Arkea Piilaaksossa

Seison autokorjaamon edessä parkkipaikalla.
Olen hetki sitten nostanut autostani ulos lasten istuimet ja kirjakassin jonka jälkeen ojensin avaimet korjaamon miehelle.
Aurinko lämmittää kuumasti. Huppari on liian kuuma, mutten jaksa sitä juuri tässä hetkessä riisuakkaan.
Käyn vielä korjaamon toimistossa allekirjoittamassa paperit joissa annan heille luvan korjata auto.

Tämä on meidän Yosemitematkan tuliainen. Se vähän nihkemäpi kuin ne sadat henkeäsalpaavan kauniit kuvat ja kymmenet muistot siltä viikonlopulta.  Kotimatkalla kun olimme syömässä pienen kylän ravintolassa peruutti eräs vanhempi mies automme perään. Onneksi hän sentään tuli kertomaan tapahtuneesta ja jätti kaikki yhteystietonsa.
Saamme sentään korjauksen hänen vakuutuksensa piikkiin.  Muuten olisi varmasti jäänyt tämä korjaus tekemättä. Ei ihan halvimmasta päästä tämäkään pellin oikoiminen ole. Onneksi ei tarvitse itse maksaa. Meidän kontolle jää vain tämä kaikki säätö.

Korjaamon omistaja tulee sanoman että soitti vuokraamoon ja he tilaavat minulle kyydin sinne.
Alunperin se vuokra-auto piti olla täällä korjaamolla. Haaveilin, että olisin ehtinyt kirjoittaa tai käsitellä kuvia tämän kahden tunnin aikana kun Kuopus on kerhossa.
Olisi pitänyt arvata, ettei se onnistu. Eivät nämä asiat koskaan ole näin yksinkertaisia.

Nyökkään kuitenkin omistajalle ja jään nojaamaan verkkoaitaan. Katselen hetken kuinka miehet korjaavat toisen SUVin ovea, määrätietoisesti ja napakoin ottein he tekevät työtään. Suuntaan katseeni toimistoon. Tämä korjaamo on kaukana niistä sotkuisista romukasoista, joissa niin usein olen autoani korjauttanut. Ei näy tyttökalentereita seinillä eikä öljyrättejä pitkin työpöytiä. Täällä on toimistossa lokerot joissa kansiot ovat siistissä rivissä. Miehet hoitavat asiat täsmällisesti. Sukunimeni loisti siististi oman kansion selkämyksessä, automme on selkeä case täällä. Kaikki tiedot kerätään jonka jälkeen vakuutusyhtiöt hoitavat loput.

Laitan viestiä Puolisolle. Kitisityttää. Tiedän, että se on epäreilua. Ei Puoliso sille mitään voi että nämä asiat jäävät minun hoidettavaksi. Sitä paitsi, hän hoitaa lähes kaikki meidän paperiasiamme. Minä hoidan vain näitä käytännön asioita. Vien, tuon, haen. Huollan ja vahdin. Hän tekee ne asiat, jotka vaativat aivoja. Näin sen kai voisi jakaa. Tasa-arvoa tämäkin, ajattelen. 

Ilman Puolisoa me emme esimerkiksi koskaan päätyisi kaikkiin niihin upeisiin majoituksiin joihin roadtripeillämme tai lomillamme päädymme. Hän on se joka jaksaa etsiä niitä ilta toisensa jälkeen. Puoliso hoitaa verot, viisumit, lennot, yhteydenpidon vuokraisännän kanssa (joka ei enää suostu minun kanssani puhumaan koska hiillyin hänen toimintaansa ja kröhöm ehkä haukuin hänet turhankin kipakoin sanakääntein), tämän maan laskut ja pankkiasiat.
Joten oikeasti. Se, että minun hoidettavakseni jää koti, lapset ja auton huolto, koulujen vaatimukset ym. Käytännön työ ei todellakaan ole liikaa vaadittu.

Siinä sitä kyytiä odotellessa viestin kahden äiti-ystävän kanssa. Toinen on lapsensa kanssa hampaiden oikomishoidossa, varmaan kymmenettä kertaa kuluvan kuukauden aikana, toisen luona on tuholaisyrityksen edustaja selvittämässä mistä öinen rapina talossa kuuluu.

