Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Arjen ajatusvirtaa

08.02.2018

Yö on hiljaa, niin hiljaa että unenkin läpi kuulen sen hiljaisuuden.
Avaan silmät ja tunnustelen kädelläni vierustaani, etsien Kuopuksen pientä lämmintä kehoa.
Vieressä on kuitenkin vain Puolison turvallinen selkä. Lapsi nukkuu kerrankin omassa sängyssään, ehkä viidennen kerran kolmevuotisen elämänsä aikana.
Käsi pysähtyy Puolison kyljelle jään kuuntelemaan hänen hengitystään.
Valo, joka siivilöityy yön ja ikkunaverhojen läpi huoneeseen on pehmeeä. Harmaan ja keltaisen sekoitusta.
Talossa jossa ei ole pattereita, ei ole myöskään niiden tuomaa lapsuudesta tuttua surinaa talviöinä.
Täällä on vain hiljaisuus, vanha talo hengittää ja minä sen tahdissa.
Hitaasti sydämeni löytää saman sykkeen, talon, Puolison, lasten unisykkeen kanssa ja vaivun uudelleen pehmeään unettomaan välitilaan, jossa ajalla ja paikalla ei ole väliä.

Vedän lapsia pulkissa kohti kerhoa.
Taivaalta sataa suuria lumihiutaleita, maisema on valkoinen.
Taivaanrannassa nousee aurinko värjäten taivaan keltaiseksi ja pilvet taivaankannen päällä pastellinsävyiseksi.
Autot huristavat ohitsemme, hiekka rahisee ajoittain pulkan alla, vastaan kävelee ihmisiä joiden kasvot ovat hautautuneena kaulahuiveihin; en osaa sanoa hymyilevätkö he vai eivät.
Lapset nauravat ja leikkivät taputusleikkejä. Vetäminen on ajoittain raskasta hiekoituksen takia. Lasten heiluminen ja käsien maassa laahaaminen ei helpota asiaa.
Aamulenkin jälkeen lihakseni ovat vielä lämpimät, mutta huomaan miten jollain tapaa silti ärsyynnyn.

Poikkean hiekotetulta tieltä puiston läpi tallattuun polkuun. Kuopus kieputtaa itseään pulkassa niin että pulkka kaatuu ja hän tipahtaa kyydistä. Viidennen kerran.
Ärsyynnyn. Ärähdän lapselle, turhan pahasti, turhan asiattomasti.
Kuulen itseni, siiinä sen kaiken valkeuden keskellä. Enkä pidä siitä mitä kuulen.

Pysähdyn pieneksi hetkeksi ja käänään katseeni puiden ohitse kohti merta.
Kaukaisuudessa nousevaa aurinkoa. Taivaalta hitaasti alas leijailevaa lunta.
Ei ole mitään hätää. Ei ole oikeasti mikään kiire.
Jatkan eteenpäin, rauhallisesti, lakkaan kiirehtimästä, ei ole pakko.

Lumi on kevyttä, pulkat luistavat siinä leikiten.
Puista tippuu isompia lumikasoja ja maahan satanut valkoinen puuteri pöllähtää kasan osuessa siihen.
Näky tuo vahvasti mieleen sen kerran kun olen laskenut Sveitsissä off roadilla alppia alas. Siitä on kauan. Yli viisitoista vuotta.
Ystäväni, Patrick, halusi minut mukaan. Lensimme helikopterilla, ylös, korkealle rinteelle.
Sieltä laskimemme reput selässä laudoilla alas.
Niin nuorina, niin pelottomina.
Kuolemattomia.
Aurinko paistoi, lumi kimmelsi ja levittäytyi lautojemme molemmin puolin puuterimaiseksi pilveksi.
Andrenaliini syöksyi läpi kehon ja sai minut tuntemaan olevani elossa, siinä hetkessä oli jotain taianomaisen kaunista.
Tai ehkä olen vain nostalgisoinut sen muiston.
Patrickin kunniaksi.

Jatkan matkaa puistosta tielle jota ei ole hiekoitettu. Lapset laulavat joululauluja. Hymähdän heille, vähän naurattaakin.
Ajatukset jäävät Patrickiin.
Nuori mies, niin täynnä elämää.
Hänen rakkautensa lumeen oli niin suurta. Onnellisimmillaan hän oli laudan päällä, puuterilumessa, vuoren rinteellä.
Se nauru ja kiilto silmissä, sitä en unohda koskaan.
Hän varmaan rakasti lunta enemmän kuin ketään muuta ihmistä, äitinsä, isänsä ja isoäitinsä lisäksi.
Luulen, uskon, että hän rakasti minua niin paljon kuin ystävää voi rakastaa. Välillämme ei ollut koskaan romantiikkaa, meitä sitoi huono huumori, sama kieli, jano elämään, nuoruus, ylpeys. Jo tuolla matkalla alpin rinnettä alas lumen pöllytessä lähestyessämme kohti puurajaa, jo silloin sydämeni kuului Puolisolle. Koskaan ei sitä tarvinnut epäröidä.
Ehkä Patrickin olisi vielä löytänyt sen ihmisen jota katsoa samalla katseella miten hän katsoi noita alppien rinteitä.
Elämä ei vain antanut aikaa.

Hänen olisi kuulunut kuolla vuorille, lumeen.
On ironista, että lunta ja talvea rakastava ihminen kuolee Australian kuumalla moottoritiellä, rekan alle.
Elämä on välillä niin julmaa, niin väärin.
Elämä niin kovin harvoin tuntuu oikeasti kysyvän suurimmalta kuluttujaltaan miten sen tulisi toimia, mitä tarjoilla, miten edetä.
Elämä ei harrasta kuluttajatutkimuksia, sen olen oppinut.
Se tekee mitä sitä huvittaa. Me vain yritämme pysyä perässä ja tehdä oikeat päätökset.

Kerhotalo ilmestyy yllättäen eteemme.
Olen kulkenut ajatuksissani, ollut kaukana poissa, Patrickin luona, en edes huomannut matkan taittumista
Viedään eväsreput sisälle, puetaan liivit. Halaan lapset ja kerron tulevani parin tunnin päästä taas hakemaan.
Sen jälkeen istanhdan kirjaston punaiseen nojatuoliin, siihen hyllyjen väliin.
Hetken tuijotan eteeni, katse harhailee kirjoissa, niiden nimissä: “ The Body Language of Liars” kirja kiinnittää huomioni. Jään selaamaan sitä, vaikka pitäsi tehdä töitä, kirjoittaa, käsitellä kuvia, vastata sähköposteihin.

Pitäisi.
Tai sitten ei.
Tämä vuosi on kyllä opettanut paljon siitä mitä ihmisen pitää ja mitä ei.
On jotain asioita joita pitää.
Pitää hankkia toimeentulo. Kyllä.
Pitää pitää huoli lähimmistä. Kyllä.
On pieniä asioita joita pitää myös; käydä suihkussa, pestä vaatteet, huolehtia lapsista, urheilla ettei paikat kipeydy, tehdä ruokaa.
Mutta pitääkö aina jaksaa olla iloinen. Ei.
Pitääkö aina jaksaa olla positiivinen. Ei.
Pitääkö aina olla kiitollinen. Ei.

Lumiaura saa katseeni kääntymään ikkunasta ulos. Aurinko paistaa pilvien lomasta, puissa on lunta.
Tällaisina päivinä minäkin pidän lumesta, talvesta. Tästä kokonaisuudesta.
Kun valon määrää on taas inhmillinen, ymmärrän taas miksi miljoonat ihmiset haluavat elää näissä olosuhteissa.
Olen aina kuvitellut ettei säätila vaikuta minun mielialoihini.
Että olen Englannin vuosinani oppinut kaiken märistä ja sateisista talvista, silloin tein sitäpaitsi ulkotöitä, kaikki päivät ulkona puutarhoissa. Satoi tai paistoi.

Vasta nyt kuluneen vuoden, ehkä lastenkin, myötä olen joutunut myöntämään että minä olen valon ihminen, valon, auringon, lämmön.
Väsyn pimeydessä, ajatukseni synkistyvät. Ihoni kuivuu ja kutisee, varpaanvälini tulehtuvat. Sormien nivelet turpoavat kylmässä, polvet pysyvät kivuttomina vain jos juoksen viitenä aamuna viikossa.

Kaipaan lämpöä, kaipaan aurinkoa, sen syleilyä ja tunnetta siitä että se tekee kehoni kauniiksi, sulattaa epäkohdat, värittää kalman värin kauniin kupariseksi.
Pinnallista, tiedän. Mutta se sama aurinko yltää mieleen, rauhoittaa myrskyn ja saa nauramaan.
Mitä sitten kun tulee se päivä että jäämme tänne: lumen ja pakkasen maahan?
En tiedä. Jotain. Aina me jotain keksimme. Jonkun tavan, voida nauraa, lumen jään ja pakkasenkin keskellä.

Kirjoitan, kirjoitan teille tätä ajatusoksennusta, vailla suurta päämäärää.
Luetteko te siellä toisella puolella, en tiedä.
Sanojen soljuminen näytölle sormieni kautta toimii kuin aurinko. Antaa rauhaa. Saa ajatuksiin voimaa.
Katson tekstiä: niin paljon sanoja yhdestä aamusta. Yhdestä monista, samankaltaisista, kuitenkin jokainen on niin erialainen. Jokaisena aamuna joku toinen lintu laulaa, jokaisena aamuna jokin erilainen ajatus virtaa silmieni takana.
Jokainen aamu, päivä, ilta, yö on samankaltaisuudessaankin niin omansa. Sen ymmärtäminen antaa elämälle uudenlaisen sävyn, kuin ymmärryksen sen ainutlaatuisudesta.


Enää muutama viikko, ja meidän tulevaisuutemme ratkeaa.
Kerron teille enemmän kun itse tiedän enemmän.
Mutta silti, sekin vielä.
Tämä elämä, tämä samankaltaisten päivien määrä, sekin loppuu. Jotain uutta tulee tilalle.

Mitä, sitä en vielä tiedä, toivomme lämpöä, viikunapuita, kolibreja. Mutta me emme voi varmaksi tietää, emme tänä maailmanaikana.
Mutta kohta, kun kuu vaihtuu, silloin kai viimeistään, me tiedämme.
Nostakaa siis kaikki sormenne pystyyn, toivokaa että elämä kuuntelee tätä kuluttajaa ja antaa jotain josta voisin luvata olla kiitollinen, joka päivä.
Siihen asti, kulutetaan päiviä, uniikkeja päiviä, ainutlaatuisia, ilman mahdollisuutta toistosta.
Sitä kutsutaan Elämäksi.
Sen kun muistaisi.
Joka päivä.
Joka hetki.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

5 vastausta artikkeliin “Arjen ajatusvirtaa”

  1. Destemone sanoo:

    Kaunis kirjoitus, niin täynnä tunnetta <3 Nyt aloin miettimään missä kohtaa asutte, mikä on teidän talonne. Me asutaan sen ison tien toisella puolella, kerrostalossa, mutta nuo maisemat on meidän rauhan maisemat, meidän ulkoilumaisemat, leikkimaisemat ja niin rakkaat ja tutut. Ehkä törmätään joskus, tai ehkä ollaan törmättykin. Kurkkaa mun blogi http://www.merikuu.blogspot.com

    1. Annuska sanoo:

      Mä oonkin lueskellut sun blogia 🙂 Mutta en mä tajunnut että te asutte ihan tossa vieressä melkein.
      Hauska sattuma.
      Me asutaan Heikinniementiellä, Kaurilan Aseman talossa.
      Siis nyt, väliaikaisesti, kunnes tämä viisumitilanne ratkeaa.
      Varmaan ollaankin kävelty samaa tietä, ehkä jopa istuttu samassa ratikassa 🙂

    2. Annuska sanoo:

      Jos tunnistat meidät jossain, tule nykäisemään hihasta 🙂
      Noi lapsoset on ilmeisesti melkoisen helppo tunnistaa ainakin. Muutaman kerran on tullut joku ihminen sanomaan että hei sä kirjoitat sitä blogia, tunnistin lapset 🙂

      1. Destemone sanoo:

        En tiedä miksi, mutta vaikutat tyypiltä (heti ensi lukemalla tuli tämä fiilis), jonka mielessä on samankaltaisuutta omani kanssa 🙂 Hassusti selitetty,mutta toivottavasti ymmärsit 🙂

        1. Annuska sanoo:

          voi miten nätisti sanottu!
          Ymmärsin 🙂 !!
          <3

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »