Yhä harvempi suomalainen haluaa mennä naimisiin, mutta se ei ole yhteiskunnallinen ongelma

Ensimmäisen puolisoni kanssa testasimme kahdella lapsella, kahdella kissalla ja yhteisellä talolla, kannattaako naimisiin mennä. Peräkärry ei sentään ollut yhteinen, niin pitkälle emme tohtineet mennä, mutta aika pitkälle kuitenkin. Avioliittohan on kuulemma iso sitoumus! Reilun kymmenen vuoden kokeilu päättyi lusikoiden jakamiseen, vuoroviikkovanhemmuuteen ja siihen, että minä olen häkellyttävän onnellinen parisuhteessani. Toivottavasti hänkin omalla tahollaan.

Hankalista asioista ja kaikenlaisista kivikoista räpiköitiin yli siinä ensimmäisessä parisuhteessa ja on rämmitty tässä nykyisessäkin. Parisuhteen eteen on tehty työtä kuten on tapana sanoa. Onneksi oli myös viisautta todeta, milloin sen homman seuraava työvaihe on ero. Edellisessä se tuli vastaan hyvässä sovussa, tässä nykyisessä tuskin tulee. Ei ero ole parisuhteelle sen luonnollisempi päätepiste kuin kuolemakaan. Tuleepahan testattua molemmat. Kuluneen vuoden merkittäviin asioihin lukeutui kihlautuminen ja sormus sormessani aiheuttaa mukavia, lämpimiä tunteita. Rakkaudeksi kai sitä kutsutaan.

Avioliitto on joitakin asioita helpottava sopimus

Avioliitto tuo taloudellista turvallisuutta ja helpottaa asioita juridisesti, mutta se ei kerro mitään sitoutumisesta. Se luo tavallaan kätevän juridisen kehyksen sille, millä ehdoin pysytään yhdessä ja millä ei. Jos sitoutuminen parisuhteeseen on sen papin aamenen tai virkahenkilön, no mitä nyt virkahenkilö sanookaan, varassa, ei hommaan todellakaan kannata lähteä. Paitsi tietysti jos avioliiton tarkoitus on vahvistaa liittokuntaa Venäjää vastaan ottamalla Puolan kuninkaan tytär vaimoksi. Silloin eivät rakkaus ja yhdessäolemisen halu ole niitä keskeisimpiä asioita.

Maakuntalehti Karjalainen kertoo jutussaan, että lähes kaikki suomalaiset haluavat elää jossain vaiheessa elämäänsä parisuhteessa, mutta edes joka toinen ei enää mene naimisiin. Tilastokeskuksen tuoreen avioituvuuskatsauksen mukaan naisista puolet ja miehistä 45 prosenttia menee naimisiin ennen 50. ikävuotta. Tämä on ihan kiinnostava tieto ja onneksi tätäkin tutkitaan, mutta on puhtaasti mielipidekysymys, onko se ongelma. Minun nähdäkseni tämä ei ole kovin tärkeä asia.

Konservatiivinen näkemys on tietysti toinen. Sen mukaan avioliittoinstituution mureneminen murentaa koko yhteiskunnan perustaa. Karjalaisen jutussa kysytään tulisiko ”avioliiton renesanssi” ja Väestöliiton tutkija Miika Mäki valistaa kansaa. Mäki suosittelee avioliittoa niille, jotka haluavat vakaan parisuhteen, lapsia ja hyvinvointia. Perusteina ovat taloudellinen turva ja perintöoikeus. Omalta kohdaltani voin tosin sanoa, että parisuhteen kannalta ei ole ollut toistaiseksi mitään merkitystä sillä, olenko aviossa vai en. Lasteni kannalta on ollut parempi, että en ole ollut. Hyvinvoinnin kannalta asialla tuskin on ollut kerrassaan yhtään mitään merkitystä.

Mäki julistaa varsin epätutkijamaisesti, että tämän renesanssin aikaansaamiseksi meidän pitäisi luopua ”minulle kaikki ovet auki ja heti” -ajattelustamme ja hedonistisesta maailmankuvastamme. Hän puolustaa avioliittoa myös sillä, että se toimii häkkinä:

– Jos yhdessäoloon ei ole sitouduttu avioliitolla, kuviosta on helppo lähteä pois, hän sanoo.

Avioerotilastoja katsomalla avioliitosta on kyllä aika helppo lähteä pois. Niin minun nähdäkseni tietysti pitääkin olla. On Mäki sinänsä oikeassa, että minun, exäni ja lastemme kannalta oli tosiaan paljon helpompaa ja mutkattomampaa kun ei ollut avioliittoa purettavana. Mutta avioliitto ei olisi pitänyt parisuhdetta tietenkään kasassa.

– Jos ihmiset pitävät kaikki ovet auki, käteen ei jää välttämättä mitään. Jos asioita rajaa, voi jotain saadakin, Mäki vielä messuaa dramaattiseen sävyyn.

Avioliitto on kaunis tapa juhlistaa ja julistaa yhteistä

Palaan aiempaan toteamukseeni. Kun olen parisuhteessa, eivät kaikki ovet ole auki. Olen sitoutunut puolisooni ja vaikka kihlasormus on sille kaunis ulkoinen symboli, oli se sitoutuminen tietenkin tapahtunut jo kauan ennen sormuskauppaan marssimista.

Mäen käsitys muista kuin avioliittomuotoisistasuhteista on paljon villimpi kuin mitä minä olen koskaan kokenut. Ilmeisesti hänelle vaihtoehtoja on vain kaksi: avioliitto tai täydellisen villi ja vapaa promiskuiteetti jossa kuka vain on milloin ja missä vain kenen kanssa tahansa. Hänen maailmassaan ilmeisesti oikeasti tarvitaan pappi, laamanni, käräjätuomari, käräjäviskaali, käräjäoikeuden notaari tai laivan kapteeni toteamaan avioliiton alkaneen, jotta mitään sitoutumista tai uskollisuutta voi syntyä.

Onhan avioliiton solmiminen kieltämättä myös kaunis tapa juhlistaa ja julistaa yhteistä rakkautta. Minä menen rakkaani kanssa naimisiin, koska olen sitoutunut. En sitoutuakseni.

Pasi Huttunen