

Kuopus kirjoittaa koulussa kiitollisuuspuuhun että on kiitollinen kodistaan. Sanoo minulle myöhemmin ettei haluaisi luopua tästä talosta, tämä on hänen kotinsa.
Ei lapsi näe vuotavia ikkunoita ja kattoja, ei lapsi ajattele miten kivaa tulevaisuudessa voi olla kun vessassa on lämmitys eikä nukkumaan tarvitse mennä pipo päässä kun makuuhuoneessa ei ole lämmitystä. Hänelle tämä on koti. Siitä luopuminen sattuu. Se on selvää.

Kireys hiipii hiljaa kaikkeen. Tiuskin Puolisolle, asioista joista en yleensä hetkahda. Vaikka me olemme tässä hyviä, näissä poikkeustilanteissa, emme mekään ole terästä. Stressi syö hermoja, tulevaisuuden avoimuus aiheuttaa levottomuutta.
Osaan kuitenkin edelleen pyytää anteeksi. Sanoa etten tarkoittanut. 

Kohta se helpottaa, lupaan itselleni.


Talossa kaikuu jo. Niin paljon omaisuutta on myyty, otamme mukaamme ehkä kolmanneksen asioista. Ne tärkeimmät. Rakkaudella kunnostetut huonekalut. Astiat. Muutama laatikko muistoja, lasten koulutöitä, simpukankuoria ja meksikontuliaisia.
Tämän matkan arvokkain pääoma ei vaadi paljon tilaa;  tuhannet ja tuhannet valokuvat, ystävyydet ja muistot. Ne on säilötty muistitikuille ja sydämeen.
Niiden ROI arvoa ei voi mitata. Ei millään mittarilla.
Viimeiset neljä vuotta olivat minulle ehkä ammatillinen itsemurha. Aloitan kaiken taas alusta. Kerään kontaktini, aloitan työni pohjalta. Mutta en siltikään päättäisi toisin.

Tämä matka, tämä polku tällä mantereella on ollut jokaisen menetetyn työtilaisuuden arvoinen.
Tämä on kasvattanut ja kehittänyt minua enemmän kuin yksikään työpestini koskaan.
Ja meidän perheemme, me olemme yhdessä saavuttaneet jotain jota kukaan ulkopuolinen ei kokonaisuudessaan voi koskaan ymmärtää.

Nyt on oikea aika lähteä. Oikea aika jatkaa matkaa, aloittaa jotain uutta.
Mutta annan itselleni silti nyt viimeisinä päivinä oikeuden olla surullinen. Annan itselleni luvan itkeä, annan sydämelleni luvan tuntea kipua.
En unohda hymyillä, en nauraa. Mutta olisi väärin kieltää surua tulemasta.

Viikon päästä kävelen pitkin toista mannerta, ja perheemme aloittaa taas uuden kappaleen meidän elämässä.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »