Hyppää sisältöön

Vanhemmuus käy työstä, vai käykö?

Lapset ovat kuitenkin omia, eikö heidän hoivaaminen ole täysin sama kuin se, että itse käy lenkillä ja syö terveellisesti?
Julkaistu
Teksti Aapo Lehtinen
Kuvat pixabay.com/OpenClipart-Vectors,cegoh,wal_172619
Vanhemmuus käy työstä, vai käykö?

Kouluikäisten poikien pyöriessä huushollissa en ole voinut välttyä sosiaalisen median influenssereiden, pelistriimaajien, ja muiden YouTube-julkkisten kohtaamiselta. Videopelien ja pelaamisen ympärillä nykyään pyörivä myllytys on yhä tietynlaista villiä länttä; yhtäältä alati uusia aluevaltauksia, toisaalta vanhan haltuunottoa ja etabloimista. YLE tuotti viime vuonna sarjan Suomi pelaa, jota voi suositella hyväksi aloituspakkaukseksi niille, joille on esimerkiksi pinttynyt käsitys siitä, että pelaaminen olisi jotenkin epäsosiaalista tai syrjäännyttävää.

Sarja poiki myös mielenkiintoisen debaatin. Tubettajat Juuso “Herbalisti” Karikuusi ja Justus “Rauski” Jokinen äityivät nokittelemaan toisiaan omilla videoillaan siitä, onko pelaaminen niin rankkaa hommaa, että siinä voi palaa loppuun (?). Lyhyesti summattuna: Rauskin mielestä pelaaminen on viihdettä, ja jos siitä saa burdoutin, niin senkuin pelaa vähemmän, kun taas Herbalistin mielestä pelaamiseen kuuluu myös kaikki edustaminen, mainostaminen, esilläolo jne. Molemmat tavallaan oikeassa, molempien argumentaatiovirheet helposti tunnistettavissa. Erinomaista matskua esimerkiksi yläkoulun retoriikan oppitunneille.

Olen joutunut itse pohtimaan viime aikoina yhdistystoiminnan kontekstissa sitä, mikä määritellään työksi. Rauskilla oli mielestäni älyttömän hyvä erottelu. Se, että jokin on “työlästä” ei tee siitä “työtä”. Työhön kuuluu oman fyysisen tai intellektuaalisen työpanoksen vaihtaminen objektiivisesti mitattavissa olevaan hyötyyn. Näin kankeasti määritellen. Jos päättäisin esimerkiksi kaivaa ojan kotikatuni poikki, kuluisi tähän varmasti voimia ja aikaa, mutta koska objektiivinen hyöty todennäköisesti jäisi uupumaan (todennäköisesti hyöty olisi jopa negatiivinen kaupungin teknisen lautakunnan mielestä), ei tätä toimintaa voida pitää työnä.

Puhun yleistäen “hyödystä” koska mielestäni työn määritteleminen pelkän rahapalkan kautta on vahingollista. Henkilö, joka työskentelee sanotaan vaikka DDT- tai asbestitehtaalla voi tuottaa yritykselle lisäarvoa ja saada työstään korvauksen, mutta hyödyllinen hän ei ole. No ok, ehkä on vielä eroteltava Hyvä työ ja Huono työ. Olisi hieno utopia jos työstä saatu korvaus olisi sidoksissa sen yleishyödyllisyyteen. Päästäisiin talvivaaroista ja teams-maratoonareista, ja muista Golgrafrinchamin B-laivaston väestä.

Vanhemmuuteen. Onko vanhemmuus ja kasvattaminen työtä? No on tietenkin. En halua harrastaa näin ilmiselvää polemiikkia vaikka aiheesta vääntäminen miten lämmittäisikin helmikuun pakkasilla. Haluan kuitenkin tarkastella miten työn määritelmä (toki tämä antamani on vain yksi mahdollinen) soveltuu vanhemmuuteen. Entä erottelu työ/työläs?

Kohta kohdalta. Liittyykö vanhemmuuteen fyysistä ja/tai mentaalista työpanosta? Check. Onko vanhemmuudesta saatava “hyöty” objektiivisesti mitattavissa? Check: 10v/148cm/50kg, 7v/135cm/30kg. Jotkin noista suureista olisivat varmasti erilaiset ilman niihin urhattua aikaa, ja rahaa, ja voimia, ja yöunia. Tapahtuuko vanhemmuudessa vaihdantaa? Alkuun vähemmän; uusille työntekijöille riittää ylityörupeamasta korvaukseksi joku vauvalta saatu naurahduksentapainen, myöhemmin liitto onneksi puuttuu näihin, ja päällysmiehet pistävät ranttaliksi, eikä koulusta ole kotiin tulemista ilman linnunpönttöä ja kymppiä ruotsin sanakokeesta.

Se mihin työlään vanhemmuuden tarkastelu Työnä voi kaatua, ainakin ulkopuolisen silmissä, on tuo pieni sana “oma”.
Lapset ovat kuitenkin omia, eikö heidän hoivaaminen ole täysin sama kuin se, että itse käy lenkillä ja syö terveellisesti? Eikö lapsettomien elämä käy yhtä lailla työstä? Olemme liukkaalla pinnalla. Liukkaalla protestanttisen etiikan pinnalla. Heti kun hoitolapset eivät ole omia, on kyse ilmiselvästi työstä. Kätilöt, neuvolan henkilökunta, päiväkodin hoitajat, opettajat, nuoriso-ohjaajat, poliisit, ja professorit kaikki tekevät työtä kouliessaan jälkikasvusta kelvollisia yhteiskunnan jäseniä.

Itse pidän tällä hetkellä tuosta työlään käsitteestä, vaikka sille jonkin hauskemman sanan voisi suomenkielestä kaivaakin. On mielestäni harmillista, jos oma arki tai harrastukset tuntuvat työnteolta. Mielestäni vanhemmuutta tai vaikkapa sitä yhdistys- tai järjestötoimintaa ei tarvitse samaistaa työhön ollakseen arvokasta. Tärkeimmät asiat elämässä tehdään ilosta ja lähimmäisenrakkaudesta, ja muista motiiveista, joille ei ole verokortissa saraketta.

Ajatuksen voisi lopuksi kiepsauttaa vielä toiseen suuntaan? Mikä sitten mättää, jos jokin mikä ei ole (määritelmäni mukaan) työtä, tuntuu työnteolta? Olisiko siinä kyse juuri tuosta omistussuhteen katkeamisesta? Sitten kun kokkailu, autojen rassaus, ja neulonta eivät enää “tunnu omilta” niitä harrastavan mielessä, niin alkaahan sitä toivoa, että jos tästä edes fyrkkaa saisi. Heitän tämän ilmaan. En aio ottaa koppia.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *