Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Älä itke surusta kun se loppuu, itke ilosta koska se tapahtui

13.02.2020

Kirjoitin edellisen kirjoituksen yksinäisyydestä.
Nyt haluaisin kirjoittaa päinvastaisesta aiheesta, ystävyydestä.

Ystävyys on tavallaan ajankohtaista juuri nyt, ystävänpäivän kolkutellessa oveen. Hassusti me olemme halunneet määrätä kalenteriin tietyn päivämäärän jolloin meidän tulisi muistaa rakastettua tai ystäviä. Aivan kuin heitä ei voisi muistaa vuoden jokaisena päivänä.

Kuitenkin paljon painavampi syy kirjoittaa ystävyydestä on oikeastaan tämän päivän tunnetilani.


Puhelimeni piippasi tänään puolen päivän aikaan. Vilkaisin näyttöä ja näin, että kotona etäpäivää tekevä Puoliso oli lähettänyt minulle kuvan. Kuvassa oli olohuoneemme, joka oli ääriään myöten täynnä pahvilaatikoita. Kontti oli saapunut ja muuttomiehet olivat tuoneet tavaramme Palo Alton kodista tänne.

Kun tulin illalla kotiin, vastassa oli tyhjien pahvilaatikoiden meri, ja seasta pilkotti niin kovin tutun näköisiä tavaroita. Muistot tulvahtivat vastaan kuin kalifornian merenrannan aallot.
Muistot elämästä siellä kaukana. Muistot ihmisistä ja ystävistä. Itketti.
Ikävä hulmahti päälleni kuin kesäsade, lempeänä mutta niin todellisena .

Me olemme eläneet niin usein väliaikais kodeissa, airbnb kodeissa, kodeissa joista olemme muutaman viikon tai kuukauden jälkeen taas jatkaneet matkaa, ettei se ole meille enää mikään juttu. Ymmärsin meidän ehkä suhtautuminen tähänkin kotiin toistaiseksi vielä niin. Aivan kuin olisimme jatkamassa taas matkaa. Olimme toki vanhojen tavaroidemme ympäröiminä, muistojen elämästä ennen Amerikkaa. Olimme asetelleet ympärillemme esineitä jotka muistuttivat meitä seikkailuista Intiassa, Marokossa, Berliinissä, Lontoossa…
Mutta Kalifornian olimme jättäneet pois.
Se oli ikään kuin antanut vapauden ajatella, ettei tämä ole niin lopullista. Tämä tänne asettuminen.

Ja nyt kun ne kaikki tavarat purkautuvat hitaasti laatikoista, tunne on nimenomaan niin konkreettisen lopullinen.
Tunnetila on ristiriitainen. Tuntuu hyvältä saada taas neljä vuotta itselleen takaisin, neljän vuoden muistot ja elämän merkit. Tuntuu hyvältä nähdä miten Kuopuksen naama loistaa kun hän saa taas olla omien tavaroidensa ympäröimänä, niiden jotka hän muistaa omakseen.


Samaan aikaan tunnen ensimmäistä kertaa meidän ihan oikeasti nyt tulleen takaisin Suomeen. Asumaan. Elämään. Asettumaan.
Ja siihen tunteeseen liittyy valtava luopumisen tuska.
Ystävistä luopumisen tuska.

En koe luopuvani ystävyyksistä. Mutta totuus on, etten enää pysty jakamaan arkea heidän kanssaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Seuraan sosiaalisesta mediasta miten lasten kouluista tutut äidit, ne samat joiden kanssa tein töitä, joiden kanssa join kahvia ja joiden keittiön pöydän ääressä istuin parantamassa maailmaa tunti tuntinsa jälkeen, jatkavat elämäänsä. Tietenkin he jatkavat.
Ikävä raastaa sisintäni niin että siihen sattuu. Haluaisin niin kovin mielelläni kuulla taas heidän äänensä, olla heidän seurassaan. Kuulla heidän naurunsa. Haluaisin, että ystäväni hakisi minut teslallaan ja voisimme ajaa Palo Alton keskustaan juomaan viiniä ja syömään yli makeita leivoksia arki-iltana, kuten meillä oli tapana.
Haluaisin viestitellä vapaaehtoistyöstä toisten ystävien kanssa, sopia kuka hoitaa tämän viikon kodittomien pyykinpesut ja kuka kuskaa heitä lääkäriasemalle.

Kaipaan ystävä-äitejä, joiden kanssa vietin aikaa leikkipuistoissa. Kaipaan ystävääni joka lähti kanssani vaeltamaan, ja toista joka aina jaksoi kutsua luokseen ja teki ruuan valmiiksi.
Kaipaan erityisen paljon arkeni pelastajaa, ystäväperhettä, jonka luona vietimme lukuisia viikonloppuja.

Yritän rakentaa elämääni nyt tänne kylmään pohjolaan. Löytää täältä uusia ihmisiä, uusia tarttumapintoja. Mutta se vie aikaa. Se aina vie.
Eikä se poista tätä raastavaa ikävän tunnetta.



Silti, tässäkin hetkessä, kun nieleskelin kyyneleitä ja yritän kirjoittaa tätä tekstiä, minulla nousee pintaan kiitollisuus.
Kiitollisuus siitä, että minulla on ollut mahdollisuus kokea nämä ystävyydet.

Kalifornian vuodet olisivat olleet kovin paljon yksinäisempiä ilman näitä ihmisiä. Olisin oppinut niin kovin paljon vähemmän siitä maasta ja kulttuurista. He avasivat minulle ovia paikkoihin, joihin en edes tiennyt olevan ovia.
Vaikka tutustuminen vei aikansa, uusien omien ihmisten löytäminen kesti yli vuoden, olivat he lopulta minulle sen paikan suola. Se syy miksi saatoimme kutsua sitä laaksoa kodiksi.

Minulla oli ihmisiä joille saatoin kertoa jos itketti, oli ihmisiä joille saatoin kertoa jos en jaksanut arkea tai jos olin leikannut saksilla käteeni syvän haavan ja jouduin menemään ensiapuun.
Minulla oli ympärillä arjen vertaistukea.

Sen kaiken minä joudun nyt rakentamaan taas alusta täällä. En epäile etteikö se onnistuisi, mutta se vie aikaa. Ystävyydet tarvitsevat aikaa syntyäkseen.


Jotain minä opin kuluneina neljänä vuonna ystävyydestä. Minä opin antamaan itsestäni paljon. Olin vuosikausia suojellut sisintäni, en oikeastaan päästänyt ketään muuta kuin Puolison aivan lähelleni. Reagoin ystävyyksiin samoin kuin Kuopus nyt reagoi lapsiin jotka haluaisivat hänestä läheisiä ystäviä “Ei kannata, koska ihan kohta me taas kuitenkin muutamme.”
Yritin suojella itseäni, onnistumatta siinä kuitenkaan.
Kalifornian vuosina en enää yrittänyt. Annoin itsestäni kaiken. Tutustuin ihmisiin, annoin itselleni luvan kiintyä ja ystävystyä. Näytin itsestäni puolia joita aikaisemmin pidin visusti piilossa. Kerroin tunteistani ja peloistani.

Ja kyllä, nyt minuun sattuu.
Sattuu enemmän kuin olisin kuvitellut. Kaipaan ystäviäni, kaipaan sitä tunnetta, että me jaamme arjen. Kaipaan ihmisiä, jotka muistavat ja tuntevat ne asiat joita minä elin ja hengitin viimeiset neljä vuotta.

Mutta en vaihtaisi hetkeäkään pois. En vaikka tietäisinkin miten minuun tulee sattumaan.
Antaisin itselleni silti luvan ystävystyä ja kiintyä. Avaisin silti sydämeni ovet selkosen selälleen ja nauraisin tieni yhteiseen kuplaan.
Koska niitä hetkiä joita minä heidän kanssaan koin, niitä kukaan ei koskaan voi ottaa minulta pois. Ja ne ovat jokaisen kyyneleen arvoisia.

Älä siis itke surusta kun jokin loppuu, itke ilosta koska se tapahtui.

Hyvää ystävänpäivää.
Antakaa itsellenne lupa ystävystyä.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

 

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »