Tuhlaajapoikia 2024

Halusin menneen pääsiäisviikon hyvässä hengessä sivuta jokapäiväistä anteeksiantamisen taitoa. En ole kuulunut kirkkoon tai ollut osa muunkaanlaista kristillistä yhteisöä enää sen jälkeen kun yläasteikäisenä oli lupa vanhempien suostumuksella kirkosta erota. Siellä täällä ympäri suuren kirjan suurta tarinaa on kuitenkin kohtia, joihin mielelläni palaan, ja tuhlaajapojan vertaus on yksi niistä.

Juttu olisi voinut olla kevyen paasaava, ehkä ulkopolitiikkaa tökkien. Sitten vantaalaisen Viertolan koulun tapahtumat antoivat aiheelle painavuutta, jonka alla kirjoittajan sormet painuivat maahan. Mistä saa, tai paremminkin kannattaa puhua ja kirjoittaa ei ole kevyt kysymys. Historia tuntee kausia, jolloin kynän käytöllä on voinut päästä hengestään – toki vain puolet siitä kivusta ja särystä mitä kunnon ”cancelointi” tarkoittaa: sometilien lakkautus.

Mutta asiaan: mikä tuhlaajapoika? Kysymys on Uuden testamentin Luukkaan evankeliumin 15. kirjassa esiintyvästä tarinasta. Siinä omaisuutensa maailmalla rillutellut jätkä palaa kotiin, sanoo sori, ja hänen kunniakseen järjestetään suuret juhlat. Koskettava, nykyaikaa kuvaava, hieman toksisen maskuliininen mutta kaunis tarina, jonka ydin on siinä että ihan sama mitä teet niin kaiken saa aina anteeksi. Kristinuskon ydin.

En ole teologi mutta voin vilkaista, vähän lähempää meinaan.

Hieman laajempi tiivistelmä: miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä pyysi osansa ennakkoperinnöstä ja lähti maailmalle viettämään ”holtitonta elämää”. Vanhempi jäi hoitamaan isänsä peltoja. Kun nuoremman varat loppuivat, hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin palata isänsä taloon, ja pyysi päästä tämän palkolliseksi. Isä käski kuitenkin teurastaa syöttövasikan poikansa paluun kunniaksi. Vanhempi taloon jäänyt veli suuttui tästä koska hänelle ei oltu koskaan syöttövasikoita teurasteltu. Isä vastaa hänelle: ”Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt”. The End.

Tarinassa on kaksi seikkaa, jotka tulee huomioida ennen kuin tyrmäämme täysin aikaamme sopimattomaksi tämän kaikki kaikille anteeksi -roskan. Ensimmäinen ilmeinen lienee tuhlaajapojan katumus. Hän ei usko saavansa automaattisesti anteeksi. Itse asiassa hän ei usko saavansa anteeksi lainkaan – että voisi palata aikaisempaan asemaansa. Anteeksipyyntö ilman varmaa tietoa siitä, ettei sitä alkuunsa tyrmätä: haasteena tipattoman tammikuun tasoa. Toinen huomio minkä harjaantunut kirjallisuuden analyytikko tekee on näkökulman siirtyminen nuoremmasta pojasta vanhempaan. Konflikti on oikeastaan vanhemman veljen ja isän välinen. Vanhemman veljen on katseltava vierestä kun selvästi rangaistuksen ansaitsevalle sisarukselle vastataankin rakkaudella: vegaanihaaste.

Venäjän hyökkäyssota, kouluampumiset (voi kun ei tarvitsisi käyttää monikkomuotoa), tupakoinnista kiinnijäänyt teini, koululaisen selittämättömät Wilma-merkinnät, se kun taapero touhujensa tuoksinassa töytäisee kumoon jotain selittämättömän arvokasta. Erilaisia tapauksia. Eivät samaistettavissa tietenkään. Verrattavissa. Vertaaminen tarkoittaa muuten sitä kun kaksi erilaista asiaa asetetaan rinnan ja sanotaan: tuo on isompi/sinisempi/pehmeämpi. Samaistaminen on sitä kun sanotaan että ne ovat yksi ja sama. Itse puran uutisannin aikaansaamaa ahdistusta kielipolitiikkaan.

Oliko joku pointti?

Varaukseton anteeksiantaminen on huonoa vanhemmuutta. Katuvien sanojen huomiotta jättäminen on huonoa ihmisyyttä. Kade ja suuttumus siitä, kun joku armoa anova saakin anteeksi: noh, sanotaan: siskoja ja veljiä.

Varaukseton anteeksiantaminen? Lasten kasvatuksessa onkin niin usein on kyse rationaalisesta moraalisesta harkinnasta, jossa punnitaan rauhassa asian hyvät ja huonot puolet. Univelka, kiire, se kun samasta asiasta ei enää jaksa sanoa viidettä kertaa. Ja entäs kun se oli oikeasti ihan sairaan kallis työpaikan läppäri jolle sinä sen vanukkaasi kaadoit…

Pääsiäisestä kevättä kohti.