Aurinkokupla

Seurasaaren silta natisee lenkkareiden alla, aurinko nousee oikealta puolelta ja veden päälle harhailemaan jäänyt usva saa minut pysähtymään ja hengähtämään syvään. Kiira myrsky on tehnyt tuhojaan saaressa, tutulta lenkkipolulta täytyy poiketa monta kertaa metsän ja kallioiden päälle kun kaatuneet puut estävät etenemisen. Kalliolla lepää vielä öinen kaste ja kaatuneiden puiden juurista leviää multainen tuoksu. Ilmassa viipyy syksyn aavistus. Heinät taipuvat kaarelle öisen viileyden muodostamista kastepisaroista.

Lihakseni lämpenevät askel askeleelta, tyynyn jättämät painaumat poskestani haihtuvat lempeään merituuleen, joka puhaltaa kasvoihini. Nukuin viime yön vain yhdellä heräämisellä, enkä joutunut kertaakaan nousemaan sängystä. Se on paremmin kuin moneen viikkoon.

Kuopuksella on ollut vaikea vaihe. Hän herää öisin, painajaisiin, pissahätään, nälkään, johonkin ääneen, ihan muuten vain. Herääminen ei olisi ongelma, mutta siitä seuraava huuto on se joka on syönyt minun energiavarastojani hitaasti mutta varmasti. Puoliso ei kelpaa. Vain minä. Taloa on halkonut niin monena yönä lapsen hysteerinen huuto “Minä haluan äidin” jos Puoliso on yrittänyt mennä lohduttamaan tai hoitamaan tilannetta.

Ja kun lapsi pääsee itkussaan tiettyyn pisteeseen, ei sillä ole loppua. Silloin minäkin olen jo paikalla liian myöhään, voin rauhoitella lasta, voin sylittää ja silittiää, mutta itkun ja huudon loppumiseen kestää puolesta tunnista tuntiin. Tämä joka ikinen yö.  Uhmaa, rajojen etsimistä, rajojen kokeilua. Päivästä toiseen, hetkestä toiseen. Öisin, unen keskeltä. Päivisin, hyvien hetkien välissä. ”Minä haluan!!” ”Minä en halua!!”

Olen päätynyt nukkumaan huonoissa asennoissa lasten sängyssä, heräilemään tunnin välein. Ja olemaan väsynyt, lihaskramppinen ja sen tähden äreä.
Sitä jatkuu, kunnes tulee edellisyön kaltainen yö. Sellainen yö kun olen niin väsynyt etten yksinkertaisesti herää vaikka lapsi huutaisi kuinka. Että nukun koska kaikki minussa huutaa unta.
Näillä sykleillä me elämme. Ja jossain vaiheessa tämäkin vaihe on ohitse. Soljuu eteenpäin kuten elämällä on tapana. Havahdumme ehkä kuukausien päästä toteamaan toisillemme ”oletko huomannut, Kuopus ei enää huuda öisin.”

Puoliso on hoitanut viime yön. Nousin aamulla hiljaa sängystä, jossa Esikoinen oli vallanut Puolison paikan. Kuopus ja hän nukkuivat lastenhuoneessa. Kasvot toisissaan, pieni lapsi, aikuinen mies. Osa minua. Minun elämääni, siinä hämärässä lempeydessä. Aamun hiljaisuudessa.

Nopea suihku, teevettä kiehumaan. Yläkerrassa lapset heräilevät, kuulen pienet tepsutukset ja Puolison hieman raskaammat.
Kiipeän portaat ylös ja näen kolmikon seisomassa niiden yläpäässä. Kaksi pientä pellavapäistä lastamme ja Puoliso unisilla silmillään, hiukset vielä yöstä sekaisin.

Hymyilen ja nostan Kuopuksen syliini. Pienen lapsen keho minun endorfiini sykäyksessä leijuvaa vartaloani vasten. Pienet kädet tarttumassa minua kaulasta ja painamassa hetkeksi päätään kaulakuoppaa, niin tuttu ele, niin täynnä sanomaa. Mietin koska mahtaa olla se viimeinen kerta kun lapsi tekee noin. Koska mahtaa olla viimeinen kerta kun hän hakee läheisyyden ja hellyyden minun sylistäni. Painaa päänsä solisluutani vasten ja hengittää sisäänsä sitä hänen maailmansa tutuinta tuoksua, minua.

Istutan Kuopuksen ruokapöytään, Esikoinen kävelee perässäni ja jupisee itsekseen. Hän on ollut niin äkäinen jo monta päivää etten tiedä miten päin hänen kanssaan olisin. Lapsi kaipaa ystäviä. Viikon päässä oleva lähtö tästä asunnosta kaivertaa häntä, kyllähän sen huomaa. Jatkuvat muutokset, jatkuva tunne siitä ettei ole mitään pysyvää paikkaa.

Tiedän, että hän tulee viihtymään Berliinissä, tiedän sen koska tunnen lapseni. Hänessäkin asuu pieni seikkailija, se pieni hassutteleva olio joka vetää minua ja Puolisoakin kerta toisensa jälkeen liikkeelle. Näkemään, kokemaan, katsomaan jotain uutta.
Hetki Berliiniä, ja sitten paluu tänne samaan pihapiiriin.

Eri asunto, ei ehkä ideaali lapsiperheelle, mutta kaikki muu onkin olosuhteisiimme ideaalia. Sama pihapiiri, tärkeäksi ystäväksi tullut Naapuri.

Sama seutu, samat lähikaupat. Jotain pysyvää limbossa.

Viikonloppuna Suomalainen perhe kävi meillä tekemässä viikkopohjaisen sopimuksen kodistamme Palo Altossa. Pisto sydämessä oli kivulias, ajatus siitä että tämä on järkevin ratkaisu, että tässä voi kestää vielä pitkään ennen kuin pääsemme kotiin. Järkeviä me olemme yrittäneet nyt olla. Järestää asiat järkevästi vaikka se ei aina tunnetasolla ehkä olekaan se helpoin ratkaisu.

Järkevää on kuitenkin, että kodissamme asuu luotettavan oloinen perhe, ihmisiä jotka olemme nyt tavanneet. Helpotamme heidänkin alkuaan, oman kodin etsimistä.

Ei tarvitse enää pelätä että kukaan varastaa meidän tavaroitamme, vaikka ei siellä varmaan ole enää mitään arvokasta. Kun ne ainoat arvokkaat asiat: minun kenkäni ja mekkoni ovat jo varasettu.

Jään tuijottamaan vaahteranoksien heilumista tuulessa ja pohdin onko ihana kaunis hellehattuni vielä seinällä, vai mahtoiko sekin lähteä niiden ihmisten matkaan jotka tyhjensivät minun kenkä- ja mekkovarastoni.

Lasten vaatimus saada maitoa aamupalamysliinsä havahduttaa minut tähän hetkeen. Valkoisen puupöydän ääreen  tähän maahan tähän aikaan. Kaadan lapsille maitoa ja alan tehdä heille eväitä puistoon. Kissa kiehnää jaloissani. Pilkon omenaa ja voitelen leivät. Lapset ovat eilen itse valinneet eväsrasiansa.

Ryhmä hauta, tietenkin. Juomapulloissa Haisuli ja Pikku Myy.

Tunnen itse outoa innostusta tästä kaikesta. Siitä että lapset menevät kahtena aamuna viikossa puistotädille. Siitä, että Berliinin matkan jälkeen he aloittavat Leikkipuiston kerhossa. Omaa aikaa aamuisin. Joku muu tekemässä useampana aamuna viikossa jotain lasten kanssa. Minä saan kirjoittaa aamuisin, ehkä iltoihin jää eri tavalla aikaa. Ehkä ehdin tehdä jotain muutakin kuin vain töitä.

Sen jälkeen kun Esikoinen syntyi en ole koskaan ollut viikossa näin paljon itsekseni.

