Viattomia lasten päiviä

Pikaiset aamupuurot, rytkyt ylle, ja räntään. Kotien lämmöstä koulujen ja päiväkotien pihoille. Miksi on pakko? sanoo lapsi, ja Siksi on pakko, aikuinen. Jossain vaiheessa kehityskaartaan keksii ihminen tehdä asioita joita ei halua, ja vetääpä vielä lähimmäisensä muassaan. Minusta itsestäni tuntuu, etten vielä tunne päässeeni irti lapsuuden kylmiin ja märkiin ja pimeisiin marrasaamuihin kohdistuvasta inhosta – aamu-unisena varsinkaan.

Lakkaako kukaan, koskaan olemasta lapsi? Lapsen näkökulmasta maailma on pelottava, epävarma, ja vanhemmat ovat turva. Perusturvallisuus on käsite, jota käyttävät terapioissa kuvaamaan tilaa – yleensä sen puuttuessa – jossa yksilö hahmottaa suhdettaan maailmaan.

Keittiöpsykologiaa, on helppo sanoa.

Olen sen verran opiskellut filosofiaa ja klassisia kieliä, että olen sen ajattelutavan vanki. Tässä vankilassa olen tutustunut esimerkiksi yhteen filosofian luottopakkiin, Sokrateehen. Hänet muistamme oppitunneilta sanonnasta ”en tiedä mitään, siis tiedän kaiken”. Mitä lie tuolla tarkoittanut? Eräs tulkinta Sokrateen sanomisille on siinä, että hän valmistautui kuolemaan. Hänen ajattelunsa tiiveimpiä kuvauksia on Platonin dialogi Faidos, jossa Sokrateen oppilaat keskustelevat opettajansa kuolinvuoteella.

Sokrates halusi lohduttaa oppilaitaan, jotka pelkäsivät opettajansa kuoleman puolesta. Hän näki, että oppilaat pelkäsivät jotain, josta luulivat tietävänsä jotain – kuolemasta – sellaista, mitä eivät voi tietää. Kuten kukaan ei voi; kuolema on lopullinen mysteeri, ja tietämätön. Se, että tunnustaa olevansa tietämätön kuoleman mysteerin suhteen on tie suurempaan tietoon: tiedän, etten voi tietää siitä mitään, siis tiedän mitä en voi tietää. Tätä hän tarkoittani.

Pahoittelen tätä sukellusta kahden ja puolen vuosituhannen takaisiin tapahtumiin. Ajatus- ja tapahtumaketju vain olivat sellaiset, jotka kutittelivat mieltäni äskettäin. Tai sitten musta loska on minulle perimmäinen epätoivon symboli. Tulkintoja.

Minuun otettiin äskettäin yhteyttä kaupungin lastensuojeluyksikön puolelta. Nuoremman poikani toimintaterapeutti kun oli ilmaissut huolensa sen takia, etten ollut osannut yllättäen tulleessa puhelimitse tapahtuneessa yhteydenotossa osannut kertoa poikani pelitottumuksista. Tämä järkytti aluksi mieltäni. Olin kuvitellut tehneeni jotain oikein vahtiessani lasten nukkumaanmenoaikoja, ja kantaessani heidän eteen muutaman aterian päivässä. Ei, minulla ei ole voimia muun taloudenpidon ohella pitää jumppa- ja/tai leikkituokioita. Jos pysyvät tietokoneillansa liiman imppaamisesta kaukana, katson onnistuneeni, ainakin ironian tasolla.

Erinäisten viranomaisten, olkoon sitten opettajien, päiväkodin hoitajien, valvojien ym. tahoilta tulevat yhteydenotot ovat aina aiheellisia. Vanhempien todellisuutta usein kuitenkin on, että jos lapset elossa pysyvät ja jotain säntillistä saavat kuteiksensa, hyvä on.

Palaan aiheeseeni: tuskastellessani tilanteita löysin viisastenkiven siitä ajatuksesta, että kenties me kaikki kannamme sisällämme pientä lasta. Mitä minun on huutaa vääryyttä jollekin viranomaiselle, joka koettaa vain kantaa kortensa, ja joka varmaan kömpii päivän jälkeen kotiinsa omia murheitaan kantaen? Sellainenkin ajatus herää, että miten sarjakuvia plärännyt stuidu yhtäkkiä transformoituisi ihmisenä perheenlisäyksen myötä (tämä on oletus, onhan?). Miksi vanhemmat olisivat yhtäkkiä sen kestävempiä yksilöitä kuin ketkään loskanpiiskaamat tuolla?

Haluan kantaa aiheen piiriin sellaista rauhantarjotinta, jolla lepäävässä käärössä lukisi: me olemme lapsia, me pelkäämme maailmaa. En usko, kuten ei uskonnut se Sokrateskaan, että yksikään vihainen, typerä, raivopäissään tehty teko olisi seurausta muusta kuin tietämättömyydestä. Ja edelleen, tietämättömyydestä, jonka syntysija on pelko, jokaisen meidän sisimmässä.

Mieleeni muistui myös kohtaaminen muutaman kesän takaa: tapasin eräissä puutarhajuhlissa kasvot, joita viimeksi katselin, tai välttelin katsomasta yläasteella. Vuotta vanhemman kasiluokkalaisen kasvot, joihin yleensä yhdistyi jokin kirosana, ehkä tönäisy. Kasvot olivat nyt kuitenkin laantuneet, mustanpuhuva tyyli vaihtunut rennompaan. Kun puhuimme yläasteajoista, yllätti hänen vastauksensa: ei, hänhän se oli jota kiusattiin. Ketkä? No taas vuotta häntä vanhemmat. Niin, onko mikään vaikeampaa kuin nähdä kiusaaja kiusattuna, tunnustaa, etteivät ihmiset olekaan niin pahoja, miltä näyttävät?

Olen viitannut tässä jutussa antiikin auktoriteetteihin kenties siitä syystä, etten haiskahtaisi liiaksi kristityltä. Tämä on tietoinen strategia. Liian helppoa olisi torjua ja kieltää tämmöinen lööperi assosioimalla se johonkin raamatun lauseeseen.

En ole myöskään kristitty. Olen kastettu ortodoksiseen uskoon mutta teini-iässä halusin erota kirkosta. Nyt odotan sitä viimeistä pisaraa, joka minut läikyttäisi takaisin oikeaoppisuuden pariin. En tiedä doktriineista sen tarkemmin mutta osaan artikuloida kokemukseni Tuhlaajapojan tarinan sanoin: isä, joka ottaa vastaan ennakkoperintönsä tuhlanneen pojan ilman mitään, mitään, on armon ruumiillistuma. Poikani on tullut takaisin: on tarina, joka iskee minua johonkin syvempään suoneen, enkä pysty koskaan sitä referoimaan kyynelehtimättä – usko on tarinassa.

Vanhempi joutuu kohtaamaan lukuisia ihmisiä ”uransa” varrella. Hän haluaa kuvitella, että kaikki nämä olisivat kovin ottaantuneet häneen. Kun eivät ole, on helppo kokea tuleensa hylätyksi ja kaltoinkohdelluksi. Haluan tällä kirjoituksella muistuttaa pimeyden ytimiin, että ihmisenä olo on rankka business. Luulen, että jos haluaa ymmärtää toista aikuista, kannattaa ajatella lasta hänen sisällään – jos taas lasta, kuvitelkaa itsenne unen rajamaille kylmään kaamokseen, ja yrittäkää saada selko radiohaastateltavan tulonsiirtoverotusnäkökulmasta.