Hyppää sisältöön

Syytän ahdistuksestani systeemiä – se avaa oven tekemiselle vellomisen ja kieriskelemisen sijaan

Kun Pasi on taas heräillyt aamuisin ahdistuspäissään, on jotain vialla. Mutta missä se vika itse asiassa on?
Julkaistu
Teksti Pasi Huttunen
Kuvat Pasi Huttunen
Syytän ahdistuksestani systeemiä – se avaa oven tekemiselle vellomisen ja kieriskelemisen sijaan

Herään taas jonkin verran ennen kellonsoittoa. Mahassa velloo sellainen epämääräinen ahdistus, jonka syytä ei ihan tarkasti saa paikannettua. Sitä siis hakee syytä kaikesta mahdollisesta ja kaikki tuntuu sirpaleiselta kaaokselta. Kaikki tuntuu vähän liialliselta ja samaan aikaan tympii: vapaapäivän aamuna olisi vielä aikaa nukkua, mutta eipä onnistu.

Yritän hahmotella ja järjestellä päässä kieppuvia asioita. Ei minulla ole mitään sellaista diagonosoitua vaivaa, jonka vuoksi se ajatusten järjesteleminen ja rauhoittaminen ei onnistuisi. Lopulta päädyn taas kerran siihen, kuinka naurettavaa tämä hätäilyni itse asiassa on.

Jos minun hätäilyni juuri nyt liittyy lähinnä siihen, että vähän aikaa sitten selvisi yllättäen, että olen pian lähdössä kaukomatkalle ja siihen liittyyy kaikenlaisia järjestelyjä, niin voi ihan oikeasti kysyä, että mitä hemmettiä nyt taas. Minä siis tässä ulisen sitä, että voi vitsi kun pitää mennä paikkaan, josta olen kuullut jo pienenä lapsena isäni tarinoita niin paljon, että olen aina halunnut siellä käydä. Eikä minulla edes olisi ollut varaa, mutta reissaan jonkun muun rahalla. Aivan kauheaa.

Matkajärjestelyt viisumien hakemisineen ja rokotusasioiden selvittelyineen. Olikos minulla edes matkalaukkua tällä hetkellä? Kuinka hoituu talon pitäminen järkevällä lämmöllä näillä sähkön hinnoilla reissun aikana kun lämmitän sitä pääasiassa leivinuunilla? Miten kissa hoituu? Muutenkin on mietittävänä miten selviän talven sähkölaskuista ja on setvittävä valtion sähkötukien viidakko. Töissäkin on tietysti kaikenlaista. Ja sitten on tietysti bunkkerissaan piileskelevän pikkumiehen käynnistämä järjetön sota, joka aiheuttaa epävarmuutta ja uhkaa meille kaikille.

Mielen päällä on monenlaista.

Pikkuporvarillisen kauhun naurettavuus

Mutta kaikki tämä – sitä pikkumiehen hullua sotaa lukuunottamatta – liittyy lähinnä siihen huolehtimiseen, että kuinka pidän yllä elintason, joka on itse asiassa selvästi parempi kuin tarvitsen. Aika brutaalilla ryminällä siinä sängyssä makaillessa paukkuvat asiat kohdilleen. Ihmiskeho on toisaalta kauhean hieno ja nokkela kapistus, mutta toisaalta suunnattoman typerä. Missä kontekstintaju?

Kuinka paljon niin sanottuna hyväosaisena saa ahdistua? Kysymykseni on aivan väärin aseteltu. Ne keholliset reaktiot eivät katsele pankkitilin saldoa tai ansioluetteloa, mutta minulla on silti enemmän keinoja käsitellä asiaa kuin monella muulla.

Ei siitä pääse mihinkään, että tämä ahdistumiseni on aika pikkuporvarillista. Siis pikkuporvarillista sillä tapaa, kuin Anna Kontula sen määrittelee kirjassaan Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä (Into 2021). Kontula kuvailee sitä elämänasenteeksi, jossa järjestys ja asioiden oikealla paikalla oleminen on kanssaihmistä tärkeämpi asia ja hallinta on kaikki kaikessa:

”ylivakuuttamista ei tunneta eikä omaa ruumistaan ja käyttäytymistään voi koskaan koulia liian paljon”.

Se ahdistuminen ei oikeastaan ole valinta, joka tehdään. Ahdistuksen keholliset kokemukset ovat keinoja selviytyä ja sopeutua kun tilanne tuntuu liialliselta. Joskus ja monilla se tosiaan on liiallinen, mutta minulla juuri nyt ei. On taas tervehdyttävää hetkinen pohtia, että kuinka paljon syytä minulla on ahdistua.

Onnistumisia, epäonnistumisia ja jotain hähmäistä siltä väliltä

Kenties paras, vaikkakin kauhean työläs ja vaikea keino tilanteen helpottamiseen on se, että yritän omalta osaltani tehdä sekä omasta elämästäni että yhteiskunnasta vähemmän ahdistavaa. Syytän siis systeemiä, kyllä. Siteeraan Hannah Arendtia esseessä Aktiivinen kärsivällisyys (Niin & Näin 4/2000):

”Politiikka on työlästä kuin sitkaan jään kairaaminen […] kärsivällisyys on politiikassa tämän kairaamisen järkähtämätöntä ja itsepintaista jatkamista, ei apaattista ihmeen odottamista. Ihmeitä ei tässä maailmassa tapahdu, mutta jopa sitkaintakin jäätä voidaan kairata.”

Enkä tässä ilmoita mistään ehdokkuudesta missään saati aseta vaatimuksia hyväntekeväisyyden tekemisestä, vaikka nämäkin ovat kyllä erittäin suotavaa toimintaa. Tarkoitan tässä politiikalla ihan vain yhdessä toimimista arjessa. Vastuun kantamista itsestään, läheisistään, ympäristöstään ja näin antroposeenin aikaan siirryttyämme koko planeetasta. Onnistumisia, epäonnistumisia ja jotain hähmäistä siltä väliltä.

Huomasin, että olen kirjoittanut blogiin tästä aiheesta myös vuonna 2019. Ja herään kyllä jatkossakin monena aamuna ennen kellonsoittoa siihen vellontaan. Kärsivällisesti.

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.