Kuopuksen ollessa 6kk Esikoinen meni 2 päivänä viikossa hoitoon, mutta Kuopus oli edelleen mukanani mihin ikinä meninkin. Viime keväänä lapset kävivät kuukauden ajan kerran viikossa puistotädillä. Mutta se oli 4 viikkoa kestävä tilanne. Yksi aamu viikossa.

Nyt näitä aamuja on yllättäen kolme, tai ehkä jopa neljä, riippuen miten saamme asiat järjestymään.

Kaksi kertaa, kaksi ja puoli tuntia. Jollekin se voi olla mitätön aika. Minulle se on ikuisuus. Se on kaksi tuntia aikaa kirjoitta, käsitellä kuvia, etsiä materiaalia, työstää keskeneräisiä projekteja. Se on aikaa, jota minulla ei ole lähes viiteen vuoteen ollut.

Sen tämä nyt mahdollistaa, tämä välitila Suomessa. Tämä lupa jäädä Meilahteen. Tämä odottaminen.

Välillä elämä kirjoittaa itse itseään, kuin käsikirjoitus, joka muodostuu paperille sellaisena kuin se itse haluaa, ilman että meillä muilla on siihen mitään sananvaltaa. Lopputulos selviä meille vasta juonenkäänteiden jälkeen, vasta kun olemme jo kuvitelleet kaiken aivan toisenlaiseksi, niin monta kerta ettei laskuissa enää pysy mukana.

Yritän luottaa siihen, että tällä kaikella on jokin syy, että tämä kaikki johtaa johonkin vielä parempaan.

Yritän luottaa siihen, että tämä kaikki; jo takana oleva odotus; vielä edessä oleva odotus, se että todennäköisesti joudumme luopumaan lokakuun Hawin matkasta; että jo kertaalleen siirretyt lennot San Fransisicosta Suomeen minulle ja lapsille, jäävät käyttämättä jättäen kukkaroomme tuntuvan loven ilman mitään vastinetta, että tämä kaikki johtaa lopulta johonkin minkä näemme lopulta olleen mieletöntä.

Tämä kesä, tämä väliaikaiskoti, tämä on ollut jo pieni kiitos. Se että me saimme tuntea olevamme kotona. Saimme sukeltaa tähän Meilahden vihreyden keskelle, kotiutua paikkaan joka ei ole meidän kotimme.

Tämä kesä kun lapset saivat leikkiä kyllästymiseen asti serkusten kanssa. Tämä kesä kun saimme viettää aikaa koko Klaanin kanssa. Tämä kesä kun olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut ystävän. Nostanut maljan Puolison vanhenemisen johdosta, nauranut ja juossut ympäri seurasaarta Ketun kanssa. Muistoja jotka eivät poistu. Hetkiä joita kukaan ei voi viedä minulta pois.

Lasten kiistelyä, muovilusikasta tappelua. Eväiden pakkaamista reppuun. Neuvottelua oikeasta kenkävalinnasta. Missä hatut, missä sukat. Lopulta olemme ulkona, kävelemme pitkin hiekkatietä kohti puistoa. Esikoinen on innoissaan. Uusia leluja, kavereita, puistotäti.

Kuopus on astetta varovaisempi. Kysyy miksen minä jää sinne. Mulkoilee kulmiensa alta. Hiljaa mielessäni varaudun itkuun, huutoon ja pyristelyyn.

Mitään niistä ei tule.

Kun kumarrun hyvästelemään lapset he nostavat tuskin katseensa leluistaan ja huikkaavat vain heippa. Kävelen puistosta kohti kirjastoa. Olo on kevyt. Tämä on hyvä. Tämä on uusi alku. Tästä tehdään jotain hyvää. Hymy on herkässä ja lupaan yrittää pitää sen hymyn läpi niiden harmaidenkin päivien.

Lupaan, koska haluan uskoa että tämän tien päässä on vielä se penkki johon aurinko paistaa.

