Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Aurinko, hymy ja elämä

20.03.2017

Juoksen pitkin kaivopuiston rantaa. Koti aurinkoa joka paistaa taivaalta kirkkaana ja pyöreänä.
Meri on jäässä, pinnalla näkyy paksuja jäälauttoja ja niiden väliin jäävää mustaa jäätynyttä vettä. Jalat nielevät asfalttia, sora rahisee juoksukenkien alla ja hengitys kulkee kevyesti.
Olen paremmassa kunnossa kuin kertaakaan viiteen vuoteen. Jaksan kepeästi juosta kymmenen kilometriä, viimeksi askeleeni oli näin kevyt kun olin Berliinissä talven. Juokseminen oli silloinkin minun arkeni pakopaikka.
Vastaan tulee muita juoksijoita, ryhmissä, yksitellen.
En ole koskaan oppinut juoksemaan ryhmässä.
Pidän siitä että saan itse päättää reittini, saan vaipua ajatuksiini, olla vain itseni kanssa. Minä ja hengitys. Minä ja maisemat.

Esikoinen on hereillä, Puoliso ja kuopus nukkuvat vielä.
Sanon Esikoiselle että mennään herättämään muut, kömmimme heidän viereensä unenlämpimään sänkyyn. Halauksi, pusuja.
Lopulta sängystä nousevat kuitenkin edelleen ylös vain minä ja Esikoinen.
Taas näitä aamuja kun unikekoja on vaikea kiskoa pystyyn. Annan heille vielä hetken aikaa ja menen keittämään puuron ja teen valmiiksi.

Kiire.
Tietenkin Puolisolle tulee kiire. Pukee, huikkaa pikaiset heiheit, pusut poskille. Nähdään illalla. Kuopus mättää puuroa suuhunsa katse muumimukiin suunnattuna.

Esikoinen kysyy saako soittaa Ukille.
On ikävä.
Ikävä mummia.
Ikävä Palo Altoon.
Ikävä omaa pyörää. Sitä sinistä.
Silitän lapsen päätä. Minä tiedän. Kohta me mennään takaisin sinne.

Niin minä toivon, en uskalla sanoa lapselle että aina on mahdollisuus ettei päästäkkään takaisin, että jokin meneekin toisin.

Ylitetään se kysymysten silta sitten. Se surutyö käydään vasta jos se on edessä. Nyt minä vielä lupaan, lupaan että saa mennä pyöräilemään, saa taas leikkiä tuttujen kavereiden kanssa, että tehdään retkiä merenrantaan ja metsiin.

Esikoinen ottaa puhelimen ja menee puhumaan Ukin kanssa olohuoneen pöydän alle.
Turvaan.
Kun vähän itkettäisikin kai.
Ikävä.

Siivoan keittiön, laitan ulkoiluvaatteet valmiiksi.
Kun puhelu on ohitse, puetaan.

Vihaan tätä, pukemista. Vihaan kun lapset kitisevät että tulee kuuma. Riitelevät siitä kumpi puetaan ensin. Eivät halua hanskoja. Väitellään siitä mikä pipo laitetaan, Kuopus haluaa Esikoisen pipon, tietenkin. Inhona sitä kun itselleni tulee kuuma, pinna kiristyy ja ahdistaa. Tekisi mieli heittää hanskat nurkkaan. Ähkäistä että menkää ilman vaatteita sitten pihalle, ihan sama. Tekisi mieli mennä vessaan mököttämään. Tekisi mieli vähän ärähtää.
Lasken mielessäni sataankolmeentoista.
Lapset on puettu, enkä minä ärähtänyt kertaakaan.

Lopulta työnnän hikisenä lapset ovesta ulos, tilatkaa hissi. Minä puen sillä aikaa.
Aurinko.
Kevätpäiväntasaus.

Kävellään Johanneksen kirkon ohitse. Iso talo, tosi iso talo. Sanoo Kuopus. Joo, tullainen on minun päämajani, tai oikeastaan vielä isompi, kertoo Esikoinen. Hänellä on oma päämaja, mielikuvituspaikka. Hän kertoo siitä aina yksityiskohtaisesti. Sinne hän pakenee kun asiat ahdistavat. Meillä jokaisella pitäisi olla oma mielikuvituspäämajamme.

Kävelemme pitkin katuja kohti Kaivopuistoa. Ohitamme leikkipuistot, lapset eivät halua niihin, ei tänään. Mennään kallioille, äiti.

Käveleme kohti tähtitorninmäkeä. Yhteen leikkipuistoon on pakko pysähtyä. On pakko juosta laitteet läpi. On pakko saada liukua muutama kerta mäkeä.

Katselen lapsia, suljen silmäni hetkeksi ja suuntaan kasvoni kohti aurinkoa.
Meiltä menee Kalifornian kevät ohitse. Kirsikat ja omenat ovat kukkineet kun palaamme. Samoin kaikki villikukat. Kesä ja kuumuus on alkanut.

Onneksi täällä on ollut perhe ja ystävät. Olemme nähneet ihmisiä niin paljon. Käyneet teellä, tehneet ruokaa, ulkoilleet, sopineet jo etukäteeen monta uutta tapaamista. Minä olen tehnyt vähän töitä, ottanut vastaa kuvauksia ja muutamia muita hommia. Sekin on ollut hyvä. Tehdä jotain muuta, ei pelkästään lasten kanssa oloa. Aika on tietenkin se joka on rajallista. Se joka loppuu kesken.

Vanhatkin työt ovat vielä tekemättä kun nyt on uusia tullut päälle.

Hengitän syvään ja avaan silmät. Katselen leikkivä lapsia. Kyllä ne työtkin siitä järjestyvät.
Kyllä sitä aikaa istua koneella kirjoittamassa ja käsittelemässä kuvia taas löytyy.
Täällä se on ollut vaikeaa. Löytää niitä oman ajan välejä. Vaikeaa koska täällä elämä ei ole rutinoitunutta. Vaikeaa koska aikaa jolloin usein teen töitä näen nyt ystäviä, ystäviä joita haluan nähdä.

Heitä ei sitten taas ole moneen kuukauteen. Tehdään ne työt sitten takaisin Kaliforniassa, kun ulkona ei keskipäivällä muutenkaan voi olla kuumuuden ja huonon ilmanlaadun takia. Kun Laakso tyhjenee tutuista ja ystävistä kesäksi, kun aikaa taas on.

Kiivetään tähtitorninmäelle. Katsellaan merelle. Tuolla kaukana on minun päämajani kertoo Esikoinen. Koska laivat tulevat kysyy kuopus.

Kevätpäiväntasaus. Nyt päivä on pidempi kuin yö. Valoa on paljon, silloin kun sitä on.
Helsinki on kaunis. Ainakin kun valo valtaa sen. Ihmiset eivät tervehdi, mutta he vilkaisevat edes kohti. En ole varma johtuuko se seurueemme laulavista lapsista vai muuten vain sekalaisesta olemuksestamme. Tai ehkä he vain tervehtivät, suomalaisella jähyällä tavalla, katsomalla kohti. Ei hymyä, ei nyökkäystä, mutta katse, välillä se jopa yltää silmiin. Hetkeksi kaksi pientä maailmaa yhdistyvät, sekunin sadasosaksi. Sitten maailma taas jatkaa omaa rataansa, kulkija kulkee eteenpäin ja vastaantulijan silmienväri ei jää mieleen.

Lapset leikkivät tähtitornin takana, rikkovat jäätä kallion päältä. Ruoho on vielä ruskean keltaista, lumen alta paljastuu koiranjätäkösiä ja roskaa. Silti kevät tuoksuu ja hymy on herkässä.

Lounas, päiväuniaika. Hetki hiljaisuutta. Kirjoitan, valmistan päivälliseksi kastikkeen, teen ostoslistan. Pieni väsymys painaa takaraivossa, mutta painan sen kauemmas. Nukutaan taas myöhemmin.

Mietin kysynkö jotakuta seuraksi kahvilaan, jonne olen luvannut lapset viedä välipalalle. Päätän kuitenkin mennä ihan vain kolmisteen.
Haluan varastaa tämän päivän meille, tutuille jutuille. Meille kolmelle ja arjelle.
Illaksi on meno.
Kun Puoliso tulee kotiin teemme vuoronvaihdon. Ruoka on esivalmisteltu. Vain spagetit pitää keittää.
Vedän kengät jalkaan, halaan puolisoa, annan suudelman.
Pusut pojille.

Ajan kotiin läpi mustan helsingin. Sataa räntää. Isoja, märkiä rättejä tippuu tuulilasiin.Radiosta kuuluu nuoruuteni soundtrack, Tehosekoittimen Maailma on sun. Olen viettänyt viimeiset 2,5 tuntia värikkäässä asunnossa, fuksianpunaisella sohvalla, jalat käpertyneenä alleni, kädessä teekuppi täynnä mustaa englantilaista teetä. Puhunut taiteesta. Puhunut ihmisyydestä. Puhunut omista töistäni. Kuunnellut kahta taiteilijakollegaa. Puhunut elämästä.
Täyttänyt sydäntäni ja mieltäni lämmöllä, taiteella, ihmisyydellä.

 

Kun kömmin myöhemmin Puolison viereen ja halaan häntä takaapäin, ulkona on pimeää.
Yö on kuitenkin tänään jo lyhyempi kuin päivä.
Valo voittaa lopulta aina.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »