Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Arki

02.02.2017

Aamu.

Hämärä.

Tuijotan rakoa verhojen välissä ja kuulen kuinka naapurin portin ovikello helähtää. Haparoin kellon käteeni ja totean sen olevan vielä aikainen. Kello soisi vasta 15minuutin kuluttua. Hetken leikin ajatuksella käpertyä Kuopuksen ja Puolison viereen, vetää peitto päälle ja torkkua vielä hetken. Pohdin jopa jos sittenkin pitäisin välipäivän enkä menisi juoksemaan. Tuijotan kattoon ja tiedän etten kuitenkaan enää nuku.

Nousen, lattia on kylmä ja lämpimän sängyn taakse jättäminen tuntuu nihkeältä.

Tiedän kuitenkin että jos jäisin sänkyyn makaisin valveilla tunnin ja olisin sen jälkeen harmissani siitä etten käyttänyt sitä tuntia liikkumiseen.

Aamu sarastaa ja aurinko nousee purppuraisen taivaan saattelemana.

Esikoinen herää kun olen suihkussa, tulee lukemaan Aku Ankkaa kylpyhuoneen lattialle. Odottaa että olen valmis, pyytää sitten aamupalaa.

Tavalllinen, kaoottinen aamu.

Lapset kiistelevät jostain, en tiedä mistä. Minä ja Puoliso yritämme juoda teetä, emme keskustele kuin pari sanaa. Aamuisin ilma täyttyy lasten äänistä, meidän välillämme vaeltavat vain katseet. Hitaat kosketukset ohimennessä. Yön jäljiltä ei ole sanoja, ne tulevat vasta päivän mittaan. Aamulla niille ei löydy tilaa, ne eivät muodostu kielen päälle. Olemme oppineet vaikenemaan. Oppineet puhumaan katseilla.

Nostan pääni tietokoneen näytöltä ja etsin katseellani lapsia jotka leikkivät kauempana sisäleikkipuiston keittiössä. Katson kelloa ja hämmennyn. Olen saanut kirjoittaa apurahahakemustani 40minuuttia lähes keskeytyksettä. Tässä lapsille tarkoitetun pienen piirustuspöydän äärellä, sisäleikkipuistossa.

Paikka on kuin taivas. Täynnä mielenkiintoista tekemistä lapsille, aikuisilla lupa tehdä töitä, kunhan ovat läsnä ja paikalla. Leikkipuiston työntekijät leikittävät lapsia ja pitävät huolta ettei mitään tapahdu.

Olen haaveillut tästä jo hetken, että tulisin tänne ja voisin kirjoittaa rauhassa. Tehdä hetken töitä. Mutta koskaan se ei ole onnistunut. Syystä tai toisesta. Nyt kun apurahan hakuajan loppu lähenee, päätin yrittää. Ja se onnistui. Annan itselleni salaisen yläfemman.

En muista koska olisin viimeksi saanut kirjoittaa jotain rauhassa aamulla. Aamulla, joka on kuitenkin minun parasta aikaani. Hymyilen typeränä itsekseni. Miten pienestä voi ihminen olla ylpeä ja onnellinen. Yhdestä 40minuutin pätkästä kirjoittamista aamulla myöhäisen illan sijaan.

Ystävä-äiti tulee seuraksi. Puhutaan politiikkaa. Puhutaan töistä. Puhutaan siitä mitä teimme ennen elämää täällä. Aika soljuu, on helppo olla. Hyvä olla. Hymyilyttää. Naurattaa.

Aivan erilainen päivä kuin eilen. Eilen kaikki meni pieleen. Ihan kaikki.

Esikoinen heräsi ilmoittaen että hänellä on huono päivä. Niin hänellä sitten olikin. Tosin pienenä valopilkkuna todettakoon, että hän meni telinevoimisteluun ilman mitään ongelmia. Kuopus sen sijaan huusi. Koko aamun. Lähes tauotta.

