Arjen onnentuoja- puistotäti!

Olen illalla nukahtanut sängylle kun odotin että kuivuri kuivaisi meidän lakanamme pesun jäljiltä kuivaksi.

Näköjään ilman lakanaakin pystyy yhden yön nukkumaan.
Muistan havahtuneeni kerran yön aikana, kun Kuopus kömpi viereemme.

Olen viime päivinä nukahtanut hetkessä, samantein kun vain olen silmäni sulkenut.
Parempi kai tämäkin kuin se tätä vaihetta edeltänyt tilanne jolloin nukuin yössä vain 2-3h ja loput ajasta tuijotin kattoa tai luin kirjaa kun uni ei tullut.

Nousen istumaan sängyllä ja alan kiskoa vaatteita päälle. Esikoinen tepsuttaa oman vaatekasansa kanssa meidän huoneeseemme. Hän on kuin tyhjästä ruvennut pukemaan itse. Haluaa että vaatteet laitetaan valmiiksi ja pukee ne sitten heti herättyään itse päälle. Vain sukissa pitää auttaa.
Tämäkin asia josta välillä jouduin vain pitämään pääni, ja olemaan onnellinen siitä ettei lapsi ole hoidossa.
Minulla oli mahdollisuus antaa lapsen oppia pukemaan omaan tahtiinsa. Ei tarvinnut pakottaa opetelemaan, ei tarvinnut tuskastella ettei hän vielä osaa.
En yksinkertaisesti välittänyt siitä, kun muutamat ystävät välillä huomauttivat että eikö kolmivuotias vielä pue itse. Ei pue. Varmaan osaisi jos olisi pakko, mutta kun ei ole niin minä autan.

Ja sitten eräänä aamuna hän vain alkoi pukemaan itse.
Ilman maanitteluita tai kehottamisia.

Ei ruoho vetämällä kasva, sanoo isäni.
Eikä lapsi pakottamalla kehity.
Haastaminen, lempeä sellainen, on eri asia. Kyllä minäkin vaadin ja haastan. Kehotan yrittämään asioita jotka aluksi tuntuvat vaikeilta.
Pyöräilynkin oppiminen oli monen harjoituskerran tulosta.
Mutta jos jokin ei onnistu, yritän olla jäämättä siihen kiinni.
Ajattelen että lapsi oppii kun hän on valmis oppimaan.
Kuopus herää ja nousee istumaan viereemme sängynlaidalle.

Siinä me kaikki istumme, aamu-unisina silmiämme hieroen. Puolisokin havahtuu unestaan ja nousee, hän on sentään jaksanut odottaa lakanan kuivumista ja saanut itselleen lakanan yön ajaksi omalle puolelleen.
Vähän naurattaa tämä meidän välitilaperheemme.

Esikoinen kysyy onko tänään Puistotätipäivä. Silmät kiiluvat innosta kun sanon että on, syödään aamupala ja sitten lähdetään.
Puistotäti!!!

Viime viikolla, keskellä sitä ankeutta minä mietin että pakkohan minun on yrittää keksiä näihin päiviin jotain rytmiä. Edes osalle päivistä.
Pakkohan minun on yrittää luoda jotain josta me kaikki kolme, minä ja lapset, saamme jotain irti.
Mietin mikä on Esikoiselle juuri nyt raskainta. Tuttujen rutiinien puute. Ystävien puute. Se ettei ole leikkikavereita paitsi Kuopus, joka ei kuitenkaan ihan kaikkia leikkejä osaa eikä ymmärrä. Ja veli on aina veli.
Pohdin pitäisikö Esikoinen yrittää saada päiväkotiin pariksi päiväksi viikossa, puolipäivähoitoon.
Muistin samantein pitkät jonot, joten hylkäsin ajatuksen.
Selailin kuitenkin keskustan yksityisten englanninkielisten päiväkotien sivuja ja mietin pitäisikö soittaa ja tiedustella heidän tilannettaan.
Esikoinen kysyi mitä minä oikein tein ja kerroin että mietin minne minä voisin viedä heidät leikkimään muiden lasten kanssa.
Esikoinen katsoi minua ja sanoi: Mennään Pipan luo.
Pipa!
Esikoisen entinen perhepäivähoitaja.
Perhepäivähoitoon hän ei varmasti mahtuisi, mutta puistohoito!
Sama hoitaja piti Puistolassa puistotätiä kaksi kertaa viikossa.
Voi Esikioinen, sinä tarjosit juuri itse itsellesi sen pelastuksen jota minä olen etsinyt!
Otin yhteyttä puistotätiin ja kyllä, lapset mahtuisivat torstai-aamun ryhmään.
Jo pelkkä ilmottautuminen sai minun mieleni kevyemmäksi.
Ja Esikoinen, hän alkoi laskea päiviä että pääsisi leikkimään tuon niin tutun ja ihanan hoitajansa kanssa.