Haen lapset, he juoksevat vastaan ja selittävät innoissaan kuinka saivat sydämen siivouskalenteriin. Esikoinen oli tutustunut toiseen lapseen, intoili uudesta kaverista. Kuopuskin vaikutti seesteiseltä, puistotäti kertoi hänen viihtyneen. Tiedän hänen olevan hidas lämpenemään, aivan kuin Esikoinen aiemmin. Tämä kaveripula, tämä poikkeustila, jossa olemme eläneet, ovat pakottaneet Esikoisen ulos kuorestaan. Ottamaan nopeasti kontaktia, kuin peläten että mahdollinen leikkikaveri kuitenkin häviää taas jos ei heti aloita leikkiä.

Lasten hyvä tuuli ja seesteisyys alkaa rakoilla jo matkalla kaupunkiin. Minulla on vielä yksi työkokous. Se on pakko hoitaa, vaikka lapsia selkeästi väsyttää ja päivän “käyttäydyn asiallisesti” kiintiö alkaa olla jo täysi. Sinnitelen läpi työkokouksen, käytän kaikki lasten viihdytyskorttini, pysyn rauhallisena, sovittelevana ja ratkaisukeskeisenä.

Tämän jälkeen lasten jaksamispankki on tyhjä. Esikoinen ärsyttää Kuopusta kunnes pienempi ei voi muuta kuin huutaa raivosta. Kaupassa lapset vuoroin huutavat pissahätää, vuoroin kakkahätää. Juoksevat pitkin kauppoja ja piiloutuvat hyllyjen väliin ja miekkailevat kenkälusikoilla. En jaksaisi, mutta jaksan silti. Jaksan koska minun pankissani on kaksi tuntia rauhaa. Minun pankissani on aamuinen juoksulenkki auringonpaisteessa. Minun pankissani on yksi yö  jolloin nukuin yli jopa 4 tunnin pätkiä.

Jaksan pysyä tiukkana, mutta rauhallisena kun Esikoinen räjähtää ratikassa totaalisen raivon valtaan kiellettyäni häntä huitomasta pikkuveljeään. Jaksan pysyä rauhallisena kun vajaan kilometrin kävelymatka ratikkapysäkiltä kotiin Esikoinen roikkuu käsipuolessani ulisten ja huutaen.

Olisihan se ihanaa, että hyvin sujuneen aamun jälkeen meillä olisi myös hyvin sujuva iltapäivä ja ilta. Mutta tiedän myös että se on liikaa vaadittu. Liikaa vaadittu elämältä, lapsilta.

Ehkä sitten kun lapset ovat tottuneet tähän kaikkeen. Ehkä kun heidän kaikki voimavaransa eivät kulu siihen, että he kykenevät nauttimaan jokaisesta hetkestä kun heillä on muita lapsia ympärillään leikkimässä heidän kanssaan.

Siihen asti minä kestän tätä, tätä rähjäämistä ja kiukuttelua. Ei ole muuta vaihtoehtoa, on vain pakko kestää. Kestän vaikken ehkä aina jaksaisikaan. Kestän koska minun pankissani on kestävyyttä.
Kestän koska kestävyydellä voitetaan ne pisimmätkin juoksut.

Vietetään iltapäivä takapihan kallioilla. Aurinko lämmittää ihoa, kesäinen lämmin elokuu. Varjoliljat kukkivat oranssina, heitän ovat raskaina siemenistä. Maksaruoho on juuri puhkeamassa kukkaan ja pihlajan marjat ovat muuttumassa syvän oranssiksi. Pilvet lipuvat taivaan yllä jättäen valkoista hattaraa jälkeensä. Kallio on lämmin jalkojen alla ja mehiläiset surisevat siankärsämön kukkasissa.

Katselen vedellä lotraavia lapsia, kuuntelen kasvihuoneen seinämillä sirittäviä heinäsirkkoja, olen tässä hetkessä, en muualla. Ja juuri siinä auringon lämmittämällä kalliolla, sinä yhtenä hetkenä lasten kiukkupuuskien välissä, tunteiden ja elämän saavuttamattomissa, kuin pienessä aurinkokuplassa, juuri siinä on hyvä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com