Kello ei ole edes puolta yhtätöistä ja tuntuu, että silti kaikilla on säätämisen määrä jo lähes tapissa.
Eikö tämä piilaaksossa eläminen pitänyt olla pelkkää drinkkien nautiskelua uima-altaalla?
Ajatus huvittaa ja jään miettimään koska olen ylipäätään nauttinut edes yhden drinkin uima-altaalla.

Naurahdan kliseisille mielikuville joita Kaliforniaan ja täällä elämiseen liitetään.
Aivan kuin me eläisimme jossain unelmalaaksossa jossa ei ole mitään oikeita ongelmia.
Totuus tuntuu olevan välillä täysin päinvastainen.

Eivät nuo kukkulat, meri tai Piilaakson maine estä arkea ja arkisia ongelmia tihkumasta tähänkin laaksoon. Täälläkin autot hajoavat, lapset sairastavat, kodit aiheuttavat harmaita hiuksia, byrokratia ei toimi, unettomuus vaivaa, lapset huutavat, ihmiset eroavat, työpaikkoja menetetään, viisumit umpeutuvat. Ei tämä tänäkin aamuna kuumana porottava aurinko suojaa meitä miltään elämän arkiselta tapahtumalta.
Ei vanhemmuudelta, ei vastuulta. Ei aikuiseksi kasvamiselta. Ei ongelmilta tai suruilta.

Tiedän kokemuksesta, että moni ajattelee minunkin viettävän leppoisia päiviä täällä. Että voin kaivaa vain varpaani hiekkaan ja kuunnella merta. Katsella pelikaanien lentoa ja antaa auringon lämmittää kasvoja. Päivästä toiseen. Etteivät minua paina ruhhkavuosien työ-oman-kodin-rakennus-lapset-hoitoon/kouluun/harrastuksiin-liian-vähän-aikaa-parisuhteelle-rahahuolia-lapsi-kipeä-mistä-hoitaja-jne-jne huolet paina. 

Ei se ihan niin mene.
Eivät ne huolet täällä katoa.
Ei tästä elämästä arkea puutu.
Ei, vaikka yritänkin olla valittamatta siitä. Ei, vaikka kerronkin sosiaalisessa mediassa pääasiassa niistä hyvistä ja kauniista hetkistä. En kerro näistä kun seison autokorjaamon pihassa odottamassa kyytiä, kun aika valuu hukkaan ja ruokakauppaan pitäisi vielä ehtiä, ennen kuin pitää hakea molemmat lapset taas kerhosta/koulusta kello 12. Mitäpä näistä kertomaan, turhasta kitisemään. 

Vihdoinkin kyyti tulee.
Naurahdan itsekseni, tästä huomaa että ollaan piilaaksossa. Korjaamon pihaan kaartaa Tesla, model X. On oikeastaan hämmentävää miten nopeasti sitä tottuu näkemään näitäkin autoja, niiden muiden luksusautoiksi luokiteltavien seassa, ihan joka päivä. Naapureiden pihassa, kaupassa, moottoritiellä. Autoja joiden rinnalla meidän vaatimaton KIA tuntuu huutavan pikkuveljeni minulle valaisemaa nimeä mistä sen lyennelmä muka tulisi: Köyhien Ihmisten Auto.
Muisto saa hymyn nousemaan kasvoilleni. Hetkellisesti tulee ikävä pikkuveljeä. Ensi kesään on pitkä aika.

Puhun täällä laaksossa eniten autoista muiden äitiystävien kanssa. Vertailemme autojen ominaisuuksia, puhumme turvallisuustekijöistä, hinnoista. Täällä naiset ajavat todennäköisesti enemmän autoja kuin miehet. Tai ainakin enemmän isoja autoja. Kokemuspohja tuntuu olevan laaja. Autokeskusteluissa miehillä tuntuu olevan mielipiteitä ja näkemyksiä, naisilla kokemusta. Jos tätä asiaa saa näin raadollisesti jakaa sukupuolen mukaan. Oikeastaan ei saisi. Koska ei se koskaan oikeasti noin raadollisen mustavalkoisesti mene.

Korjaamon omistaja tulee vielä kysymään onko kaikki selvää. Lupaa korjata auton niin nopeasti kuin vain pystyy. Sanoo, että hän kyllä tietää miten elintärkeä kulkuneuvo auto täällä on kahden lapsen äidille.
Nyökkään ja hymyilen. Toivotan hyvät maanantain jatkot.

