Arjen tilkkutäkki

Herätyskello särisee tyynyn alla ja havahduttaa minut syvästä pehmeästä unesta pimeään aamuun.
Makaan hetken hiljaa kuunnellen perheeni hengitystä. Peitot kahahtelevat, syviä huokauksia, joku kääntää kylkeä. Pimeys syleilee huonetta, pönttöuuni nököttää mustana ja turvallisen oloisena nurkassa. Tuijotan kattoon ja yritän saada mieleni hereille.
Levoton yö painaa silmiäni kiinni. Lapset heräilivät monta kertaa, itse heräilin senkin ohessa monta kertaa.
Öinen vaellus sänkyjen välillä. Lapset kiipeämässä meidän sänkyymme, sitten takaisiin omiinsa. Lopulta kierrettyäni itse oman sänkymme laidat ja jalkopäät, väistellen pieniä kehoja ja Puolison syvää unta nukkuvaa kehoa päädyn nukkumaan lasten sänkyyn Kuopuksen jalkopäähän.
“Pääasia, että kaikki nukkuvat edes jotenkin”, neuvolatädin lausahdus vuosien takaa kaikuaa edelleen mielessäni, aina tällaisina aamuina kun takana on yö vaellusta ja sänkyjen vaihtoa muistan sen. Ja tiedän hänen olleen oikeassa. Ei mitään väliä sillä nukunko minä lasten sängyssä vai omassani. Kunhan jokainen nukkuu edes jotenkin. Uni, se on se tärkein.

Lopulta nousen ja kiskon pimeässä asunnossa lenkkivaatteita päälleni.
Perjantaina poistetun viisaudenhampaan jättämä kolo jomottelee poskessa. Huokaan ja mietin pitääkö minun soittaa sen takia tänään lääkärille. Mietin, vaikka tiedän tietenkin soittavani. Varmistelevani. Näissä asioissa minä olen varmistelija.

Ulkona on kosteaa, ei kylmää, mutta kosteaa.
Pilvet istuvat puun oksissa, syksy maalaa vaahteroita yhä kirkkaamilla väreillä. Maahan kertyvät koivujen keltaiset lehdet. Ruoho on vielä vihreää, ilmassa tuoksuu maatuvat kasvit ja sienet. Yön tuoma viileys kondesoituu pintoihin, maa on märkää, puista tippuu kastepisaroita aamun ensimmäisen kajon noustessa mereltä päin.

Lähdemme juoksemaan, kolme naista rinta rinnan.
Tänään en jaksa puhua, hyvä kun jaksan juosta.
Väsymys painaa.
Huoli painaa.
Ikävä painaa.

Askel kulkee kuitenkin kevyesti. Edes jotain hyvää muuten vaikeassa aamussa.
Juoksu kulkee, jalkojen ja polvien kipuilu on pysynyt poissa.
Aamu sarastaa ja endorfiini auttaa hengittämään kevyemmin.
Kuuntelen hajamielisesti juoksutovereiden keskustelua, annan ajatusten harhailla, törmäillä toisiinsa, vailla päämäärää. Mietin keltamustia teemukejani Palo Altossa, mietin miltä syksy tuntui siellä.

Pohdin miten helpottaisin Puolison ikävää, tunnetta siitä että hän kokee valuttavansa elämäänsä hukkaan. Aika valuu käsistämme kuin kuiva pienirakenteinen hiekka. Radiohiljaisuutta viisumeista on kulunut jo yli kuukauden. Ei mitään tietoa. Ei yhtään mitään. Joka ikinen aamu yritän sulkea levottomuuden aivojeni perimmäiseen huoneeseen, vääntää oven lukkoon ja sammuttaa huoneen valot.
Joka ikinen päivä valot syttyvät siihen huoneeseen monta kertaa ja huoneen ovi aukeaa kuin itsestään.
Levottomuus syö ajatuksia sisältä.
Hiljaa ja salakavalasti. Nakertaa ajatuksia ja sekoittaa valmiita suunnitelmia.

Vuoden loppunu, kestä vuoden loppuun, silloin on pakko tulla jokin ratkaisu, johonkin suuntaan. Hoen tuota itsekseni kuin mantraa. Kuukauden vaihtuvat, aika kuluu.
Ihmiset ovat lakanneet kysymästä koska me palaamme. Ovat lakanneet kysymästä onko mitään aikataulua. Vastaus on aina sama, syvä huokaus ja olkien kohautus. Jos tietäisimme olisi helpompaa.
Silti toivo ja unelma pääsystä vielä takaisin tuohon kuuman auringon kotiin elää vahvana meissä.
Puoliso puhuu kodista, kerta toisensa jälkeen.
Tuijottaa eteensä, hiljaisina hetkinä. Apeus, ikävä, puhdas vitutus paistaa hänen kasvoiltaan ja olemuksestaan. Jaan tunteen, mutta olen ehkä opetellut piilottamaan sen nopeammin. Tiedän miten sitä otetaan niskasta kiinni ja suljetaan sinne perähuoneeseen. En aina, mutta usein.
Kunnes se taas tulee omia aikojaan sieltä pois.

Lusikoin smoothieta suuhuni, hörpin lämmintä teetä ja soitan samalla hammashoidon takaisinsoittopalveluun. Kipu käy poskessa aaltoina, hetkittäin olen varma että mitään tarkastusta ei tarvita, sitten taas olen varma ettei varmasti kannata olla menemättä.
Epämääräisyys, epävarmuus.
Pakkaan reppuja, lapsille eväät kerhoon, minun reppuuni lounas, kerhosta pitää lähteä suoraan työmaalle.
Kuin kokoaisi palapeliä, tai tilkkupeittoa. Sitä arki on. Pienistä paloista, kauniista ja värikkäistä ja sitten niistä täytepaloista, pakollisista mutta aika mitäänsanomattaomista koostuva yhteinen peitto, joka pitää meidät lämpimänä. Tilkkupeitto johon on helppo turvautua. Tilkkupeitto, joka toimii silloin kun kaikki palaset ovat paikoillaan, tasaisena mattona, vieri vieressä. Mutta jos yksi puuttuu pitää kaikki muutkin palaset järjestellä uudestaan. Asetella uuteen järjestykseen, löytää uusi sommittelu, muuten täkissä on reikä josta vesi ja tuuli pääsevät sisälle.

Kerho, harrastukset, minun työni, ne johin lapset voivat tulla mukaan, ne joihin eivät. Kaupassa käynti, ruuan laitto. Kaikki sovitettava aikatauluu, kaikelle löydettävä oma kolonsa.
Puoliso tekee töitä, aamusta iltaan. Auttaa missä pystyy, ei se siitä kiinni ole. Aika vain ei ole meidän puolellamme.
Vähenevä valo, piilotteleva aurinko, ne kaikki syövät Puolison muutenkin vajaata jaksamispankkia. Tämä tilanne, joskus niin kovin vahvasti kyseenalaistan tämän kaiken järjellisyyden.
Onneksi vain joskus. Ja onneksi silloinkin ymmärrän ettei ole muita teitä, ei sellaisia joista emme jäisi katumaan, pohtimaan loppuelämäksemme miten meidän olisi käynyt jos olisimme päättäneet toisin.

Kerhomatka taittuu niin paljon helpommin kuin ennen, nyt Esikoisella on pyörä! Tuo niin toivottu ja odotettu asia. Koko kevään hän siitä puhui. Ikävöi omaansa Palo Altosta. Ikävöi ja kaipasi. Tuntui niin turhalta hankkia täältä mitään, kun meidänhän on kokoajan pitänyt lähteä ihan juuri heti pois. Kokoajan toinen jalka jo lentokoneessa, alushousut matkalaukkuissa valmiina. Nyt otin riskin. Riskin, ettei tuosta pyörästä olisi kuin hetken ilo ennenkuin siitä pitää taas päästä eroon.

Ja nyt katsellessani miten lapsen koko naamataulu loistaa syksyisessä aamuussa sumun keskellä, ajattelen että vaikka me lähtisimme jo heti huomenna takaisin kotiin, on tuon ilon ja onnen näkeminen oman lapsen kasvoilla kaiken sen vaivan arvoista.

Pieni lapsi viilettää edellä, sininen kypärä päässä, vaalet hiukset ilmavirrassa hulmuten. Turkoosin väriset ja kettukuosilla verhotut jalat vispaavat polkimia vimmatusti kohti ylämäkeä.

Huipulla lapsi pysähtyy ja siellä, keskellä taivaan harmautta ja ruskan värjäämiä lehtipuita hän kääntyy, hymyilee ja näyttää peukkua.

Kävelen kerhosta kohti kirjastoa. Toinen äiti kävelee rinnalla, puhumme lapsen jättämisestä, äitiydestä. Muutama sana, mutta sanoja kuitenkin. Sanoja harmaaseen aamuun. Sanoja kahden ennalta tuntemattoman ihmisen välillä. Ainoana asiana joka yhdistää on tämä sama kaava joka tiistai, keskiviikko ja torstai-aamu. Lapset yhdeksäksi kerhoon. 2,5tuntia aikaa tehdä jotain. Jotain. Mitä ikinä. Vaikka istua hiljaa puiston penkillä ja katsella kuinka lehdet putoavat maahan. Kuunnella muuttavien hanhien muuttohuutoa. Sulkea silmät joutumatta pelkäämään että lapselle tapahtuu jotain sinä aikana.

Minä istahdan siihen samaan tuttuun punaiseen nojatuoliin. Samaan kuin lähes aina.

Kaivan laukustani läppärin syliin, pöydälle asetan termosmukillisen teetä, puhelimen ja kalenterin. Hetken istun, nojaan päätäni tuolin selkänojaan. Tänään väsyttää. Väsyttää ja ihan vähän itkettää. Itkettää vaikka oikeastaan kaikkihan on oikein hyvin. Olosuhteisiin nähden.

Ajatukseni harhautuvat lauantaihin. Ihanaan retkeen Luukin luonnonsuojelualueelle. Ystävän lempeät silmät, lasten leikit metsässä. Aurinko, joka leikitteli matalana ja niin keltaisena puiden välissä. Sammal tuoksui, oksat ratisivat jalkojemme alla kun kävelimme metsän läpi polkuja vältellen. Kaksi naista, äitiä, ja neljä lasta. Pitkin kallioita, järven rantaan. Lopulta pysähdyimme nuotiopaikalle, tein tulet. Kaivoin repusta omat halot ja askartelin nuotion. Sen loimussa teimme lounaan. Jälkiruuaksi lettuja. Siinä tulen, ruuan ja lasten ohessa kerroimme kuulumisia. Puhuimme elämästä. Kerroin joitain haaveita, varovaisia unelmia. Ystävän käsi olkapäällä. “Paljon hyviä juttuja Annuska sun elämässä nyt”. Pysäyttävä lause.

Niin totta. Silti se unohtuu niin herkästi.

Paljon hyviä juttuja. Siitä pitäisi pitää kiinni. Niistä hyvistä jutuista. Eikä aina jäädä jumiin näihin harmaisiin sumusiiin aamuihin. Ei antaa harmauden hiipiä paidan alle ja puristaa sydäntä vääristä kohdin.
Ei antaa ikävälle liikaa valtaa. Ei antaa epävarmuudelle valtaa. Se on niin turhaa.
Turhaa ajanhukkaa.
Ja juuri aikaa minulla ei olisi hukattavaksi.

Kirjoitan, kirjoitan koska se tuntuu omalta. Kirjottaminen ja kuvaaminen. Jälkimmäinen on ollut kanavani, mediani jo niin kauan. En tiedä miten osaisin olla ilman sitä. Kamera on kuin käden jatke.

Kirjoittaminen, tämä on minulle uutta. Se että näinkin saan ajatukseni esille. Se ettei tämä olekaan ihan niin kömpelöä kuin ajattelin sen olevan. Se, että ihmiset oikeasti saavat minun ajatuksestani kiinni tekstin kautta.

Tuijotan kirjan selkämyksiä ja mietin miten minä tähän päädyin, kirjoittamaan elämästäni. Miksi ihmeessä minä tähän päädyin.

Ehkä siksi, että koen tämän jakamisen, tämän omia ajatuksia kuvaavan informaation kertomisen tarpeellisena jotta minä voisin olla osana tätä yhteiskuntaa. Että meidän kaikkien tulee kertoa meidän tarinamme, tulla kuulluksi, kokea yhteenkuuluvutta. Mutta eihän yhteenkuuluvuutta voi kokea ellei tiedä mitä toinen ajattelee. Joten minä kirjoitan ja kuvaan. Kerron minun tarinaani, askel askeleelta. Voidakseni ymmärtää tätä maailmaa, voidakseni kuulua siihen, voidakseni tarjota muille oven siihen näkökulmaan jossa itse elän.

Puhelimen pirinä herättää minut ajatuksistani. Hammaslääkäristä soitetaan. Sitten neuvolasta. Kolmas puhelu eläinlääkärille. Hoidan asioita, kirjaan kalenteriin tapaamisia. Aikatauluja, niitä tilkkutäkin palasia. Yksi toisensa jälkeen.

Kävelen kirjaston hiljaisilla käytäville, siellä missä ei ole muita lukijoita, puhun ajanvarausihmisten kanssa, annan sormieni lipua pitkin kirjojen selkämyksiä, niin monta kirjoitettua tarinaa siinä silmieni edessä. Niin monta elämää. Niin monta fantasiaa, niin monta ihmisen matkaa.

Näiden kaikkien takana on joku toinen ihminen, joku joka nämä matkat on kirjannut ylös, joku joka on ne osannut muodostaa kirjaksi. Minun haaveeni, vai eikö se ole jokaisen salainen haave, osata kirjoittaa kirjaksi asti. Ehkä jonain päivänä. Ehkä kun päiväni eivät enää täyty vain neuvola-ajoista, hammaslääkäreistä, kolmevuotiaan kiukkupuuskista ja viisivuotiaan argumenteista ja mikä-on- punainen- ja -istuu- vessassa- vitseistä.
Ehkä jonain päivänä.

Haen lapset kerhosta, mennään bussilla työmaalle.

Siirtolapuutarhan syystytöt. Lapset leikkivät puutarhan käytävillä, tuttu työmaa, tutut leikit.
Kaikkialla tuoksuu, kuuluu ja näkyy syksy. Hiljaa mädäntyvät omenat, käännetty multa, yhä syvemmälle kaivautuvat katemadot, syysleimujen makea tuoksu viipylee harmaassa ilmassa, varis raakumassa läheisessä pihlajassa, tyrinmarjat hehkumassa oranssina hopeisilla oksilla. Haapa pudottaa lehtiään keltaisena ja punaisena maahan. Esikoinen pyöräilee ympäri puutarhan hiekkakäytäviä.

Vanhuksia kävelemässä portista ulos ja sisään. Nyökkäys tervehdykseksi, ehkä jokin kommentti kuinka työt eivät koskaan lopu. Eikä talveakaan tule. Yhtä märkää ja kylmää pimeyttä kevääseen saakka.
Hymyilen niin että silmät menevät viiruun, ei kai nyt sentään. Aina tulee talvi. Ihan aina.
Ja sen jälkeen tulee kevät. Ihan aina. Kevät ja uudet kasvit. Kevät ja uusi ilo. Usko pois, pappa hyvä.
Nauran.
Lopulta vanha mieskin nauraa. Heilauttaa kättään ja sanoo että eihän tuo tuollainen sovi. Nuori plikka nauramassa hänelle. Juuri kun oli päässyt synnkyyden makuun, pilke silmäkulmassa, naururyppyjä poskissa. Älä tyttö koskaan luovu tuosta hymystä. Tuosta, joka menee silmiin asti. Se on hyvä. Se vie sinut pitkälle.
Rautaportin kolahdus ja mies kävelee metsän läpi pois.

Väsyneet lapset.
Bussimatka kotiin.
Pysäkiltä vielä sillan yli kohti omaa hiekkatietä.
Kalastaja laiturilla heittämässä verkkoa. Nostaa sangosta näytille kalan, heiluttaa lapsille kättään. Esikoisen likainen naama, Kuopuksen väsyneet silmät ja nuhainen nenä.
Nälkä kurniin vatsassa, takana pitkä päivä. Edessä työntäyteinen ilta.

Niin paljon hyviä juttuja.
Kuten ihana naapuri, joka yllättäen ilmestyy kasvihuoneesta pyyhkeeseen kääriytyneenä saunanraikkaana, seurassaan saksalaisen radion toimittaja. Pysäyttää minut komposti kädessä. Kerro meille saunatontuista, Annuska. Kerro uskomuksista. Tuo nainen, joka on kävellyt jämptillä asenteellaan meidän perheeseen kuin jäädäkseen, tietää että tiedänhän minä, tiedän paljonkin uskomuksista, taruista, elämästä. Tämän pinnan alla, asuu paljon. NIin paljon kirjoja minä olen elämäni aikana lukenut, niin montaa ihmistä kuunnellut. Kaiken sen minä olen varastoinut mieleni sopukkaan. Aivojeni suuren suureen kirjahyllyyn. Ei minulta tarvitse kuin kysyä niin minä kerron. Harva kysyy. Sekin on ihan ok.

Ja siinä minä seison pimenevässä illassa Kaurilan pihalla, toisessa kädessä lapseni takki ja toisessa homehtunut leivänkannikka. Saunasta nousee savu ja sieltä kuuluu saunojien iloinen puheensorina. Kynttilät palavat lyhdyissään luoden pieniä valonlähteitä keskelle pimeyttä. Naapurin esiteini tulee juuri partioista kotiin, pysähtyy rappusille ja kertoo päivästään. Minä olen osa tätä, jollain hämmentävän epämääräisellä tavalla on meidän perheemme solahtanut tähän yhteisöön, kuin huomaamatta.

Illan viileys kiipeää hihansuista kohti niskaa.
Seison vielä hetken rappusilla katselemassa lyhdyissä palavia kynttilöitä.
Niin paljon hyviä juttuja.
Siitä minä yritän pitää kiinni.
Siitä ja hymystä.
Silmiin asti yltävästä hymystä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com