Voisiko koulua käydä enemmän elämää ja vähemmän edessä häämöttäviä kokeita varten?

Koulussa viihtymistä parantavan hankkeen parissa työskentelevä kuraattori alusti hiljattain vanhempainillassa. Hän oli kysellyt oppilailta, millaisia syitä siihen on, että joinakin aamuina on vaikea lähteä kouluun. Hän esitteli tuloksia sanapilven muodossa ja pilven keskeltä nousi selkeästi suurimpana esiin sana ”kokeet”. Sydämessä läikähti.

Oli siellä monenlaista sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää ahdistusta ja ongelmaa sekä esimerkiksi yksinäisyyttä ja paljon muuta. Nekin oikeita, vakavasti otettavia kysymyksiä. Kokeet nousivat pilvestä silti selvästi suurimpana esiin. Kyseessä oli yksi koulu ja yhden hankkeen tekemä yksi kysely, mutta tulos on silti kiinnostava.

Samaisessa vanhempainillassa kokeita puolustettiin perinteisellä argumentilla. Vaadittiin jopa erään vanhemman suulla enemmän yllättäen tulevia pistokokeita. Kokeiden arveltiin valmistavan työelämään. Olen eri mieltä. Mikään koe ei koskaan valmistanut minua työelämään saati sitten oikeaan elämään. Eri oppilaitoksissa tehty koulutyö toki valmisti. Kokeista oli tässä joskus vähän haittaa, harvemmin hyötyä.

Urani varrelle ei työpaikoilla ole sattunut kokeita. Työelämässä en ole joutunut osoittamaan tai mittauttamaan taitoani. Työelämässä olen käyttänyt sitä taitoani ja tehnyt työn niin hyvin kuin kykenen.

Toiset ihmiset menestyvät hyvin tällaisissa keinotekoisissa mittaustilanteissa ja niin minäkin, jos valmistaudun riittävästi. Mutta en ole onnistunut välttämämään tunnetta, että olisin aina mieluummin valmistautunut oikeaan tilanteeseen kuin kokeeseen. Esimerkiksi suorittamani valokuvauksen ammattitutkinto oli siksikin niin mukava, että näytöt annettiin tekemällä sitä työtä, jota muutenkin teen. Yliopistossakin näyttö lopulta annettiin tekemällä tutkimusta, vaikka ne kaikki tentit vähän hankaloittivat siihen asti pääsemistä.

Tietenkin kärjistän, mutta ymmärrätte pointtini.

Koulupsykologi ei auta jos vika on systeemissä

Samaan aikaan lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ovat iso ongelma. Tästä kirjoitin aivan hiljattain. Tilanne oli vaikea jo aiemmin ja koronan rajoittama elämä on pahentanut ahdistusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa entisestään. Kaiken lisäksi Suomessa on paha pula koulupsykologeista ja vaikka monessa paikassa kuraattorit pystyvät jonkin verran täyttämään aukkoa, ei se riitä. Eivätkä riitä ne koulupsykogitkaan, vaikka niitä palkattaisiin miten paljon jos systeemissä on vika.

Tunnistan itsessäni ahdistuksen kokeita kohtaan. Niin sanotusti tositilanteissa pärjään ja reagoin hyvin. Sen verran on kaikenlaista sattunut vastaan, että tämän tiedän. Mutta koetilanteet ovat sitten eri asia. Selkein esimerkki on armeijasta, jossa osuminen ampumaradalla tai harjoituksissa ei ollut ongelma. Ammuin hyvin. Paitsi niissä testeissä, joissa asia papereihin mitattiin. Reserviläisammunnoissa ilmiö on toistunut. Kun sana ”kilpailu” tai ”testi” mainitaan, tulokseni tippuu.

Esimerkiksi metsästäessä osuminen ei ole ollut ongelma. Niille eläinparoille se tietysti on ollut iso ongelma. Ja koetilannekammooni muodostaa poikkeuksen ampumakoe, jolla lunastetaan oikeus metsästää hirviä. Se on niin naurettavan helppo.

Mittausjärjestelmillä hallinnoidaan kustannustehokkaasti

Jonkin verran kokeita tai muuta osaamisen mittaamista varmaan tarvitaan. Muistan kyllä, että arvostelut ja mittaukset antoivat minulle ahdistavuudestaan huolimatta osviittaa siitä, millaisia ovat vahvuuteni ja mitkä ehkä eivät niinkään.

Olisin kyllä saanut sen osviitan muutenkin. Olisin yrityksen, erehdyksen, kokeilun, sekoilun ja seikkailujen kautta lopulta kuitenkin löytänyt tieni samalle polulle. Silloin olisi tosin käynyt niin, että olisin oppinut enemmän ja monipuolisemmin. Se vain olisi vaatinut enemmän aikaa ja paneutuvampaa ohjausta.

Otetaan vaikka ruotsin kieli. Virallisissa papereissa kerrotaan, että osaan sitä käytännössä sujuvasti ja kykenen tarvittaessa toimimaan virkavastuullisesti sillä kielellä. Tosielämässä oli vaikeaa tilata burgeri ja limppari tukholmalaisella grillillä ruotsiksi. Ahvenanmaalaisen tyypin kanssa taannoin huomasimme hämillämme, että meiltä puuttui yhteinen kieli. Kaksi suomalaista joutui siis puhumaan englantia. Kieltenopiskelu koulussa ei ollut elämään vaan ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista.

Tullaan lopulta resursseihin. Kuinka saamme hallinnoitua ja mitattua massoja kustannustehokkaasti?

Pakotamme lapset tuomaan töitä kotiin joka päivä

En edes jaksanut nostaa esiin kysymystä kotitehtävistä, koska keskustelun herättely siitä on aina törmännyt kivimuuriin. Mutta jos hyväksymme sen, että on niitä kokeita jonkin verran, niin koululaisen työ- ja vapaa-aika tulisi sentään erottaa paremmin. Luovuttaisiinko edes läksyistä kokonaan tai edes niin, että ne olisivat poikkeus?

Olemme jo oppineet pitämään aitona ongelmana sitä, että aikuinen tuo töitä kotiin. Lapset me pakotamme tuomaan niitä joka päivä. Jos kotona olisi sitten vain niihin kokeisiin lukeminen, eikä se tulisi kaikkien muiden kotitehtävien päälle, niin kasvaisiko meille vähän vähemmän ahdistuneempi sukupolvi?