Ärsyttävän onnellinen perhe- vai ihan vain makaronilaatikkoarkea

“Teidän elämä somen välityksellä on jotenkin tosi epäuskottavaa. Te ootte ihan liian tyytyväisiä, ärsyttävän onnellinen perhe.”
Sain tällaisen kommentin muutama viikko sitten sähköpostiini.
Näitä on aina välillä tullut, joku on kertonut lakanneensa seuraamasta minua instagrammissa tai lakanneensa lukemasta blogia, koska perhe-elämämme oli liian onnellista, ei samaistuttavaa.

Jäin miettimään valehtelenko elämästämme, enkö olekaan aito? Minä joka alunperin lähti kirjoittamaan blogia nimenomaan sen tähden ja siitä tulokulmasta, että halusin kertoa aidosti perhe-elämästä.

Selasin blogini historiaa, sosiaalisen median kanaviani ja totesin, että kyllä, suurin osa jakamastani sisällöstä on positiivista ja lempeää. Kerron hyvin valikoivasti mitään negatiivista perheestämme tai elämästä.
Mutta tämä ei oikeasti johdu siitä, että peittelisin huonoja päiviä tai lasten kiukkuja, vaan siitä että elämämme on oikeasti aika onnellista. Jokin tässä yhtälössä kuitenkin nyt mättää.

Lasten vauva-aikaan, erityisesti Kuopuksen vauvavuonna, peräänkuulutin rehellisempää puhetta vauva-ajasta. Ja nyt kun lapset ovat isompia, törmään alituiseen negatiiviseen sävyyn puhuttaessa lapsiperhe-elämästä.
Jostain syystä koen vahvasti, että yhteiskunnassamme elää normit joiden mukaan vauva-aikaan tulisi elää onnellisena vauvakuplassa ja kaikki negatiivinen tunneilmaisu olisi kiellettyä. Sitten taas pikkulapsiaikaan tulisi vain valittaa unenpuutetta ja siten miten uhma ja lapset ylipäätään ovat sitovia ja rasittavia. Tätä valitusta sitten jatketaan kunnes teini-ikä vetää homman äärimmilleen ja ollaan valmiita laittamaan tori.fi palstalle myynti-ilmoitus omasta teinipirustaan. Lopulta lapsi täysi-ikäistyy ja muuttaa pois kotoa.
Siinä vaiheessa vanhempien on toki taas soveliasta itkeä menetettyä aikakautta elämässään ja muistella haikeasti miten ihanaa aikaa se olikaan kun lapset vielä asuivat kotona.

Ja nyt kun minä en halua enkä ole kiinnostunut lähtemään tähän ennalta määrättyyn piirileikkiin mukaan, elämämme koetaan jotenkin epäilyttäväksi.
Ei kukaan kahden alle kouluikäisen lapsen, jotka eivät kuitenkaan ole enää vauvoja, vanhemmat voi olla onnellisia tai tyytyväisiä perhe-elämään. Aivan varmasti he vain peittelevät sen kamaluutta ja ehkä jopa vain ylläpitävät kulissia avioeron kynnyksellä.

Olen ehkä aina ollut se vastarannankiiski. Niin kai sitten myös nyt.
Myönnän suorilta käsin etteivät kummankaan lapsen vauvavuodet olleet millään mittarilla minun lempiaikaani. Esikoisen vauvavuosi oli toki ihmeellinen ja täynnä uutta, mutta se oli myös raskas ja me etsimme silloin Puolison kanssa roolejamme uudessa arjessa erittäin paljon. Minä palasin työrintamalle Esikoisen ollessa 5 kuukauden ikäinen, eikä vauvavuosi muutoinkaan vastannut ainakaan sitä naistenlehdissä eteeni maalattua vaaleanpunaista höttöä. Kuopuksen vauvavuosi taas oli yksi elämäni mustimmista, kiitos refluksin.
Kirjoitin tästä kaikesta silloin jo ääneen. Kirjoitin siitä miten minulta vaaditaan kiitollisuutta jota en kuitenkaan aina kyennyt silloin tuntemaan kaiken väsymyksen keskellä.
Kirjoitin onnellisuudesta mutta myös armottomasta uupumuksesta.
Se ei ollut hyvä. Mustamaalasin ajanjaksoa joka oli määritelty kultaiseksi. Elämän parhaaksi.

Ja nyt kun lapset ovat 5 ja 7 vuotiaita kerronkin yht äkkiä kuinka arki sujuu ja elämä tuntuu olevan niin paljon helpompaa. Retkeilemme, vietämme aikaa yhdessä, pelaamme lautapelejä ja luemme paljon.
Nyt tämäkin tuntuu olevan väärin. Nyt pitäisi kertoa siitä miten lapsen kanssa aika menee riidellessä ja miten uhmakiukut pilaavat kaiken hauskan. Miten lapset sitovat aikuiset kotiin antamatta kuitenkaan enää paljoa vastinetta sille mitä vaativat.
Ja kun näin ei olekaan, niin me vääristelemme taas totuutta. Olemme liian onnellisia. Ärsyttävän onnellisia.

