Vieraskynä: Teoria kasvattamisesta

Vanhemman tehtävä on kasvattaa. Lapsen tehtävä on kasvaa, irti vanhemmista. Suuria tehtäviä, pahimmillaan tuskallisia molemmat.

Suurimmalla osalla lapsista on ympäristö, jossa heistä pyritään huolehtimaan mahdollisimman hyvin. Lapsi halutaan yleensä pitää hengissä aikuiseksi asti. Kasvatus on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän rikkinäistä. Aikuinen antaa esimerkiksi helposti lapselleen sitä, mitä olisi itse lapsena kaivannut. Tai sitä, minkä kokee muuten vain arvojensa mukaisesti oikeaksi. Vaikka tämä tapahtuu hyvää tarkoittaen, se ei kuitenkaan aina vastaa sitä, mitä lapsi itse aidosti tarvitsee.

Murrosiässä lapsi etsii identiteettiään ja alkaa pikkuhiljaa löytää kritisoitavaa kasvuympäristöstään. Tämä on tervettä ja kuuluu kasvamiseen, mutta vanhemmilla voi olla kestettävää siinä, kun he saattavat kuulla epäreilultakin tuntuvia syytöksiä.

Jos ihminen saa omia lapsia, se on niin ravisteleva asia, että hän alkaa väkisinkin jossain vaiheessa peilata vanhemmuuttaan omiin lapsuuden kokemuksiinsa. Jo alkutaipaleella saattaa tulla esille vaikeita asioita: suhtaudunko lapseeni niin kuin itse muistan vanhempieni suhtautuneen minuun lapsuudessani vai haluanko tehdä joitain asioita toisin? Vai huomaanko edes miettiä asiaa ja menen vain vaiston varassa? Jossain vaiheessa eteen voi tulla hankalia asioita hyvinkin raadollisella tavalla.

Lapsen saamista voidaan verrata siihen, että lähdetään merille karikkoiselta rannikolta. Koitetaan välttää pahimmat karikot, mutta välillä osutaan silti ja täytyy vain toivoa, että vene pitää tarpeeksi hyvin, kun päästään ulapalle.

Lapsen saamista voidaan verrata siihen, että lähdetään merille karikkoiselta rannikolta. Koitetaan välttää pahimmat karikot, mutta välillä osutaan silti ja täytyy vain toivoa, että vene pitää tarpeeksi hyvin, kun päästään ulapalle.

Niin, kasvattaminen, siinäpä sana. Mitä se on? Kasvien kasvattaminen on sitä, että istutetaan, lannoitetaan, kastellaan ja toivotaan parasta.

Ihmisten kasvattamisessa on samoja piirteitä, mutta aihe on laajempi. Aikuinen rakastaa yleensä lastaan, biologisella tarkoituksenmukaisuudella, ja haluaa sille siksi kaikkein parasta. Tässä kohtaa tulee vastaan hankalia asioita. Jaksaako aina antaa parastaan, ja ennen kaikkea tietääkö aina, mikä on millekin lapselle milloinkin parasta? Perustarpeet toki lienevät kaikille lapsille samat: ruoka, juoma, lämpö, läheisyys ja rajat.

Entä arvot, missä määrin ne kuuluvat kasvatukseen?

Mitä suurimmassa määrin, eikä kaikki tähän liittyvä ole lähtökohtaisesti edes vanhempien valittavissa, ellei asiaa ajatella tietoisesti. Meidät on saatettu kasvattaa arvojen mukaan, jotka ovat periytyneet automaattisesti edellisiltä sukupolvilta, vaikka ne ovat meille haitallisia. Tämä on potentiaalisesti yksi pahimmista kasvatuksen karikoista. Lapsen edun kannalta olisi tärkeää, että vanhempi tietää, mitkä ovat oikeasti ja aidosti hänen omat arvonsa, joita hän on perustellusti valmis käyttämään kasvatuksessaan. Kuten kaikki vanhemmat tietävät, tämä toteutuu harvoin täydellisesti.

Lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, vaan omia yksilöitään. Lapsi, joka ei vastannut aikuisen odotuksia eikä välttämättä edes yhteiskunnan odotuksia, saattaa aikuistuessaan kyetä osumaan argumenteillaan vanhempansa ajattelutavan ja maailmankuvan heikkoihin kohtiin. Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa vanhemman unohtaa lapsi-vanhempi -asetelma ja lähteä jälkikasvunsa kanssa aitoon, tasaveroiseen keskusteluun.

Keski-ikäisenä perheellinen ihminen voi havaita, miten oma elämä on muodostunut osaksi sukupolvien ketjua: tässä kohdassa olen minä, sitä ennen tässä olivat vanhempani ja isovanhempani, jatkossa lapseni ja ehkä lapsenlapseni. Ennen olemassaoloani tapahtuneisiin asioihin en voinut vaikuttaa. Myös monet syntymäni jälkeen tapahtuneet asiat menivät miten menivät. Tein kaiketi parhaani, mutten voinut kaikkeen vaikuttaa. Itseään tulee helposti syytettyä epäonnistuneista valinnoista. Elämässä on kuitenkin tienhaaroja vain edessäpäin, kuten eräs ystäväni sanoi.

Elämässä on kuitenkin tienhaaroja vain edessäpäin.

Tarkoitanko siis, että elämämme on kohtalon käsissä ja jotenkin ennalta määrätty? Kohtaloon uskominen tarkoittaisi elämää, joka on kuin vesi, joka valuu vuorilta tiettyjä ennalta määriteltyjä uomia mereen.

En usko sellaiseen. Toki menneet haarautumiset ja laaksonpohjat ovat totta, mutta tuleva ei ole ennalta määrättyä. Tai jos on, niin ainakaan emme tiedä sitä 🙂 Tässä päästään halutessa ikuiseen kysymykseen vapaasta tahdosta. En joka tapauksessa voi menneelle mitään enkä tiedä tulevaisuudesta. Kun voin hyväksyä tämän, olen kasvanut taas hieman.

Kirjoittaja on insinööri ja yhdeksän lapsen kasvattama perheenisä