Voimistelun jälkeen parkkipaikalla katsoin autoani ja huomasin renkaani pullottavan. Selvisi että renkaan teräsvahvisteet olivat rikki. Suljin silmäni ja kirosin. Olen aina, alusta asti vihannut moottoritietä numero 101. Se on täynnä kuoppia, järkyttävässä kunnossa. Vältän sen ajamista aina kun voin. Tiesin heti että se yksi kuoppaan ajo, se kun auto tärähti niin että tavarat lensivät sisällä ja Puoliso mulkaisi minua murhaavasti, että se rikkoi varmasti jotain autosta. En vain löytänyt heti kohdetta, että mitä se rikkoi. Nyt tiesin. Katselin rengasta ja minun olisi tehnyt mieli itkeä samaa itkua mitä Kuopus oli itkenyt sylissäni viimeiset kaksi tuntia.

Siihen se päivä meni. Auton kanssa säätämiseen. Ensi piti keksiä mitä sillä tehdään. Sitten löytää reitit puistoon ja puistosta autokorjaamoon jotka eivät mene moottoritien kautta. Korjaamolla istuin lasten kanssa huterassa bambumajassa moottirkatkujen keskellä ja katselimme kuinka mekaanikot tappelivat renkaiden pulttien kanssa lähes tunnin. Aurinko laski ja nälkä tuntui vatsassa ja alhainen verensokeri kipuna päässä. Vitutti. Paska päivä.
Minä en ole hyvä kiukkuisena. Minä muutun iltalialaiseksi. Se yksi kahdeksasosa minusta joka imee verensä tuon saappaan muotoisen maan uumenista nouse pintaan. Silmäni salamoivat, pirskahtelen ja räjähtelen. Heittelen käsiäni ilmaan ja viskon kirosanoja kuin pieniä kuulia ympärilleni: pieniä, kovia, osuvia ja satuttavia kommentteja. Ääneni on tumma ja terävä.
Onneksi se pieni kahdeksasosa minusta osaa pysyä suurimman osan aikaa tiukasti pienen painekattilansa sisällä. Kannen alla, tiivisteiden takana. Pihisee muttei posahda. Paitsi joskus.

Lapsia kiukutti. Pädeistä loppui akku.

Nuori mekaanikko ei saanut pultteja irti, ei ennenkuin paikan omistaja tuli ja näytti miten asia hoidetaan.

Maksaessani korjaamon omistaja kertoi että moottoritie on heidän paras työllistäjänsä. 101 rikkomia autoja he korjaavat 1-3 viikossa. Vannoin etten aja sitä kirottua tietä pitkin enää ikinä. Kierrän vaikka tunnin pidemmän matkan päästäkseni määränpäähäni. Vannoin vaikka tiesin että heti seuraavana aamun kaartaisin jo taas sille tielle, ilman moottoriteitä eteneminen vain on tuskallisen hidasta. Ei sitä jaksa, ei jos haluaa oikeasti tehdä jotain.

Yhtäkkiä kello tulee kaksi. Neljä tuntia on vierähtänyt kuin varkain. Miten joskus päivät voivatkin vain soljua eteenpäin näin helposti. Kuopuksen päiväuni aika on mennyt ohi, pohdin jaksaako hän iltaan. Meillä on edessä yksi kuvaus. Käyn vessassa ja vilkaisen peiliin. Huomaan että olen unohtanut aamun kaaoksessa meikata. Se on harvinaista. Poistun äärimmäisen harvoin kotoa ilman ripsiväriä ja kajalia. Pitää pirtää silmät. Eihän minua muutoin näy, ajattelen. Katselen itseäni peilistä. Ei voi mitään, nyt mennään meikittä. Tällaisena. Ei kai se oikeasti ketään häiritse. Tuskin kukaan edes oikeasti huomaa eroa.

Kuvaan. Puhun. Kuuntelen.

Tämä on ollut yksi tämän projektin rikkauksista. Tavata näitä naisia. Kuulla heidän elämästään. Pieni hetki. Niin paljon sanoja. Niin paljon erilaisia ihmisiä. Tarinoita. Sata naista. Tavoite. Jotain jota kohti pyrkiä. Sadan naisen kuva. Sadan naisen tarina.

Pysähdytään vielä kauppaan. Kuopusta väsyttää. Leipähyllyjen välissä nostan hänet syliin. Hän kaivaa taskustani tutin, laittaa suuhunsa, painaa päänsä olkaani vasten ja sulkee silmänsä. Tuosta vain. Keskellä kauppaa. Keskellä kello neljän ihmisvilinää. Nukahtaa. Minun pieni lapseni. Minun isoksi kasvanut vauvani nukahtaa syliini. Suutelen lapsen poskea, hetken ei ole muuta kuin hän ja minä. Tuttu tuoksu hiuksissa, tuttu pehmeys huulten alla. Tuttu hengityksen tahti, tutut sydämenlyönnit omaa sydäntäni vasten.

 

Hoidan kauppareissun yhdellä kädellä Esikoisen työntäessä kauppakärryä. Salaattia ja porkkanoita. Maitoa. Leivotaanko Pullaa? Joo, leivotaan, minä autan, Esikoinen hihkuu.

Olen aina pitänyt kiinni rajoista. Pitänyt kiinni siitä että päivillä on tietty kaava. Olen ollut tiukka siitä, vauvasta asti, samaan aikaan nukkumaan, samaan aikaan ruoka. Nyt se on alkanut maksaa itseään takaisin. Voidaan olla joustavia sen rajan sisällä. Voidaan tehdä poikkeuksia eivätkä lapset mene siitä millään tavalla sekaisin.

Voidaan välillä valvoa myöhään. Seuraavana iltana lapset kuitenkin ilman ongelmia menevät taas samaan aikaan kuin aina nukkumaan. Kyseenalaistamatta sitä. Ymmärtävät poikkeukset. Ymmärtävät erikoishetket.

Nyt on sellainen erikoishetki. Puoliso tulee jo kotiin, mutta ei vielä syödä. Ei vaikka yleensä silloin syödään. Mutta nyt tehdään poikkeus. Leivotaan pullat ensin. Tehdään laskiaspullia. Ja korvapuusteja.

Tiedän etteivät lapset niitä syö, itse olemme heidät siihen opettaneet, ettei makea ole heille kovin tärkeää. Etteivät he välitä siitä. Mutta leipominen, sitä he rakastavat. Sitä että saa sekoittaa aineksia. Sitä että saa muovata taikinaa. Ei se lopputulos kiinnosta. Tärkeintä on prosessi. Taiteilijan lapsia. Selkeästi.

Hymyilen. Rakastan. Niin suunnattoman paljon.

Tuleehan se riitakin sieltä, se huuto, Puoliso ja Esikoinen tappelevat ilmapallosta. Ei sitä ei voi ottaa ruokapöytään. Jostain tuonkin oli pakko tulla. Se oli ilmassa, nähtävissä. Pieni räjähdys joka odotti nurkan takana, leijui pilven lailla ilmassa. Huutakaa se sitten pois. Kaikki harmi pois tästäkin päivästä. Ettei tule uniin. Ettei tarvitse kantaa sitä huomiseen.

Että voidaan kaikki mennä nukkumaan sanomalla rakastan sinua.

Ja nyt. Edessä sekainen olohuone, lasten leluja pitkin poikin. Tyynyjä lattialla. Pitäisi kai siivota. Että voisi aloittaa aamun taas huomenna puhtaalta lattialta. Mutta ensin teetä. Ensin korvapuusti. Ehkä sitten leluilla ja tyynyill ei ole enää väliä. Ehkä yhden aamun voi hymyillä lelujen keskelläkin.

Ehkä se ei ole niin tarkkaa.

Ei tänään.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »