Aikavääristymä

Aikavääristymä.
Sana joka palaa mieleeni kerta toisensa jälkeen. Keskellä tätä arkea, kun elän Amerikan aikavyöhykkeellä. Kaukana siitä missä olen kasvanut, elänyt ja hengittänyt ennen.

Aikavääristymä.
Kun viestin perheen ja ystävien kanssa, aina eri ajassa. Aina eri hetkessä päivää.
Eurooppa elää edellä. Siellä asuvine ihmisten maanantainsa on jo painumassa mailleen kun minun vasta alkaa.
Heidän unensa ovat minun päiväni.
Minun kehtolauluni ovat heidän herätyksensä.

Kirkas tähtitaivas aukeaa vielä taivaalla kun avaan keittiön oven ja astun pihalle. Yö pitää vielä luontoa otteessaan, sininen hämärä ei vielä suostu hiipumaan, aurinko lepää vielä horistontin takana.
Nukuin pitkästä aikaa yön vain yhdellä herätyksellä. Ajatus kulkee kirkkaammin, tunnen itseni enemmän omaksi itsekseni kuin hetkeen.

Eilen aamulla heräsin epämääräiseen oloon. Tiedättehän sellaiseen kun ei oikein saa otetta omasta itsestään. Kun ei oikein tiedä kuka juuri nyt on. Äiti, vaimo, nainen, hippi, punkkari, taiteilija, valokuvaaja… kuka, mikä ja ennenkaikkea miksi.
Se tunne vääntää vatsanpohjasta, se tunne saa minut vähän ärtyisäksi. Selasin facebookkia, Ystävä pyysi kertomaan tilanteita joissa hän on ollut avuksi. Kerroin hänelle kuinka vuosi sitten Ystävän hautajaisten jälkeen hän oli se, joka näki minun olevan romahtamassa kappelin ulkopuolella. Hän oli se, joka tuli ja piti pystyssä, hän oli se jonka sylissä ulisin kuin satutettu eläin. Kaikista rakkaistani, juuri hän oli se, joka auttoi minut siitä mustasta hetkestä takaisin valoon. Muisto toi kyyneleet silmiin. Kipu on läsnä edelleen. Kipu jonka toisen kuolema tuo.

Söin aamupalaa, kuuntelin lapsia. Yritin hymyillä, en saanut kuitenkaan siitä hetkestä kiinni. Taivas oli sininen, valo kirkas. Edessä sunnuntai, lempeä sunnuntai. Silti en saanut siitä kiinni, en mitenkään. Tunne sai minut ärähtämään Esikoiselle kun hän ei haluakaan jutella Ukin ja Mummin kanssa kahta sanaa enempää vaikka olikin koko viikon kysellyt koska oikein voidaan soittaa heille.

Isäni koittaa, sieltä tuhansien kilometrien takaa, muistuttaa minua siitä, että kyseessä on pieni lapsi. Ei hän toimi niin kuin sinä. Mutisin jotain. Vaikka tiesinkin hänen olevan oikeassa.
Katselin vanhempiani isosiskoni kotona Saksassa. Siskoni ja hänen perheensä liikkuvat puhelimen ruutuun piirtyneen aikaikkunan taustalla. Iltapuuhissa. Siellä on ilta, meillä on aamu.
Elämme eri aikaa, eri elämää.
Hetken ajan nämä kaksi erillistä aikaa yhdistyvät samaksi hetkeksi. Yhdessä jaetuksi, eri ajassa, mutta silti kokemassa samaa.

Välimatka.
Se löi vasten kasvoja, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Lopetin puhelun. Huokaisin hiljaa. Katselin haukan liitoa korkealla viikunapuun yllä. Kuuma aurinko sai hien valumaan hitaasti yöpaitani alla. Puoliso katsoi minua jalkapallopelinsä takaa, hymyili. Aurinko kosketti hänen poskeaan, hänen hiuksiaan.
Rakastin.
Tuntui siltä kuin nimenomaan rakkaus repi minut takaisin siihen hetkeen.
Siihen aikaan.
Tähän maahan.
Tähän.

Nyt, päivää myöhemmin, istun kahvilassa kirjottamassa. Eilinen ilta ystävien seurassa kutkutti esiin naurun, houkutteli esiin taas sen tuntun minän, muistutti siitä kuka olen, mihin kuulun. Siitä että kelpaan näin, siitä että tulevasta ei tiedä, siitä että matka on yhtä tärkeä kuin määränpää. Siitä, että elämä on tässä ja nyt, vaikka se tapahtuukin niin eri ajassa ja paikassa kuin niin monen muun läheisen. 

Ikkunapöydässä saa yleensä olla rauhassa, tietokoneen saa laturiin eikä muiden ihmisten keskustelu häiritse.
Ikkunan ulkopuolella penkillä istuu kaksi naista. He puhuvat intensiivisesti. Toisen käsi ojentautuu toisen olkapäätä kohden, silmäkulmastani näen kyyneleet toisen naisen poskilla.
Mietin mistä on kyse, mikä saa hänet itkemään maanantai-aamuna kahvilan penkillä ystävän seurassa.
Syitä voi on niin monia. Tätä minä teen. Katselen ihmisiä, pohdin mikä heidät on johtanut juuri siihen hetkeen, mitä sen hetken jälkeen tulee. Rakennan tarinoita mielessäni, tarinoita joiden annan haihtua ilmaan kun tilanne on ohitse. Tarinoita, joita kukaan ei koskaan kuule. Tarinoita, joita kukaan ei kerro.

Euroopassa on ilta.
Me aloitamme vasta saman päivän minkä he ovat jo eläneet. Esikoisella alkoivat täyspitkät päivät. Sunnuntaina lapsi sanoi mummille ettei halua olla koko päivää koulussa. Ihmettelin miksi. Lopulta mummi osasi kysyä oikean kysymyksen, että mikä siinä jännittää. Lapsi sanoi ettei halua olla siellä yksin. Kysyi ovatko muutkin lapset siellä. Pieni, viaton poikanen. Hän luuli jäävänsä kouluun yksin kaikkien muiden mennessä kotiin. Kun selitin kaikkien muidenkin lasten jäävän, opettajankin jäävän ja heidän jatkanvan koulupäivää ja mukavia puuhia, hymy palasi lapsen kasvoille. Niin paljon tapahtuu pienen ihmisen päässä, niin paljon mitä me emme voi ymmärtää. Niin paljon tulkintoja, väärinymmärryksiä ja ajatuksia jotka eivät välttämättä koskaan eksy huulilta sanoiksi, joita ei ehkä koskaan tule selvitettyä ennen kuin ne katoavat taas kuin tomuna ilmaan, jättäen vain pienoisen muistijäljen lapsen mielen perälle.

Aamulla pakkaan lapselle mukaan dinosauruspyyhkeen, jonka päällä hän voi levätä päivälepoaikaan. Pakkaan eväslaukkuun välipalan lisäksi ryhmä hau termoksen, vesipullon ja haarukan ja lusikan.
Varmistan lapselle, että hän ymmärtää mitkä ruuat syödään milläkin tauolla. Letitän hänen hiuksensa. Autan hupparin päälle. Halaan, kerron hänen olevan rakas ja minun hakevan hänet iltapäivällä. Toivotan hyvää koulupäivää.

Kuopus haluaa pyöräillä kerhoon. Nyt kun Esikoista ei tarvitse kiirehtiä hakemaan kello 12, tämä on mahdollista. Voimme hyvin pyöräillä reilun 2km matkan kerholle ja takasin kotiin kun kerho päättyy. Ei tarvitse enää hoputtaa ja kiirehtiä.
Pysähdymme liikennevaloihin. Mietin politiikkaa. Vatsaa vääntää Kavanahauhgin nimitys.
Mihin tämä maa on menossa? Kuinka kauan tätä kaikkea haluaa katsoa? Kuinka kauan täällä voi tai haluaa edes asua?
Ei tämä ilmasto, ei tämä luonto hyvitä sitä, miten oikeisto nousee tässä maassa valtaan, tuhoaa kaiken hyvän mitä vuosien saatossa on saatu aikaiseksi.
Kaptilalismin unelma. Kaikkien muiden painajainen. Huokaaan koko kehoni voimasta. Kuopus katsoo minua, kysyy mitä sinä huokaat. Vastaan, että ajattelin vain politiikkaa. Ei mitään mistä hänen tarvitsisi murehtia. Hymyilen kuin varmistaakseeni hänelle kaiken olevan hyvin.  Lapsi nyökkää. Kysyy onko nyt aamu. Sanon, että on. Kysyy onko Kroatiassa nyt ilta. Vastaan myöntävästi. Lapsi jää miettimään asiaa. Tästä on puhuttu niin monesti, että Euroopassa on ilta kun meillä on aamu. Eurooppa nukkuu kun me valvomme. Ja kun me nukumme, Eurooppa valvoo. Kaikki ne tutut ihmiset, Ukki, mummit, tädit, kaverit, serkut. He elävät eri aikaa, he elävät omassa aikakuplassaan, me omassamme.

Kahvilan ulkopuolella kokoontuu vanhojen miesten kerho. Kuusi miestä. Ikä näkyy kasvojen rypyissä. Ikä näkyy vapisevissa käsissä ja kävelykepeissä. Kaikilla on lippikset. Aurinkolasit suojaamassa polttavan kuumalta auringolta. Järjestävät tuolit ringigiksi pöydän ympärille. Aloittavat keskustelun. Päivän politiikkaa, säätä, elämää. He kokoontuvat joka aamu. Samat miehet, samat juomat. Rutiinit. Ystävyys. Jotain mikä on selkeästi jatkunut vuosia. Yhteys. Oman elämän jakaminen. 

