Arjen helmiä

Sain muutama viikko sitten lukijapalautetta sähköpostiini: 

(Lainaus on julkaistu palautteen antajan luvalla)
“Sinun elämääsi on kovin vaikea saada kosketuspintaa. Elät kotiäitinä, teet välillä töitä, mutta meidän tavallisten äitien näkökulmasta sinä kuitenkin lähinnä vietät aikasi merenrannoilla ja matkoilla.” 

Lukija tarkoitti hyvää, halusi vain kertoa, ettei kyennyt samaistumaa minun elämääni. Ymmärrän sen. 

En oikeastaan liiemmin ajattele sitä miltä elämäni näyttää blogin lukijoille. Harvoin pysähdyn miettimään millaisen kuvan sisältö luo minusta. 

Ehkä pitäisi, en tiedä.
Tilastollisesti nämä postaukset eivät ole kovin suosittuja, nämä tavallisesta arjesta kertovat. Selkeästi suurempaa lukijakuntaa kiinnostaa enemmän ne hetket kun olen muualla, kun en vietä ihan tavallista arkea, vaikka sitä minä vietänkin 90% elämästämme, en vain kirjoita siitä. Pyrin kirjoittamaan niistä toisista hetkistä. Niistä jotka erottuvat arjesta.

Mutta yritetään nyt, tätä arkistakin kauneutta, kirjoittaa tästä ihan tavallisesta elämästä.

Kuopus latoo ojentamiani pyykkejä pesukoneeseen, musta paita tippuu lattialle, lapsi nostaa sen ja pudistelee siitä pois kuivuneen jasmiininkukan ennen kuin työntää sen tomerana ja keskittyneenä pesukoneen syvyyksiin. Luukku naksahtaa kiinni ja vesi alkaa ryöppyämään vaatteiden päälle. Kuopus katselee kuinka vaahto alkaa muodostua koneen pyöriessä yhä vinhempaa vauhtia. 

Siirryn Kuopuksen kanssa sisälle, lapsi haluaa syödä aamupalansa loppuun. 

Viime yö oli levoton, molempien lasten jalkoja särki. Ensin tuli Esikoinen luoksemme itkien, että jalkoihin sattuu. Hain särkylääkkeen ja hieroin hänen pohkeitaan. Juuri kun lapsi oli nukahtanut ja minä olin vaipumaisillaan uudelleen uneen, tuli sänkyni viereen itkua tuhertava Kuopus. Jalkaan sattuu, nyyhkytti lapsi ja osoitti toista sääriluutaan. Huokaisin ja nousin istumaan sängyssä. Nostin lapsen paikalleni sänkyyn ja yritin rauhoitella häntä. 

Väsymys painoi silmiäni ja huomasin tuskastuvani. Lopulta herätin Puolison ja sanoin etten jaksa, hoida sinä tämä tilanne ja lähdin pois huoneesta. Palasin vielä takaisin tuomaan Kuopuksellekin särkylääkkeen jonka jälkeen jätin hieman huonolla omatunnolla Puolison selviämään lapsista ja menin Kuopuksen sänkyyn nukkumana. Saisi edes 5 tuntia nukkua, ajattelin.

Aamurutiniit sujuvat, tyhjää aikaa ei oikestaan ole, mutta ei mikään kiirekkään. Herään kello kuusi ja 15 yli kahdeksan täytyy Esikoisen olla valmiina kouluun. Siihen reiluun kahteen tuntiin saan mahtumaan tunnin urheilun, suihkun, pukemisen, lasten pukemisen, Esikoisen hiustenlaiton, eväiden tekemisen ja aamupalan valmistamisen. 

Ajatukseni vaeltavat kuntopyöräilessä lukemaani kirjaan, sen tekstiin ja hahmojen elämään. Koen miellyttäväksi tavaksi aloittaa aamun hikoilemalla ja lukemalla. Lähimpänä medidaatiota mihin olen aikuisiällä päässyt. 

Tai ainakin sen jälkeen kun vietin viikon Skotlannissa budahalaisessa luostarissa hiljaisuudessa. 

Portti on kolahtanut jo aikaa sitten Puolison ja Esikoisen perässä kiinni.
Minä ja Kuopus jäimme hiljaiseen taloon odottamaan että aurinko ilmaantuisi pilvien takaa.

