Siirry sisältöön
One glass of milk, please

Äiti eihän nyt hetkeen muuteta? ajatusvirtaa tiistai-iltana

25.02.2020

Tiistai-ilta.
Nukahdan Kuopuksen sänkyyn sen jälkeen kun olen laulanut unilaulun. Havahdun kun kuulen ulko-oven käyvän. Kello on puoli yhdeksän. Puoliso tulee kotiin jalkapalloharjoituksista.

Tiistait ovat aina väsyttäviä päiviä. Herään aikaisin, jotta olisin työpaikalla aikaisin. Ajoissa täytyy olla, jotta voi lähteä ajoissa. Jos minä jotain olen 7 vuoden vanhempana olemisen aikana oppinut niin se on se, että siirtymiin lasten kanssa kannattaa varata aikaa.
Aina.

Ja tiistait ovat siirtymiä täynnä. Se, että lapset ovat iloisin mielin kello 17.15 urheilutalon salissa juoksemassa ja pomppimassa parkourharjoituksissa vaatii yllättävän monta etukäteen ajateltua asiaa.
Arjen palapeli tuntuu koostuvan niin monesta palasesta, ettei sitä itsekään aina täysin ymmärrä. Tiistaisin minun täytyy nousta aikaisin, jotta voisin lähteä töistä kello 15, ollakseni kello 16 hakemassa lapsia. Taskussa täytyy aina olla valmiina karjalanpiirakka tai jokin muu syötävä jotta Kuopus jaksaa kilometrin matkan metrolle.
Urheiluhallilla taas täytyy olla ajoissa, jotta ehditään kunnolla istua alas, syödä eväitä ja vaihtaa kuulumisia. Nostaa jalat pukuhuoneen penkille ja vähän levätä.
Kun harjoitukset sitten päättyvät, täytyy jaksaa taapertaa ensin metrolle ja sitten vielä metrolta kotiin. Kello lähenee silloin jo seitsemää. Tiistait ovat myös Puolison jalkapalloharjoitusiltoja, joten toivoa valmiista ruokapöydästä, jonka jälkeen istuttaa väsynyt seurue, ei ole. Eli siis tulee muistaa maanantai-iltaisin tehdä tiistai-illan iltaruoka valmiiksi, jotta sen voi vain lämmittää.
Mikrossa lämmitettyä lasagnea, suihku ja iltasatukirja. Muuta ei ehdi.


Elämä on aika täyttä. Aika hyvällä tavalla täyttä silti.
Piilakson ystävät kyselevät välillä miten menee. En oikein osaa vastata. Ihan hyvin, kirjoitan takaisin. Tällaista arkea tämä elämä. Ihan tavallista. Töitä, kotia. Viikonloput tuntuu taas enemmän viikonlopuilta, on ihanaa kun silloin saa retkeillä ja tehdä asioita.
Olen silti pitänyt kiinni lupauksestani enkä ole sortunut kiirhetimään arkenakaan. On tarpeeksi hitaita iltapäiviä, hetkiä kun vain piirretään eteisen lattialla mielikuvitusmaailmoja paperille.
Olen pitänyt kiinni siitä, että viikonloput eivät huku harrastuksiin ja kiireen tuntuun. Tehdään perheenä asioita, käydään retkillä, otetaan hitaita aamuja. Istutaan uimahallin höyrysaunassa ja maksetaan vähän liikaa kahvilan berliininmunkista.


Tämän ei minkään vuodenajan keskellä en voi valehtelematta väittää enkö kaipaisi Kalifornian kevättä, tai edes oikeaa Suomen talvea.
Kuitenkin muistan myös miltä tuntui kuuman auringon maassa kun sateet eivät huuhtoneet pölyjä mukanaan 10 kuukauteen. Miltä maistui maastopalojen savu keuhkoissa ja miten aurinko poltti kaiken tielleen osuvan tomuksi.
Kaipaan punapuita, mutta suomalaisen metsän sammalmättäiden tuoksua ei voita kuitenkaan mikään. Niissä asuu lupaus toisesta todellisuudesta, kuiskaus kertomattomasta sadusta ja jos katsot tarkkaan voit nähdä metsänhengen jalajäljen musertuneen jäkälän seassa.


Suomalainen meri on kesy, verrattuna pauhaavaan valtamereen, eivätkä lokit huuda täällä samalla tavalla kuin Half Moon bayn loputtomilla hiekkarannoilla.
Jatkuvat myrskyt ovat nyt värjänneet meren ruskeaksi, kuten kaiken ympärillämme.
Mutta kohta tulee kevät. Ja meri tuoksuu samalta joka paikassa, joka mantereella. Siinä tuoksussa asuu lohtu ja vapaus. Eikä se ole muuttunut.


Täällä, kaukana jumalan selän takana, unohdetun kansan maassa, minä en enää pelkää jääväni paitsi mistään. En enää pelkää etteivät lapsemme saa viettää tarpeeksi aikaa isovanempiensa kanssa, en enää pelkää että perheelleni minusta tulee se etäinen amerikan lapsi.


Sopeutuminen on vasta alussa. Sielu on ehkä saapunut nyt valtameren ylitse, mutta asettumisessa kestää aikansa. Ja minä annan sen ajan. Annan sateen piiskata kotimme ikkunoita, ripustan vain tutut verhot eteen. Nostan pöydälle tutut teekupin, jonka ystävä minulle Piilaaksossa teki.
Kuuntelen minua viisaampia ihmisiä, kun he kertovat omasta paluustaan Piilaaksosta Suomeen, kun he muistuttavat miksi tämä on se oikea paikka olla nyt.
Märästä talvesta huolimatta, arjen palapelin palasten asettelusta huolimatta.

Ennen nukahtamista puhutaan vielä kesästä, puhutaan serkuista ja mummoista ja ukista.
Esikoinen kysyy “Eihän olla nyt ihan heti muuttamassa tästä pois? Kun tässä on nyt kaikki ihan hyvin. On kiva koti, puisto, meri ja kalliot on ihan lähellä, koulu on lähellä ja vähän ollaan saatu kavereitakin.”

 

Ei, ei olla ihan heti lähdössä, vakuutan. Ja ehkä siihen lauseseen, sen tuomaan turvaan minä itsekin nukahdan hetkeksi. Lasten hengitysten tahtiin annan tiistain väsyttämän kehoni liukua hetkeksi lepoon, sinne metsien sammalmättäiden tarinamaahan.

 

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »