Älä puhu- kommunikoi

Opeta lasta tunnistamaan tunteensa, kertomaan miltä hänestä tuntuu. Opeta ilmaisemaan puheen kautta.
Neuvoja, joita kasvatusoppaat pursuavat, oppeja joita käymäni kasvatukseen syventyvä iltakoulu alleviivaa lähes joka kerta.
Itseilmaisu, tunteiden tunnistaminen.
Tunteista puhuminen.
Tunteiden ääneen sanominen.
Puhu.
Kerro minulle.

Kuopus huutamassa pöydän ääressä kun ei olekaan jälkkäri päivä. Puoliso silittämässä hänen jalkaansa ja sanomassa, että niin nyt sinua harmittaa.
Esikoinen istumassa vieressäni leikkipaikan penkillä, puhisemassa itsekseen kun Kuopuksen kanssa on tullut riittaa. Lopulta tokaisee “minua suuttuttaa niin paljon että tekisi mieli potkaista Kuopusta naamaan!”
Minä kertomassa, miten ymmärrrän hänen suuttumustaan, kertomassa miten on hienoa että hän osaa kertoa sen muttei silti tee sitä mitä ajattelee.
Kerron miten tunteet ja tuntemukset ovat ihan ok asia, miten on tärkeää, että niistä osaa puhua.

Kuopuksella on huono päivä. Kiukuttelee, kiusaa Esikoista, tiputtelee asioita tahallaan, parahtaa huutoon pienimmästäkin.
Puoliso kysymässä mikä harmittaa. Kertomassa, että jos sinä et kerro niin me emme voi tietää.
Neljävuotias mulkoilee kulmien alta ja tokaisee jalkaa polkien “En puhu!”

“Sinulla on sanat, puhu niillä. “
“Meidän perheessä puhutaan sanoilla, ei käsillä tai jaloilla.”
Lauseita, joita hoen lapsillemme lähes päivittäin. Joskus useamman kerran päivässä.

Me vaadimme lapsiltamme hirvittävän paljon puhetta.
Me itseasiassa vaadimme kaikilta hirvittävän paljon puhetta.
Ja meillä tarkoitan myös itseäni.

Juuri tällä hetkellä maailma tuntuu pyörivän vahvastikin sen ympärillä, että meidän tulisi kaikkien osata puhua. Puhua tunteista, puhua ajatuksiamme ääneen. Puhua haaveista, puhua elämästä.
Ja kerta toisensa jälkeen: nimenomaan osata puhua tunteistamme.
Eikä siinä ole mitään väärää.
Menneeseen maailmaan mahtuu niin paljon sanomatta jääneitä asioita, niin paljon rakkaudentunnustuksia joita kukaan ei koskaan kuullut, anteeksipyyntöjä ja antoja joita ei ääneen esitetty.
Tuuleen huudettuja haaveita, tyynyliinaan itkettyjä suruja.
Varmasti monen elämä olisi ollut parempaa jos puhetta olisi ollut enemmän.

Mutta onko puhe se ainoa tapa, joka meidän tulisi opettaa tai itse oppia kun puhutaan kommunikaatioista tai tunteiden ilmaisusta?
Luin Herkän Miehen blogitekstin siitä, miten naiset kaipaavat miehiltä puhetta, puhetta tunteista ja ajatuksista.
Ja jäin miettimään aihetta pitkäksi aikaa.

Minäkin olen välillä kaivannut Puolisolta enemmän ääneen sanottuja tunteenilmaisuja. Olen ajatellut, haluavani kuulla miten hän sanoo mitä hän ajattelee ja tuntee.
Olen ajatellut, että lapsille on hyvä opettaa ilmaisemaan itseään sanoin, näin he voivat selittää itseään muille.

Esikoinen on ollut tässä aina aika hyvä. Ihan niin kuin minäkin.
Minä puhun paljon.
Myös tunteista. Osaan sanallistaa miltä erilaiset nyanssit tuntuvat, osaan sanoin purkaa rakkauden, intohimon, halun, ärsytyksen, turhautuneisuuden, pelon, epävarmuuden ja loputtomalta tuntuvan listan tunteitani.
Minä tunnen myös hyvin paljon ja voimakkaasti.
Mutta tekeekö se minusta jotenkin ihanamman tai paremman että osaan sanoa ne ääneen? Osaanko lopulta kommunikoida oikeasti muka paremmin vain sen takia, että osaan puhua tunteistani ja sanallistaa ajatuksiani?

Toki, esimerkiksi Esikoista on helpompi ymmärtää siitä hyvästä, että hän osaa ilmaista itseään sanoin.
Hän osasi jo kaksivuotiaana osoittaa sydäntään ja kertoa että siihen sattui kun hänen piti jäädä hoitoon minun mennessä töihin.
Hän osaa kertoa miten ikävöi, missä kohtaa kehoa se hänellä tuntuu ja millaisia aistimuksia se aiheuttaa.
Hän osaa myös kertoa kun on innostunut, iloinen tai kuinka kovin, kovin paljon tykkääkään jostakusta.

Kuopus taas  ei ole samanlainen.
Kyllä me olemme kasvattaneet häntä aivan samoin kuin Esikoistakin, sanoittaneet hänen tunteitaan, opettaneet hänelle tunnesanoja.
Mutta harvoin hän kuitenkaan kuvailee tuntemuksiaan.
Niin sanotusti puhuu niistä. Mutta kyllä hän silti kertoo, kommunikoi, osoittaa tunteitaan, ilmaisee ajatuksiaan.
Hän tekee sen vain ilman sanoja.
Kommunikaatioltaan hän resonoi enemmän Puolisoa kuin minua.

Kun Puoliso tuli takaisin työmatkaltaan, hän halasi, lujaa ja tavallista pidempään.
Hän katsoi silmiin ja hymyili.
Ei, ei hän puhunut samantein suu vaahdossa siitä kuinka oli ihanaa olla kotona, millaisia tunteita ja tuntemuksia minun ja lasten näkeminen hänessä aiheutti tai mitään muutakaan tunteellista.
Ei, minä en kuullut mitään suurta rakkauden tunnustusta tai paljon muutakaan.
Ahdistko minua?
Ei.

Sanat ovat vain yksi osa kommunikaatiota.
Teot, katseet, kosketukset ovat aivan yhtä suuri kommunikaation väline, jonka me vain unohdamme.

Meillä on tapana vaatia sanoja, me haluamme kuulla kuinka meitä rakastetaan, ihaillaan, arvostetaan.
Ja kaiken sen ääneen sanomisen vaatimisen keskellä me tunnumme unohtavan lukea kaikkia muita kommunikaatiotapoja.

Puolison käsi poskellani.
Hänen lempeä hymynsä kun Esikoinen kiipesi hänen syliinsä sinä viikonloppuna, kerta toisensa jälkeen.
Suudelma Kuopuksen päälaelle.
Hiljaa yöhön kuiskattu “on kiva olla taas kotona”.

Tätä minä haluaisin opettaa lapsilleni enemmän.
Oppia itsekin enemmän. Että aina ei tarvitse sanoa ääneen.
Oppia, että Kuopuskin puhuu enemmän teoilla, kuten isänsäkin.

Kiipeää syliin, ottaa kaulasta kiinni.
Rakentaa Esikoiselle uuden legoajokin koulupäivän aikana.
Pyytää aina myös Esikoiselle palan kurkkua tai porkkanan kun hakee itselleen sellaisen keittiöstä.
Kerhossa leipoessaan hän säästää aina kaikki leipomukset niin että voi jakaa ne Esikoisen ja Puolison kanssa.
Aina.

Ei tunteista tarvitse sanoa aina ääneen.
Teot ovat yhtä voimakkaita.
Meidän täytyy vain avata omat aistimme lukemaan niitä tekoja.
Ymmärtämään katseita.

Ei puhe ole kaikille se paras kommunikaation väylä, miksi me siis vaadimme sitä kaikilta?
Eikö olisi tasapuolisempaa, että me, jotka osaamme puhua, opettelisimme myös lukemaan sanatonta kieltä.
Näkemään ne katseet, lukemaan rakkauden määrän sekuneista joiden ajan katse viipyy sinun silmissäsi.
Tuntemaan kiintymyksen vahvan painon siinä kädessä sinun lanteillasi.
Ymmärtämään kuinka paljon toinen ajattelee sinua kun auto on putsattu lumesta, roskikset viety ja ulkovajan valo vaihdettu uuteen, pyytämättä ja kaikessa hiljaisuudessa.

Tunteista on hyvä kertoa, mutta lakataan ajattelemasta että vain sanat ovat se ainoa väline sille.
Minulle se yksi pitkä suudelma, yksi lapsen luja halaus, yksi valmiiksi keitetty teekuppi tai varta vasten minulle jätetty limainen joulukarkki kulhon pohjalla merkitsevät enemmän kuin yksikään “minä rakastan sinua”.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com