Istahdan parkkipaikan laidalle, oman automme eteen, Kuopuksen viereen. Ilma on kuuma, vaikka aurinko ei paistakaan vielä. Kaivan kassista hakemamme valokuvat, iso nippu 10 kuvia. Kerrankin sain aikaiseksi teettää muutamia. Kuvia meillä on, satoja, tuhansia, satojatuhansia. Vuosikirjatkin olen lähes täysin säntillisesti saanut tehtyä lapsille. Mutta irtokuvien tilaaminen, se minulla takkuaa. Vaikka tiedän että niistäkin olisi iloa. 

Selaan pinoa Kuopuksen kanssa, totean tilanneeni liian vähän kuvia lapsista ja liikaa maisemista. En tiedä mitä teen kaikilla kuvilla Grand Canyonista, ei kai niitä voi kenellekkään lahjoittaakaan, ketä ne kiinnostaisivat lopulta. 

Kuopus kaivaa kuvia joissa hän on. Toistaa missä kuva on otettu, ja mitä siinä tehdään. 

Asfaltti on lämmin takapuoleni alla. Hetki on ehkä merkityksetön, mutta samalla tämä on niitä elämän lyhyitä ohikiitäviä välähdyksiä joiden tiedän jättävän muistijäljen juuri sen tähden. Siinä me istumme, amerikkalaisen parkkipaikan raunakivetyksellä. Edessämme on pölyinen Suv automme ja sen viereen on parkkeerattu iso lava-auto. 

Läheisessä puussa huutaa korppi, jossain kauempana kuuluu autojen kaasutusta liikennevalojen vaihtuessa punaisesta vihreäksi. Vanha mies kävelee selkiemme takaa ohitsemme, nenääni lemahtaa tupakan ja pissan haju. Esikoinen huudahtaa innostuneena kun löytää kuvapinosta kuvia viime viikon rantareissusta. Jäämme puhumaan simpukoista, pelikaaneista ja hassuista pitkänokkaisista linnuista jotka juoksivat lasten mukana pitkin vesirajaa aaltoja pakoon. 

Haetaan Esikoinen koulusta. Melkein myöhästymme, koska sain päähäni tehdä yhden työkirjoituksen loppuun ennen hakemista. 

Sen aikaa Kuopus vetelehti pitkin olohuoneen lattiaa, välillä valitteli että ei keksi mitä tekisi. Mutisin ohimennen että makaa toki sitten lattialla ja pohdi maailmaa. Jossain vaiheessa huomasin lapsen rakentelevan junarataa itsekseen puhuen. 

Nyt kävelen käsi kädessä Kuopuksen kanssa hakemaan Esikoista. Halki meluisan sisäpihan jonka reunoilla olevien pöytien ääressä oppilaat syövät lounaitaan. On voileipiä, on hedelmiä metallirasioissa. Aasialaislapsi käärii sushirullia termoksesta annostelemallaan riisillä ja pienestä pinosta ottamillaan merilevälevyillä, hän tekee samoin joka päivä. Vain riisin lisäksi oleva kala tuntuu vaihtelevan. Tänään on jotain valkoista kalaa. 

Muistuu mieleen japanilainen ystäväni Lontoon vuosilta. Hän kertoi usein syövänsä aamupalaksi kalanpäitä. Silmät ovat kuulema paras osa. 

Hän myös syötii minulle herkkuna pitämäänsä sushia johon oli valmistanut mädätettyjä soijapapuja. 

Luokkahuone numero 12 avautuu ja ulos valuu pieniä viisivuotiatia lapsia. Jossain jonon keskivaiheilla on Esikoinen. Hymyilevänä ja iloisena. Hän ei tiedä että saavuin vain sekunteja ennen oven avautumista, hänelle olen ajoissa, juuri silloin siinä kun ovi avautuu.

Kerron lapsille että tänään täytyy siivota, ja tehdä vähän töitä. “Kotipäivä” hihkaisevat molemmat lapset pyöriensä selästä ja alkavat polkea hurjaa vauhtia kohti kotia. Kuopus pyytää kiertoreittiä, sanon että voidaan mennä, ei meillä nyt niin kiire ole sinne sotkujen ja paukkuvien deadlinejen äärelle. 

Aurinko paistaa kuumasti, syyskuu on ovella mutta tänne on luvattu helteitä, 30 astetta koko ensi viikoksi. 

Täällä kesä jatkuu, se jatkuu pitkälle lokakuun puolelle. Vasta sitten alkaa ruska värjäämään puita punaiseksi ja keltaiseksi. Saa nähdä koska ensimmäiset sateet saavuttavat tämän tomuisen maan. 

Kotona on kaaos. Syödään lounsta jonka jälkeen yritän siivota, järjestellä ketittiötä, saada aikaiseksi keittiön seinälle jotenkin toimivan systeemin josta näkisimme kaikki aikataulut.

Esikoinen ihailee kuvia hänestä ja Kuopuksesta jotka olen kiinnittänyt seinään, niiden alle olisi tarkoitus kiinnittää ne akuutin tärkeät paperit joita koulusta ja kerhosta satelee joka viikko. Että ne eivät hukkuisi jääkaapin ovessa olevaan kaaokseen tai unohtuisi kansioihin, joihin loput paperimeret yritämme piilottaa. 

Menoja, sovittuja tapaamisia, hammaslääkäreitä, koulun tapahtumia, vapaaehtoistyötä, matkoja, retkiä… arkemme tuntuu täyttyvän kaikesta mitä siinä ei ennen ole ollut. Samalla siellä jossain taustalla on edelleen kaikki se vanhakin. Minun työni, joka vaatii luonnossa liikkumista, tämä blogi, joka sekin vaatii tunteja kirjoittamiseen, hitaasti mutta varmasti valmistuva lastenkirja, kaksi taideprojektia jotka edistyvät, mutta kuolettavan hitaasti. 

Alan hiljaa hyväksyä menetetyn vapauteni. Alan löytää tapoja selättää tätä kaoottiselta tuntuvaa palapeliä, vielä se ei ole rutiinia, mutta näen ajoittain jo pienen pilkahduksen valoa tunnelin päässä.

Lapset haluavat uimaan, nostan heidät uima-altaaseen ja käytän sen ajan kun joudun viettämään uima-allas näköpiirissä hyväkseni ja siivoan kulahtaneita kesäkukkia pois. Pinoan kuivuneet auringonkukat  siemenineen laatikkoon odottamaan maaliskuuta kun ne voisi istuttaa etupihan laatikoihin. 

Järjestelen kukkaruukkuja, lasten maalaamia kiviä ja Esikoisen valtavaa simpukkakokoelmaa. Ei hän montaa simpukkaa rannalta keralla koskaan tuo, ehkä kaksi tai kolme, mutta simpukoiden määrä kertoo selvää kieltä siitä missä me tämän kesän olemme viettäneet. 

Juuri kun saan lapset altaasta ulos ja suihkuun kuulen kuinka pihalla käynnistyvät trimmerit ja lehtipuhallin. Huokaisen. Puutarhurit. Tai en ole varma voiko heitä siksi kutsua. Vuokrasopimuksemme sisältää kerran kahdessa viikossa tulevat puutarhurit jotka leikkaavat ruohon ja pitävät yleisistä asioista huolta. Voisin tehdä sen kaiken itsekin, mutta vuokraisäntämme haluaa puutarhureiden käyvän, joten emme ole puuttuneet asiaan.

Kun työskentelin itse puutarhurina kutsuimme tämän kaltaisia “ammattilaisia” nimityksellä cowboy: Paikalle saavutaan mahdollisimman monen koneen kanssa, kaikki tehdään vain ja ainoastaan koneella, (nämä sankarit leikkaavat luumupuun, rosmariinipensaan ja kaktuksen oksat kaikki samalla trimmerillä millä huitovaat nurmikon reunuksetkin) mitään oikeita leikkausaikoja ei odoteta tai varmaan oikeastaan edes tiedetä. 

Kun tulimme tänne 2016 ihmettelin kun missään ei kasvanut lainkaan rikkaruohoja, eikä oikein mitään muutakaan. Kun näin silloin puutarhurit ensimmäistä kertaa tositoimissa selvisi minulle miksi: he sumuttivat armotta rounduppia kaikkialle. Kävin kieltämässä tämän heiltä välittömästi. Muistona siitä on etupihan pensasaidassa edelleen kalju kohta, epäilen että työntekijä piti sumutuksen päällä kun puhuttelin häntä ja epähuomioissaan sumutti pensasaitaan rounduppia niin että tuo tietty kohta on ollut siitä lähtien kuollut. 

