Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Arki

20.07.2017

Torstai-aamu.
Arki.
Se löytää tännekin. Kuin varkain. Salakavalasti olemme tipahtaneet elämään töiden rytmittämää arkea.

Avaan silmäni kun Esikoinen nykäisee minua kevyesti kädestä. Hän seisoo sänkymme vieressä ja kysyy, joko voidaan herätä. Mutisen myöntävän vastauksen, mutta pyydän häntä silti vielä tulemaan viereeni. Raotan peittoa  ja lapsi luikahtaa kainalooni. Haistelen hänen hiuksiaan ja pienen kehon lämpö saa minut täyttymään rakkaudesta. Huone on vielä pimeä, mutta niinhän tämä aina. Makuutilamme ovat yläkerrassa, vinttikerroksessa jossa on vain muutama pieni ikkuna. Sänkysoppemme on tilan pimeimmässä nurkassa.

“Onko kohta joulu?” Esikoinen kysyy. Naurahdan ja selitän, että siihen on vielä lähes 6kk aikaa. “Olemmeko silloin jo takaisin Palo Altossa”  vastaan myöntävästi, haluan uskoa niin.

Ajatukset jäävät kiinni jouluun. Siihen että alunperin meidän piti viettää tämä seuraava joulu vanhempieni luona jouluparatiisissa, Pohjois-Karjalassa. Jossain vatsanpohjalla muljahtaa ikävästi. Se paratiisijoulu lykkääntyy vuodella. Niinkuin vähän kaikki meidän elämässä.

Nousen Esikoisen kanssa sängystä ylös, puen farkut ja vedän hupparin päälleni. Aamu on viileä, vaikka aurinko paistaa kohoaa lämpömittari vain harvoin näinä päivinä yli 20 asteen. Katan muumikulhoja pöytään ja keitän teevettä. Esikoinen pulisee jotain unistaan, kyselee kuinka monta yötä on Puolison syntymäpäivään ja minne me tänään menemme töihin.

Yritän pysyä lapsen ajatusten tasalla vaikka ajatukseni ovat vielä hitaat ja pissahätä painaa alavatsaa. Juuri kun istun pöntöllä huutaa Kuopus yläkerrasta nimeäni ja pyytää hakemaan.

Hän on juuri oppinut kävelemään portaat itsekin alas, mutta ymmärrettävästi aamupöpperössä se ei ole asia, jota hän haluaisi kokeilla.

Haen lapsen ja peittelen Puolison paljaaksi jääneet olkapäät. Nukkukoot vielä hetken. Puoliso on tehnyt koko viikon, tai oikeastaan kuluneet kaksi viikkoa ylipitkiä työpäiviä. Sulkeutunut iltaisin alakerran vessaan soittamaan kaukopuheluita, koska missään muualla tässä talossa ei 4g verkko toimi. Aamuisin hän on väsynyt, kireä ja hieman huonohermoinen.

Tiedän että kohta se taas helpottaa. Kohta tämä projekti on ohitse ja yleensä tulee edes pieni tauko ennen seuraavaa.

Syömme aamupalaa ja minä koitan vastata kirjanpitäjän sähköpostiin samalla kun Esikoinen vaatii tietää miten ruusujen väri on eri pensaissa erilainen.

Lähetän lapsen herättämään Puolisoa ja poltan kieleni hörpätessäni liian kuumaa teetä.

Liedellä porisevat lasten lounasmakaronit ja samalla kun puen lapsia yritän sulloa varavaatteita ja ruokailutarpeita laukkuun.

Puoliso tekee jo töitä, hiukset unen jäljiltä vielä pystyssä, aamutee jäähtymässä kupissa. Yritän koordinoida ehdimmekö vielä nähdä illalla ennen kuin hän lähtee illalla sovittuun menoon, mutta koska me molemmat olemme epävarmoja työpäivämme pituudesta sovimme vain viestivämme.

Sullon lapsia autoon ja selitän että lähdemme sille tutulle puutarhalle töihin. Sille jolla olemme jo niin monta vuotta käyneet.  Esikoinen innostuu ja hän selittää silmät innosta loistaen miten hän pitää siitä pihasta. Hymyilyttää.

Auton konepellillä istuu mustarastas ja katselee minua pää vinossa. Vasta kun käynnistän moottorin se lehahtaa lentoon ja me kurvaamme kohti Kumpulan siirtolapuutarhoita.

Lapset leikkivät puutarhan varjoissa, minä kitken käytäviä ja kuuntelen toisella korvalla heidän leikkiään. Ajatukseni harhailevat töissä ja kodissa. Tekemättömissä asioissa. Pyykeissä ja sähköposteissa. Kitken monotonisesti käytävää ja mietin eilisiltaa. Kun sain lapset nukkumaan, lähdin juoksulenkille Seurasaareen. Iltavalossa tuo saari on kauneimmillaan. Aurinko siivilöityy oksien läpi, saaren oma kettu juoksi rinnalla hetken ennen kuin hävisi puiden sekaan. Kallioilla istui pariskuntia toisiinsa nojaillen. Hiekkarannalle oli joku rakentanut hiekasta pienen tiipiin mallisen hiekkalinnan jossa oli sorsan höyhen koristeena. Iltaisin juoksu kulkee helposti, hengittäminen on kevyttä ja aamuun verrattuna vauhtia on helpompi ylläpitää.

Kun saavuin iltalenkiltä takaisin pihaan, muistin naapurin kutsun tulla Kaurilan Saunan naistenvuoroon. Ja siellä istueassani, kynttilänvalossa, vanhassa puusaunassa, jonka löylyt olivat niin pehmeät ettei niitä löylyksi edes tunnistanut ja jonka penkit tuntuivat sileiltä käden alla, siellä minä suljin hetkeksi silmäni ja olin endorfiinipyörteissäni siinä hetkessä niin täydellisen tyytyväinen.

Naisten hahmot hämärässä, puolittaiset keskustelunpätkät, lölyn heitosta kuuluva sihahdus, ne kaikki sotkeutuivat yhdeksi pehmeän miellyttäväksi olemukseksi.

Ajatukseni keskeytyvät kun molemmat lapset tulevat touhottaen luokseni. Hekin haluavat kitkeä ja auttaa. Annan lasten auttaa. Tästä olen aina ollut kiitollinen, että minulla on sellaisia töitä mihin voin lapset ottaa mukaan. Että he ovat pienestä, ihan vauvasta asti, saaneet kulkea mukana niin puutarhatöissä, valokuvauskeikoilla, kuin opetus ja työpajapäivissä. On ollut hetkiä kun olen todellakin ollut häpeissäni ja jopa ahdistunut tästä ajatuksestani, päivä kun lapset ovat antaneet kaikkea muuta kuin parastaan. Mutta katunut en ole tätä päätöstä koskaan. En oikeasti.

Lasten osallistuminen, lasten tapa hahmottaa aikuisten maailma, tulee heille näin kuin luonnostaan. Ja minä tiedostan etteivät kaikki voi näin tehdä, ettei läheskään kaikki ammatit salli edes lapsen mukanaoloa, mutta minä voin tehdä näin. Ja minä teen.

Ei se aina helppoa ole. Ei se ole tänäänkään vain helppoa. Olisi helpompaa jos saisin vain yksin tehdä kaiken, keskeytyksettä ja rutiinilla.

Mutta tämä on asia jota harvoin edes pohdin. Kun lapsia tuli, he tulivat meidän elämäämme, ja alusta asti oli selvää että he kulkevat mukana minun töissäni niin kauan kuin se on mahdollista.