En oikeastaan yritäkään kieltää etteikö meilläkin olisi niitä huonoja päiviä. Voi kuulkaa, on niitä. Kyllä meilläkin aamut alkavat useamman kerran Kuopuksen kiukkukohtauksella, lapset riitelevät, Puolisolla palaa pinna ja minä seison siinä ympäriinsä hajoilevien perheenjäsenten, ympäri asuntoa levitettyjen legojen ja vaatteiden ja ylipursuavan tiskialtaan vieressä ja pohdin voisinko vain kävellä ovesta ulos ja palata takaisin vasta viiden tunnin kuluttua.
On meilläkin hetkiä kun oikein mikään ei toimi ja elämä tuntuu hankalta.
Mutta niitä on huomattavan paljon vähemmän kuin hyviä hetkiä.

Me olemme perheenä löytäneet tällä hetkellä suhteellisen toimivia työvälineitä lasten kiukkuihin. Olemme löytäneet elämänrytmin, joka ennakoi verensokerien laskut ja väsymysitkut. Elämämme on rutiinomaista ja säännöllistä, tavallaan ehkä tylsääkin. Mutta se mahdollistaa tietynlaisen tyytyväisyyden, ehkä jopa sitä kautta onnen.

Meilä on parisuhteessa kaikki hyvin. On ollut oikeastaan aina. Me olemme käyneet läpi sellaiset myllyt, että tämäkään vaihe, joka sisältää paluumuuton, Kuopuksen uhmaiän, Esikoisen kirjainoireilun, korona-eristyksen, ei sitä heilauta.
Ja uskon vakaasti, että jos perheen peruspilarit kantavat, silloin toimii myös perheen onnimoottori.

Miksi blogin alkuaikoina näkyi kuvia itkevistä lapsista ja nyt ei näy enää?
Kysyi yksi lukija.
Osittain vastasin kysymykseen jo yllä. Blogin alkumetreillä halusin murtaa myyttiä siitä, että elämä vaippaikäisten vauvojen kanssa olisi pelkkää vaaleanpunaista höttöä.
Samoin kuin ehkä nyt haluan murtaa myyttiä, että elämä pienten lasten kanssa olisi pelkkää likapyykkiä ja uhmaraivareita.
Toinen syy on lastemme yksityisyyden suoja.
Vauvoina he olivat vauvoja. Mielestäni tavallaan vähemmän omia persooniaan mitä he ovat nyt. Nyt kun heistä on kasvanut Kuopus ja Esikoinen, lapset joilla on vahvat persoonat, omat ajatukset ja mieli, olen myös jakanut heistä hyvin harkitusti informaatiota.
Kyllä, olen edelleen kuvannut heitä blogiin ja antanut heidän kasvojen näkyä.
Kyllä, kerron valikoidusti heidän elämästään.
Mutta vain valikoidusti. Olen tietoisesti jättänyt kertomatta heidän heistä muuta kuin yleisluontoisia asioita. En koe oikeudekseni kertoa heidän lempiruokiaan tai lempivärejään, en koe oikeudekseni kertoa heistä samoja asioita joita kerron itsestäni. Enhän kerro näitä asioita Puolisostakaan, tai ystävistäni.
Siksi en koen oikeudekseni myöskään jakaa heistä kuvia kun he itkevät, kiukuttelevat tai ovat surullisia. En koe oikeudekseni kertoa ja näyttää heistä sellaisia puolia, joita he eivät itse näyttäisi ulkopuoliselle ihmiselle.

En siis usko, että olemme normaalia perhettä onnellisempia, vaikka samaan hengenvetoon uskallan silti väittää että onnellisia me olemme. Meillä on tällä hetkellä, koronasta huolimatta, asiat hyvin. Me viihdymme yhdessä ja meillä on hyvä olla yhdessä.
Mutta haluan myös muistuttaa, että tämä blogi ei kerro aina kaikkea. Kirjoitan tänne pienen sirun elämästäni, vielä pienemmän lastemme ja Puolison elämästä.
Näistä kuvista kuvastuu elämämme suola, täällä olevissa kuvissa kuvaan arkeamme, mutta moni hetki jää silti ikuistamatta.

Meidän perheelle ei kannata olla kateellinen. Ei kenenkään perheelle kannata.
Meillä kaikilla on vahvuutemme, meillä kaikilla on myös ne heikot hetkemme.
Ei kaikkien tarvitse retkeillä eikä pelata lautapelejä. Ei kaikkien perheiden tarvitse lukea iltasatuja lapsilleen. Löytäkää omat onnenhetkenne, pitäkää niistä kiinni. Sen jälkeen on merkityksetöntä millainen elämä muilla on.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com