Teslan kuski kuuntelee gangstaräppiä. Hetken tunnelma on epätodellinen. Sterot kierrättävät ääntä nahkapenkkisessä autossa ja ikkunalaist ovat tummenettu. Tunnen olevani jossain aivan toisessa maailmassa. Illuusio särkyy kun auto pysähtyy vuokraamon eteen ja saan kantaa lasten turvaistuimet takakontista yksinäni pihalle, kuski katselee vierestä ja toivottaa hyvät päivänjatkot.

Hoidan vuokra-autoasian nopeasti ja tehokkaasti.
Saan alleni henkilöauton, jonka ilmastointi tuntuu olevan tehottomampi kuin lehmän aamuhönkäys. Katson kelloa ja totean ehtiväni juuri ja juuri ruokakauppaan ennen kuin pitää olla Kuopuksen kerhossa hakemassa häntä että ehdimme hakea Esikoisen ajoissa.

Kaupassa ostan suklaata. En ole ostanut suklaata kohta neljään kuukauteen. Olen ihan aidon oikeasti tehnyt töitä sen eteen että pääsisin eroon minua vaivaavista parista kilosta jotka asuvat vyötärölläni. Viimeinen niitti tähän on ollut se kun naapurini on huomautellut ulkomuodostani vähemmän maireasti koko kesän.
Toisaala, naapurini selkeästi ei pidä minusta, ja minusta tuntuu että vatsanseutuuni keskittyvät kommentit eivät oikeasti ole se asia jota hän haluaa kommentoida, vaan yleisesti minä.
Viime viikolla hän kysyi olenko liittynyt johonkin jengiin, jonka tunnuksena olen ajellut hiukseni toiselta puolelta päätäni pois, vai yritänkö vain olla tyylikäs.
Tilanteen muistaminen saa minut vieläkin hymähtämään. 

Kyllä, ihmiset ovat täällä ystävällisiä, mutta tämä on ehkä se varjopuoli. Koska kasvatus ja kulttuuri estää heitä olemasta aidosti nihkeitä, tekevät he sen salakavalasti rivien välistä. Iskevät pieniä puukkoja vyön alle hymyisssä suin ja muka vitsillä. Epäselväksi ei kuitenkaan jää, että tarkoitus lienee oikeasti olla aika ikävä. 

Kuopus leikkii hiekkalaatikossa vedellä ja hiekalla. Kiistelee ämpäristä toisen lapsen kanssa kun saavun paikalle. Jään katselemaan puun varjosta lasta. Hän näyttää tyytyväiseltä. Ei leiki kenenkään lapsen kanssa yhdessä, mutta tyytyävisenä rinnakkain muiden lasten kanssa silti. Kyllä tämä tästä, ajattelen.
Nyökkään ryhmäni ohjaajalle, illalla on iltakoulu, ohjaaja muistuttaa. Nyökään, muistan. Puoli kahdeksasta puoli kymmeneen. Siinä se ilta kuluu. Puoliso ei pääse sählyharjoituksiin kun ei ole ketään vahtimassa lasten unta. Nämä ovat näitä, harrastukset ja työt ajautuvat päällekkäin, on pakko tehdä kompromisseja.

Ei ehkä olisi minunkaan valinta harrastaa liikuntaa aina aamuisin klo 6. Kuitenkin se on lähes ainoa väli jossa sitä pystyn tekemään. Siksi siis herään kello 6, vedän treenivaatteet päälle ja istanhdan autotallissa olevan kuntopyörän selkään tai aloitan aamun valjetessa pilatestreenin takapihalla oranssilla jumppamatollani.

Haemmee Esikoisen. Hän istuu jo valmiina luokan ulkopuolella, syö muffinsia. Lapsen luokkatoverilla on tänään syntymäpäivä. Äiti on tuonut muffinseja koko luokalle. Täällä ei tarvitse todistella kylmäketjuja tai muita asioita. Itse tehdyt tuotteet ovat sallittuja, ainoa vaatimus on ettei niissä olisi pähkinää. Ja että niitä olisi tarpeeksi. Onnittelen lasta, Esikoinen tulee kertomaan että muffinsit olivat erityisen hyviä. Kuopus saa myös luvan syödä yhden. Päätän mielessäni siirtää lounasta suosiolla tunnilla eteenpäin.
Koulupihan häly ja melu on huumaava. En kuule toisten äitien keskusteluita enkä kykene keskittymään lasten kysymyksiin. Kun muffinsit on syöty hoputan lapset pois koulun pihasta.

Kuopus vilkuttaa Esikoisen opettajalle ja käy antamassa ylävitoset. Esikoinen ei oikein suostuisi edes vilkuttamaan. Luokassa hän osallistuu kyllä toimintaan. Hyvästely on aina tuottanut Esikoiselle ongelmia. Pitää varmaan keskustella asiasta taas kerran uudestaan kotona, ajattelen.

Kotimatkalla postinkantaja pysäyttää meidät. Sanoo, että hänellä on paketti joka vaatii allekirjoituksen. Oli käynyt talollamme, mutta huomannut ettei pihassa ollut autoamme joten oli päätellyt että olen hakemassa lapsia. Allekirjoitan ja saan käteeni kirjapaketin. Lähettäjänä on äitini. Kirjoja lapsille. Lupaan lapsille että kotona saavat avata paketin.

Kotona tiskikone piiputtaa ohjelman loppumisen merkiksi. Lapset repivät atlantin ylitse seilanneen paketin auki ja ilahtuvat suomenkielisistä tehtäväkirjoista ja lukukirjoista.
Tyhjennän loput kauppakassit ja laitan uunin päälle. Pieni omantunnonpistos tökkäsee sydämeeni kun tarjoan lapsille taas kerran lounaaksi makarooneja ja kalapuikkoja kurkku- ja paprikaviipaleiden kanssa.
En vain saa itsestäni irti että teksiin kaksi kertaa päivässä alusta asti ruokaa. En ehdi, en keksi en vain yksinkertaisesti kykene siihen. Lounaalla syödään yksinkertaista ja nopeaa. Edellisen päivän ruokia, kalapuikkoja, makaroonia kastikkeilla, risottoja. Varmaa perusruokaa, sellaista joka uppoaa. Turvaruokaa.
Kaivan itselleni lounaaksi viiknolopulta jääneen perunasalaattijämän johon pilkon omenan lisukkeeksi.

Iltapäivä kuluu kotona. Johonkin kai olisi voinut lähteäkin. En kuitenkaan halua liiemmin ajella vuokra-autolla, meillä on lukuisia huonoja kokemuksia siitä miten erinäköiset vahingot on yritetty sälyttää myöhemmin meidän niskoihimme.
Lapset leikkivät ulkona ja sisällä, rakentavat majaa, riitelevät välillä. Kuopus kiukuttelee ja huutaa kun asiat eivät mene niin kuin hän haluaisi. Ja hän haluaa paljon.

Ja jälleen kerran minä löydän itseni ulkoa, viikunapuun alta, toisessa kädessä majanrakennukseen tarkoitettu viltti, toisessa pyykkikasa jota olin viemässä pyykkikoriin. Esikoinen kiipeää korkealle viikunapuun latvaa kohti, selässään uusi vaellusreppunin jonka hän omi heti itselleen. Kuopus istuu alemmalla oksanhaaralla ja huutaa pää punaisena kun ei pääse Esikoisen perässä.
Takataskuun sullottu puhelin värisee merkiksi, että sähköpostia on tullut.
Aidan ylitse kuulen kuinka naapuri selittää korjausmiehelle kuinka me kuulema rikoimme viime vuonna meidän ja heidän puutarhoiden välissä olevan aidan. Rikoimme vaikka emme edes olleet täällä.
Sisällä ruokapöydässä on sekaisin ketsuppipullot, värityskirjat, läppäri, kamera ja 50 värikynää kaatuneena pitkin poikin.
Keittiössä astianpesukone on auki mutta tyhjentämätön, makuuhuoneessa pyykkikori tursuaa viikonlopun likapyykkejä, vessassa joku on taas pissannut pöntön ohitse ja tyhjiä viessapaperirullia pyörii lattialla.

Tästä ovat drinkit ja uima-altaat kaukana.
Mutta loppujen lopuksi, minulla on silti se kaikkein tärkein maailmassa juuri siinä, nenäni edessä.
Seikkailu.
Aurinko.
Lapset.
Katto pään päällä.
Jääkaapissa ruokaa.
Vessapaperia kaapissa.
Vaatteita joita pukea. 

Arki. Elämä. 

En ehkä elä kenenkään unelmaa täällä kaukana kaikesta, kuuman auringon alla, pölyisten kukkuloiden keskellä.
Mutta minä elän.
Elän elämääni. Minun ainoaani.
Elän tätä omaa outoa seikkailuani.
Ja hymyilen.

– Kuvituskuvat ovat ns. satunnaisia kuvia arkisista tilanteista tässä syyskuun aikana. –

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com