Koditon mies tulee hakemaan kahvin. Tunnitstan hänet kodittomien keskuksesta joissa käyn tekemässä vapaaehtoistyötä. Hymyilen ja tervehdin. Sanon maksavani hänen kahvinsa. Muistutan häntä, että tuo vaatteet pestäväksi torstaina. Tiedän hänen nukkuvan autossaan. Hän on tehnyt niin jo vuosikausia. Autossa koko hänen elämänsä, kaikki omaisuus on säntillisissä pinoissa. Takapenkkiä ei näy pinojen alta. Vuodet tässä kuuman auringon ja tomun maassa ovat nuhjaannuttaneet peitot ja vaatteet. Kirjat on luettu moneen kertaan. Vaikka hän yrittää, jättää elämäntapa häneen merkkinsä. Ei ole tapaa päästä tilanteesta pois. Ei täällä. Ei tässä maassa, ei tässä ajassa. Vaikken halua ajatella asiaa, tiedän että todennäköisesti hän lopulta kuolee yksin autoonsa. Jonain päivänä hänet löydetään nukkuneena pois. Aivan kuin se mies jolle silloin ensimmäisenä keväänä vein lasten kanssa joka viikko ruokaa puistoon missä hän istui lukeamassa kirjaa penkillä. Lopulta hänkin nukkui pois, yhtenä aamuna häntä ei vain enää ollut.

Facebookkini ja instagrammini täytyy kuvista Suomesta. Lunta, pakkasta, kuulaita syysaamuja, revontulia.
Samaan aikaan tässä meidän aikakuplassa aurinko paahtaa kuumana, lämpötilat kohoavat yli hellelukemien ja syksy on vasta aavistus puiden latvoissa. Eilen taivaan pimetessä me tuijotimme revontulien sijaan SpaceX: n Falcon9 aluksen palaamista takaisin maahan.
Tilanne oli kuin elokuvasta. Leppeän lämmin ilta, pimeä taivas. Amerikkalainen lähiö, ajoramppi ja kaksi perhettä lapsineen tuijottamassa taivaalla liikkuvaa valonlähdettä. Tämäkin on tämän aikakuplan todellisuutta, arvaruusalukset siinä silmiemme edessä, Nasan toimipisteet, itsekseen ajavat Waymon autot, tekoäly ja Teslat naapureiden pihoilla. Tomun ja kuumuuden keskeltä nouseva pöhinä, joka kuulostaa niin kirkkaalta ja upealta, vaikka useinmiten senkin taustalta löytyy yhtä paljon surullisia ja epäonnistuneita tarinoita kuin niiden nyt lehdettömien ja kylmenevien maiden ihmisiltäkin.

Kahvilan työntekijällä on päässä valoa välkkyvät pirunsarvet ja kaulassa punainen rusetti. Kauppojen edustat täyttyvät kurpitsoista ja halloweenista muistutetaan joka kulmassa.
Sama syksy, sama lokakuu se on täälläkin.
Kuitenkin tämä lämpö, tämä kirkas valo, tämä syksyn hitaus ajaa minut aikavääristymään.
Ymmärrys siitä että vuosi hiipuu kohti loppuaan, ei ota tarttuakseen ajatuksiin.
Tuntuu kuin kesä jatkuisi ikuisesti. Kuin aika ei kuluisi. Ymmärrys siitä, että kohta pitää tehdä päätös jäädäkö vielä tänne vuodeksi, päätöksiä tulevaisuudesta, on vaikea hahmotttaa.

Täällä aika tuntuu pysähtyvän. Vain rypyt silmien ympärillä, Puolison ohimoiden harmaantuvat hiukset, lasten pieneksi jäävät vaatteet kertovat kellon tikittävän meillekin. Elämä rullaa eteenpäin, päivä kerrallaan, kerryttää painoa meidän kannettavaksi, vie meitä yhä kauemmas oman polkumme alusta, askel askeleelta.

Aikavääristymä, joka samaan aikaan tuntuu hyvältä, kuin armolliselta unohdukselta maailman kiireistä, mutta samaan aikaan havahdun aina välillä huomaamaan, etteivät kaikki elä tässä hitaassa ajassa. Elämä jatkaa kulkuaan. Ja mitä kauemmin me elämme tässä kuuman maan, pelottavaksi muuttuneen politiikan ja tomuisten kukkuloiden maassa, sitä kauemmas me tulemme ajautumaan siitä toisesta aikakuplasta, johon niin kovin kovasti myöskin haluaisimme kuulua.

Aikavääristymä.
Ajan hallitsemattomuus.
Ehkä tästä kaikesta voisi oppia. Ehkä tästä kaikesta voisi saada jotain irti.
Jotain kaunista.
Ehkä jonain päivän minä ymmärrän mitä.
Ehkä jonain päivänä minä osaan hengittää tätä aikojen muutosta, leijua näiden yllä, elää oma aikakuplaani, välittämättä siitä mitä ympäröivä maailma elää.
Ehkä jonain päivänä aika lakkaa vääristymästä minun kehossani, siitä tulee yksi.
Siihen asti minä risteilen näiden kahden maailman väliä.
Yritän tarttua pintoihin.
Annan ajan askelten jättää muistijälkiä ajatusteni tomuiseen pintaan.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com