Nykyään pihallamme kasvaa kolibrien rakastamia punaisia penstamoneja, etupihan valtaa keväisin oranssi unikko ja freesiat ovat keväisin villiintyneet lime-tangeriini puun alla. 

Yleensä puutarhurit ovat tulleen koneinenen perjantai-iltapäivisin. Nyt he yhtä äkkiä ovat alkaneet käydä satunnaisina päivinä satunnaisiin aikoihin. Yritän puhuttaa heitä asiasta. Kun olisi niin paljon helpompi kun tietäisin koska he tulevat. Voisin siivota pihan valmiiksi tyhjksi leluista, einkä aloittaisi mitään omia projekteja pihalla, enkä ainakaan jättäisi uima-allasta peittämättä niin että kaikki pöly ja ruohonsilppu lentelee siihen. 

Saan vastaani vain tyhjän katseen. Työntekijät eivät ymmärrä englantia, eivät sanaakaan. Enkä minä osaa espanjaa. Yritän vielä selkokielellä, käteni huitovat ilmaa kun puhun yksinkertaistettuja lauseita, mutta vastaanotto on sama. 

Huokaan ja annan asian olla.

Suljen ikkunat ja ovet ja jatkan lastenhuoneessa legojen lajittelua omiin laatikoihin. 

Lapset auttavat, tai oikeammin he auttavat hetken jonka jälkeen he katoavat leikkimään ritareita olohuoneeseen. Kuulen miten vaahtomuovinen miekka iskeytyy kilpeen ja voitonhuuodot kiirivät kilpaa lehtipuhaltimen ja ruohonleikkurin kanssa pitkin talon seiniä. 

Lopulta olen saanut siivottua ja imuroitua. Käyn heittämässä vielä viimeisen lastin pyykkiä kuivuriin. Autotallissa on kuuma ja tunkkainen ilma. 

Muistan, että Esikoisen toivomat kouluvaatteet ovat pyykkikasassa, ne täytyy muistaa illalla hakea vielä sisälle, tai viimeistään kai aamulla pilatestreenin jälkeen, ajattelen. 

Istahdan ruokapöydän äärelle ja katson kelloa. 17.20. Avaan tietokoneen ja vilkuilen keskeneräistä tekstiäni. Lapset juoksevat olohuoneessa ympyrää ja arvaan että aivan kohta sattuu jotakuta. Huokaan ja sanon heille että jos haluavat saavat hetken aikaa pelata supersankaripelilä. 

Takaan itselleni 40 minuutin työrauhan.

Puoliso tulee kotiin, hymyilee. Haistan hänen työkaverinsa partaveden kauluspaidan olkapäästä, naurahdan ja kysyn onko L ollut töissä. Puoliso naurahtaa ja sanoo istuneensa hänen vieressä. Nyökkään, hajuaistini ei petä. 

Teen tacoja iltaruuaksi. Lapset syövät hyvällä ruokahalulla, ruoka joka kelpaa kaikille. Turvaruoka. Ei ihan makaroonilaatikon veroinen, mutta melkein.

Pimeä huone, Esikoinen nukahtaa heti kun valot sammuvat. Kuopus pyörii ja hyörii, valittaa kasvukipuja jalassa, ei saa unta. Hän nukkui aamulla puoli tuntia kauemmin kuin normaalisti, ja tässä lopputulos. Lapsi jonka unirytmi on kelloa tarkempi. Naputan tietokoneen näppäimistöä pimeässä huoneessa. Lentokone lentää talon ylitse, kaskaat ovat vielä vaiti, vielä ei ole aika.

Viileä ilma tunkeutuu ikkunoista sisään, syyskuu saapuu tännekin, öistä sen huomaa. 

Arki.
Tätä se minullekin on.
Pyykkiä, huutavia ja väniseviä lapsia, välillä hetkiä kun he leikkivät sopuisasti niin että sydänalassa tuntuu lämpimältä. Työntekoa sopivissa väleissä, kouluun viemisiä, koulusta hakemisia.
Siivoamista.
Elämää.
Vailla mitään hohtoa.
Silti näissäkin hetkissä on sitä jotain, sitä kauneutta.
Ehkä tämä ei tarjoa tarttumapintaa. En tiedä.

Mutta tämä on tätä, meidän arkea.
Minun elämääni, lastemme lapsuutta.
Tässä.
Nyt.

Tänään täällä.
Huomenna toisaalla.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com