Lounastauko siirtolapuutarhan rappusilla. Makaroonia ja tomaattikastiketta. Jälkiruuaksi pähkinöitä.  Lapset jäävät rappusille leikkimään pikkuautoilla,minä jatkan kitkemistä. Keskeytän rankkasadekuuroon tuntia myöhemmin. Istutaan rappusilla suojassa ja syödään pähkinöitä ja kuunnellaan miten sade osuu omenapuun lehtiin.

Puutarhan vehreys ja kauneus saa minut hymyilemään. Näillä samoilla rappusillä minä olen ollut pitämässä sadetta silloin kun Esikoinen oli ihan pieni vauva, näillä samoilla rappusilla levähdin omenapuiden leikkaustalkoissa ja join vettä päivää ennen kuin jäin äitiyslomalle Kuopus vatsassani. Ja joka ikinen kevät ja syksy sen jälkeen olen istunut näillä rappusilla, katsellut noita samoja saniaisia. Tämä on minun työmaani, mutta tunnen sitä kohtaan kiintymystä.

Sateen ropistessa kattoon, lasten selatessa kirjoja, tunnen suurta kiitollisuutta tästä kaikesta. Tästä työstä. Uskalluksesta tehdä tätäkin, välittämättä ihmisten kommenteista siitä etten osaa keskittyä mihinkään asiaan kunnolla vaan teen sata asiaa samanaikaisesti. En oikeastaan koskaan ole tehnyt tietoista valintaa tehdä työkseni puutarhanhoitoa, valokuvaamista, opettamista, ryhmäohjaamista ja kirjoittamista. Ne kaikki ovat vain tulleet eteeni, ja olen availlut raollaan olevia ovia niiden sattuessa tielleni katsoakseni mitä niiden takaa löytyy.

Olen tehnyt sitä mitä rakastan. Aina ja intohimolla. Uskon että se on minulle se oikea tie ja tapa edetä elämässä. Antaa virran viedä, hymyillä ja sanoa kyllä.

Sade lakkaa, paikan omistaja saapuu paikalle, juuri sillin kun Kuopus huutaa varpaassaan olevaa olematonta haavaa. Esikoinen tervehtii, nimellä. Hymyilee ja alkaa lähes samantein kertoa omia tarinoitaan. Omistaja tarjoaa Kuopukselle laastarin. Huuto lakkaa. Pyydän anteeksi, omistaja heilauttaa kättään ja sanoo, että hänkin on ottanut lapsensa töihin koko tämän iän. Katsoo silmiin ja sanoo sen olevan sen arvoista. Tunnen syvää kiitollisuutta, kiitollisuutta sanoista, katseesta, hetkestä.

Iltapalapöydässä jutellaan päivästä. Emme ehtineet nähdä Puolisoa ennen tämän iltamenoa.  Istun lastemme välissä ja syön lasagnea heidän kanssaan. Hetkeen pöydän äärestä kuulu vain aterimien kilinä lautasia vasten ja kärpäsen surina ikkunassa. Esikoinen sanoo että muuten meni hyvin, mutta se yksi ämpärisotku oli tylsä juttu. Myönnän etten ilahtunut mutakasasta kasteluämpärissä, mutta sanon ettei se haittaa. Meni jo.

Sadepilvet ovat väistyneet. Ulkona on hiljaista, seesteistä.

Lapsia väsyttää.

Kylpy.

Iltasatu.

Iltalaulu.

Huoneen hämärä ja hiljaisuus.

Keittiö kylpee iltavalossa, jossa on violetti vivahde. Ulkona pilvet eivät liiku. Kärpänen jatkaa surinaansa ikkunalaudalla ja astianpesukone hurisee nurkassa.

Keitän minttuteetä ja istun tähän pöydän ääreen kirjoittamaan.

Kirjoittamaan tästä aivan tavallisesta torstaipäivästä.

Päivästä, kun mitään merkittävää ei ole tapahtunut, päivästä joka ei ole muuttanut elämää.

Päivästä,joka ehkä ei jää mieleeni mitenkään.

Päivästä, joka kuitenkin oli ihan meidän näköinen, arkinen torstai.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »