Vieraskynä: Kapitalismilisä perhekeitossa
Minulla on kolme lasta, kaksi poikaa ja tyttö. Koska lapseni vaihtavat ikäänsä lähes joka vuosi, laitan ne tähän pienellä muistivarauksella, 8-10-12. Lasteni synnyttyä sain monenlaisia ohjeita, millaisiin hyviin harrasteisiin lapset tulisi ohjata, mahdollisimman pian. Asiantuntijaraati oli kirjavaa: liikuntafanaatikkoa, kirjallisuusfriikkiä, muskariherännyttä, herätysliikkeen kannattajaa. Oli liikunnanpuolta, henkisiä mielinouteita, taiteellisia kutvotuksia. Lähes kaikki hobbyt olivat hyvin kalliita muun muassa vakuutusmaksujen ja kuljetuksien takia. Harrastukset olivat sisällöltään lapsiani kiinnostamattomia ja aikatauluiltaan lähes mahdottomia noudattaa.
Kävimme tutustumassa itsepuolustuslajeihin, lentopalloon, käsityökerhoon ja moneen muuhun. Osalla ohjaajista tuntui olevan käsitys, että koko maailma pyöri heidän napansa ympärillä. Kärkkäästi tiedusteltiin lapsen poissaolon syistä. Toipilas laitettiin rajuihin kontakteihin judossa, jonka piti tarkoittaa suomennettuna joustavaa tai pehmeää tietä, periksi antamisen taitoa. Pyh, päinvastoin, pahaa mieltä ja mustuneita ruumiinosia se tarkoitti. Kun ei kiinnostanut, ajattelin, että katellaan. Jos vaikka jotakin lapselle putkahtaisi, jäisi mielen päähän.
Laissez-faire? Olin siitä lukenut jotakin. Asia jäi häiritsemään. Johtamistaidon oppaassahan siitä kerrottiin, aliupseerikoulussa! Laissez-faire on ranskaa, ja tarkoittaa kutakuinkin samaa kuin kehotusta: ”Antakaa tehdä!” Periaatteen katsottiin kuvaavan puhdasta kapitalismia tai minarkismia, joka hyväksyi vain yövartijavaltion. Laissez-faire tarkoitti myös valtion vallan tuhoamista. Silloin kysyntä ja tarjonta saivat toimia vapaasti. No niin, tulihan se sieltä!
Käännös vapauteen päin!
Huomasin lasteni olevan toimekkaita ilman jatkuvaa ohjausta. Minulle itselleni jäi myös aikaa lukea, soittaa, uida avannossa, keskustella aikuisten ystävieni kanssa, kun ei tarvinnut koko ajan leikkiä taksikuskia tai olla huolissaan heidän ehtimisistään ja valmistautumisistaan harjoituksiin. Lapseni tekivät majoja, leikkivät elokuvaohjaajia, soittivat rumpuja autotallissa, piirsivät. Käytin heitä itse puusepänpajalla, sain itse puuhata sirkkelisahausten ja porausten lomassa omiani. Ja toki pelasivat tietokonepelejä niin antaumuksella, että siihen piti jo vaimoni kanssa puuttua kovalla kädellä. Avuksi tuli taas kapitalismi. Työlista seinälle, rasti ruutuun tehtävän täytyttyä ja rasteja vastaan viikkoraha. Sotki mukavasti pelirutiineja se.
Olen itse opettajaperheen nuorin vesa Karhulasta. Vanhempani patistivat minut pianotunneille seitsemänvuotiaana. Klassisen harjoittelu ei ollut kovin mielekästä, koska en kuunnellut juuri klassista musiikkia. Niinpä menin lukuisille tunneille kylmiltään, kokonaan harjoittelematta. Samaan aikaan kaverini, joiden ei ollut pakko harrastaa mitään, menivät potkimaan palloa tai jännittäville tutkimusmatkoille Kymijoen rannoille. Onnistuin kuuden vuoden laiskottelun jälkeen lopettamaan harrastukseni. Sen jälkeen opettelin itsenäisesti rumpujensoittoa, hyvin motivoituneena, ilman opettajaa. Työ kantoi hedelmää, koska mieli oli mukana.
Hyvänä vanhempana olen kallistunut yhä enemmän ajatukseen, että lapset kasvattavat minun lisäksi myös itse itseään. Se onnistuu parhaiten omatoimisilla hankkeilla, joita ovat majojen rakentamiset, askartelupuuhat, itsenäinen soitonharjoittelu, seikkailu lähimetsissä ja muu tervehenkinen puuhailu. Toki monet kerrat olen joutunut käymään rautakaupassa ja autotarvikeliikkeissä puuhamateriaalia hankkimassa. Sadoilla euroilla. Melko palkitsevalta se on silti tuntunut.
”Laissez-faire, laissez-passer, le monde va de lui-même!”
Antaa asioiden mennä omaa rataansa, maailmakin pyörii itsekseen.
Mikko Kiiski
Kirjoittaja on kohta 47-vuotias FM. Kolmen lapsen isä. Historian, yhteiskuntaopin ja filosofian opettaja ja korpifilosofi, joka harrastaa metsätöitä, rumpujen soittoa, kirjallisuutta ja prätkäreissuja Venäjällä.