Keitetään puurot ja teet.
Kuopus ei anna isän auttaa ruokailussa. Vain äiti, ei kukaan muu.
Tätä on jatkunut nyt jo pitkään.
Se on uuvuttavaa. Turhauttavaa.
Iltaisin ollaan taas siinä pisteessä että jos on Puolison vuoro nukuttaa lapset, Kuopus jää huutaen ja itkien huoneeseen. Minä haluan äidin! Minä haluan äidin!

Ja näin se on kaikessa.
Vain minä saan viedä vessaan.
Vain minä saan pukea.
Ja aivan liian usein annan periksi. Annan periksi koska en jaksa lapsen huutoa. Annan periksi kun itku särkee sydäntä.
Paitsi nukuttamisessa.
Se on se piste jolloin minä en enää jaksa.
En suostu luopumaan siitä vapaahetkestä jonka saan joka toinen ilta Puolison nukuttaessa lapsia.

Katselen Puolisoa, hänen sulkeutunutta aamuolemustaan. Hän tuijottaa ikkunasta ulos tyhjä katse silmissään. Tiedän että ajatukset ovat töissä.
Ehkä vielä unessa. Jossain poissa.
Hän näyttää väsyneeltä.
Auringon puute väsyttää.
Tämä tilanne väsyttää.
Kuin matkustaisi junassa ilman paikkalippua. Isäni ilmaisu tilanteellemme.
Jatkuva pieni stressi, tunne siitä että ei ole oikeassa paikassa, että ei ole omaa kotia, ei omaa tilaa.
Tunne siitä että ihan kohta joku hätyyttää muualle. Käskee sinun taas siirtyä ja sinä et voi muuta kuin pakata tavarasi taas laukkuihin ja siirtyä seuraavaan paikkaan toivoen että olisit jo kohta perillä.

Puhutaan unista.
Kerron että näen jatkuvasti unta että jompikumpi lapsistamme kuolee.
Stressi.
Kehoni elää jatkuvassa stressitilassa.
Se on turhauttavaa. Turhauttavaa siksi, että yritän kertoa itselleni että en ole nyt työputkessa, ei ole mitään stressatavaa. On vain tämä hieman kaottinen arki, mutta tästä selviää kyllä. Asiathan ovat ihan hyvin. Aurinkokin paistaa.
Se auttaa päivisin. Kykenen nauttimaan auringon lämmöstä, nauramaan jo vähän viikottaiselle takatalvelle. Pystyn olemaan ajattelematta sitä koska pääsemme kotiin. Elämään päivä kerrallaan.

Mutta unet, ne elävät omaa elämäänsä.
Sinne minä en vielä yllä, kontrolloimaan niitä.
Näen unta ihmisten kuolemista, omien lapsieni, läheisteni.
Jokin alitajunnassani käsittelee tunteitani luopumisen kautta.
Olen liian latautunut ja päiväni ovat liian täynnä jotta jaksaisin kaivella mitä aivoni pohtivat.
Sen aika on myöhemmin.
Yritän aamuisin karistaa yön tuntemukset lavuaariin samalla kun pesen kasvoni.

Saan teen juotua, lasten puistoreput pakattua.
Purkaudutaan kaikki ulos asunnosta.
Tunnen pientä ylpeyttä pienestä perheestämme, jos me selvisimme näin kivuttomasti tästä aamusta, näin vain seisomme ulkona kadulla kaikki neljä ilman tappelua tai itkua eikä kellokaan ole edes vielä millään tavalla paljoa.
Taputan itseäni olalle ja mietin että kyllä meistä vielä yhteiskuntakelpoinen perhe tulee.
Kyllä me vielä tulevaisuudessa selviämme hoitoonvienneistä ja kouluaamuista töiden ohella.
Naurahdan omille ajatuksilleni.
Ulkona paistaa aurinko.

Matkalla kohti Puistolaa, juuri siin kohdassa kun ohitamme Kumpulan kampuksen, radiosta tulee Tehosekoittimen Maailma on Sun kappale ja vie minut kertaheitolla 16 vuotta ajassa taaksepäin.
Silloin, vappu-aatton iltapäivänä kävelin tuota tietä pitkin käsi Puolison kädessä, matkalla Oranssin puutaloille ystävien luo. Minä asuin silloin vielä Joensuussa mutta olin viikonloput Puolison luona Helsingissä. Aurinko paistoi ja lämmitti selkiämme. Punamustat rastat kutittivat poskiani ja minua hymyilytti. Askeleeni oli kevyt ja mieleni rauhallinen. Puristin Puolison kättä ja sanoin hänelle Juuri nyt olen tavattoman onnellinen. Puoliso katsoi minua silmiin, puristi kättäni ja hyräili minulle tuota nuoruutemme soundtrackiltä poimittua kappaletta Maailma on sun.
Nyt 16 vuotta myöhemmin, niin moni asia on toisin, ja samalla niin moni asia on samoin.
Hymyilen ja saan kiinni siitä hetkellisestä onnentunteesta, siitä pienestä nyanssista ja rakkaudesta, siitä että ymmärtää olevansa elossa ja oikealla polulla oikean ihmisen kanssa, vaikka kaikki ei aina menekään niin kuin on ajatellut.
Me selviämme tästä ajattelen ja painan kaasua.

Jännitän miten Kuopus jää puistotädille. Hänelle tilanne ei ole tuttu.
Mutta kun hetki tulee, lapsi jää kiltisti muiden lasten sekaan seisomaan saippuakuplapurnukka kädessään ja kääntää minulle selän. Ei lähde perään, ei itke, ei huuda.

Meidän tomera pieni ihmisenalku. Niin moni asia on hänelle helpompia kuin Esikoiselle. Hänellä on Esikoinen turvana. Joku tuttu, joku johon voi turvautua.

Muistan Esikoisen itkun niin monena kertana kun hänet jätin alussa puistotädille. Siitä huolimatta, että olin hänen kanssaan käynyt läpi totutteluvaiheen lähes kuukauden ajan. Istunut viimeisilläni raskaana puiston laidalla. Silti ne ensimmäiset kerrat kun jätin lapsen yksin puistotädille, hän tarrautui jalkoihini ja itki.

Nyt samanikäinen Kuopus jää puistoon, ilmekään värähtämättä. Hieman ehkä suu mutrullaan, mutta tyytyy kuitenkin tilanteeseen.

He ovat niin erilaisia, veljekset. Samasta geenipankista ammenetut lapset, ja silti niin eri luonteenpiirteet itselleen valinneet.

Hetki aikaa kirjoittaa.
Hetki aikaa syventyä kuvien käsittelyyn.
Hetki aikaa ajatella.
Keskellä päivää!
Hymyilen.
Kyllä tämä tästä.
Tehdään tästä hyvä päivä.
Alusta loppuun.
Päätetään niin.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com