Asioita Suomesta, joita olen kaivannut

Olen kirjoittanut tätä blogia säännöllisesti vähintään 2 kertaa viikossa nyt jo kolmen ja puolen vuoden ajan. Se tarkoittaa karkeasti noin 400-500 postausta.
Se on paljon asiaa elämästä.

Aloitin blogin alunperin nimenomaan kirjoittaakseeni julkista päiväkirjaa. Taltioidakseni muistoja näistä vuosista kun lapset ovat pieniä. Blogi on ollut loistava tapa kirjata ja kuvata arkeamme, tauotta ja jatkuvasti.
Olen usein ajatellut miten ainutlaatuisen muiston voin jättää lapsilleni heidän ensimmäisistä vuosistaan.
Päiväkirjamaisuus on myös se syy miksi minä ajoittain kirjoitan asioita, jotka eivät ole suuria kellekkään muulle kuin minulle. Miksi kirjoitan ajatusvirtaa ja merkitsen näillä näppäimenlyönneillä muistiin hetkiä, jotka muuten katoaisivat arjen leveään virtaan.

Ja juuri siksi minä haluan nyt kirjoittaa siitä, mitkä ovat ne asiat, jotka edelleen saavat minut hiljentymään ja henkäisemään syvään ihastuksesta Suomessa ollessani. Ne asiat, joita olen salaa kaivannut ja ne asiat joita en ole lainkaan edes salaillut kaipaavani.

Kesäsade.
Voi miten olenkaan kaivannut kesäisiä sadepäiviä. En vain ohimeneviä hetken kuuroja, vaan oikeita kunnollisia sadepäiviä. Kun taivas maanantai-iltana synkkeni ja tuuli toi tullessaan tuoksun ja lupauksen saapuvasta saderintamasta, sykähti sydämeni aivan uudella tavalla.
Kun ensimmäiset pisarat tipahtelivat helteen väsyttämään maahan koin lämpimän onnen tunteen lehahtavan lävitseni. Voi miten paljon olenkaan kaivannut tätä.
On ihmeellistä, miten nopeasti sitä tottuikaan siihen, että kun sateet lakkasivat maaliskuussa palasivat ne vasta taas marraskuussa. Tottui siihen, että aurinko hiljalleen poltti ruohon ensin kultaiseksi, sitten ruskeaksi ja lopulta sekin hajosi tomuksi ilmaan. Tottui siihen kaikkialla leijailevaan tomuun ja punaisen mullan pölyyn.


Tämä, ei edes vielä kuivaan, maahan iskeytyvän kesäisen sateen tuoksu on jotain, joka tuo mukanaan kaikki muistot lapsuudesta ja elämästä siitä ajasta, kun kesät olivat loputtoman pitkiä ja sadepäivät olivat lupauksia kaivautua vintin hämärään valoon lukemaan romaania koko päiväksi.  Muistoja kalastusretkistä isoveljen kanssa, sateen pirskottaessa järven pinnan tuhansien pienten ympyröiden mereksi. Muistoja ratsastusretkistä sateisissa metsissä, märän hevosen tuoksu ja kuusenneulasista valuva vesi.

Valo
Tämä keväästä asti jatkunut loputon valon määrä. Se kun pimeää hetkeä ei ole nähnyt sitten huhtikuun alun. Valo tuntuu kurkistavan kaikista raoista, se on aina läsnä.
Vasta kun on vuosia ja vuosia asunut maissa, joissa pimeä saapuu iltaisin, vuodenajasta riippumatta, oppii oikeasti arvostamaan tätä Suomen erityisyyttä: kesäistä valon määrää.
On käsittämätöntä miten paljon iloa tuottaa se, kun voi kello 2 yöllä hiipiä keittiöön juomaan lasia vettä ja saman aikaisesti kuunnella ulkoa kantautuvaa lintujen liverrystä ja katsella kesäyön valossa lepääviä omenapuita pihalla.
Tämä valon määrä saa jaksamaan päivästä toiseen vain kuuden tunnin yöunilla. Tämä valo tekee ihmisistä kauniita, saa heidät hymyilemään ja päivät tuntumaan loputtoman pitkiltä.

Lasten vapaus
Kun vuosien ajan päähäsi on iskostettu, ettet saa päästää lastasi silmistäsi, että lapsen tulee aina olla näköpiirissäsi, tuntuu ihmeelliseltä voida antaa lasten vain kadota kodin ovesta ulos itsekseen. Voi kulua tunti, toinenkin ettemme kuule heistä mitään. Ainoa mitä tiedämme on, että he ovat pihalla.
Rivitalomme sijaitsee suojaisalla sisäpihalla ja korteliamme ympäröivät matalat kerrostalot. Lasten reviirinä on neljä eri pihaa eikä tällä alueella ole autoteitä.
Pihan pienet jengit liikkuvat pihoilta toisille, pusikosta keinuihin, hiekkalaatikosta omenapuiden oksille. Tämä itsenäisyys, tämä oman paikkansa antaminen lapsille, on tuntunut erityisen hyvältä. Molempien itsevarmuus on kasvanut kohisten ja se on heijastunut kaikkeen.
Uskon vakaasti tämän olleen osasyy siihen miksi he lopulta alkoivat molemmat puhumaan täysin sujuvasti englantia esikoulussa/päiväkodissa, vaikka tämä ääneenpuhuminen oli aikaisemmin ollut heille hieman haastavaa.

Luonto
Minä rakastin, ihan oikeasti rakastin, Kalifornian luontoa. Yosemiten vuoria, punapuumetsiä, hiekkarantoja ja Nevadan lumisia maisemia. Mutta voi miten minä myös rakastankaan tämän oudon pohjoisen maan karua saaristomaisemaa, kesäisin rehevää sisämaata, näitä selkeitä vuodenaikoja, jotka saavat minut nauttimaan jokaisesta hetkestä väkevämmin kuin muulloin, koska tiedän sen kohta olevan jo ohitse.
Voi miten rakastankaan ajatusta, että syksyisin saan pukea villapaidan ja kokea ne kirpeät pakkasaamut, voi miten rakastankaan kun kesähelteellä yöt eivät viilene vaan lämpö säilyy valon lailla ilmassa eikä haihdu kuin korkeintaan pieniksi viileiksi tuulahduksiksi.
Rakastan tämän maan koivumetsiä ja mäntykankaita. Lupauksia mustikka- ja puolukkasadosta, suopursulle tuoksuvia soita ja rahisevia maaseudun hiekkateitä.

Perhe
Korona toki heitti tämän asian kohdalla todella rajusti kapuloita rattaisiin, emme käytönnössä maaliskuun ja kesäkuun välissä nähneet ketään perheejäsenistä vaikka isoveljeni asuu jopa samassa kaupungissa kanssamme. Nyt olemme nähneet häntä kaksi kertaa. Edelleenkään muita perheemme jäseniä en ole tavannu. Heinäkuussa toivon mukaan saamme korjattua senkin tilanteen.
Mutta tästä huolimatta se tunne, että on voinut soittaa vanhemmille oikeastaan koska tahansa on ollut huima. Se tunne, että jos jotain vakavaa tapahtuisi he olisivat kuuden tunnin ajomatkan päässä meidän luotamme. Ja se tunne, että me voimme tulevaisuudessa vierailla taas heidän luonaan monta monituista kertaa vuodessa, se on tunne, jonka kykenee ehkä ymmärtämään vasta kun on asunut tarpeeksi monta vuotta ulkomailla ja kaikki tämä on ollut rajoitettua ja kaukaista haaveunta.


Suomessa on paljon asioita, joiden toivoisin myös olevan toisin. Ei tämäkään maa ole säästynyt rakenteelliselta rasismilta ja heikompien syrjään jättämiseltä.
Tämän maan pitkät, mahdollisesti lumettomat, talvet voivat viedä voimia ja tämän kansan ajoittain juro puhumattomuus voi tuntua kylmyydeltä, joka jäädyttää sydämen.
Mutta minulle tähän maahan kytkeytyy juuri nyt niin paljon hyvää, että toivon voivani elää tämän pohjoisen, jumalan hylkäämän kansan parissa ilman liian suurta kuulumattomuuden tunnetta.

Juuri nyt tämä kesä tuoksuineen, sateineen, yöttömine öineen, telttaretkineen ja hymyn silmiin nostattavine kesäsateineen on tarjonnut minulle juuri sen kaiken mitä olen jo pitkään kaivannut.
Tunteen paikasta, jossa meidän on turvallista kasvattaa lapsiamme.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Koska en ole kertaakaan pitänyt lomaa blogista näiden kolmen ja puolen vuoden aikana, niin en nytkään näin ajatellut tehdä.
Pidätän kuitenkin oikeuden siihen, että heinäkuun ajan tekstejä mahdollisesti ilmestyy vain kerran viikossa tai hetkellisesti jokin viikko voi jäädä välistä.
Instagram ja Facebook päivittyvät varmasti vähintään viikottain, mutta yritän löytää päivätyöni seasta hetkiä olla perheen kanssa ilman painetta iltaisin tehtävästä työstä.
Haluan nauttia valosta niin kauan kuin sitä vielä riittää!
Tehkää tekin samoin!